Tuntuu taas siltä, että minun on käytettävä edesmenneen opettajakollegani klassisia sanoja:"Minä taidan olla vähän syntymätyhmä!"
Ainakin minun täytyi lukea kolmeen kertaan alla oleva artikkeli, jotta se - sen "pihvi" - alkoi hahmottua oikeisiin uomiinsa.
Mutta kirjoittajahan onkin toimittaja ainakin edelliseltä työuraltaan, peräti politiikantoimittaja.
Jätän asian hautumaan. Luen alla olevan artikkelin vielä kertaalleen ajatuksen kanssa...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Journalismin kriittisyydestä on tullut verho kyynisyydelle ja riidankylvölle
”Uutisista, hyvää iltaa! Köyhien määrä on jatkanut laskuaan globaalisti. Maailma on yhä turvallisempi paikka elää. Tässä pääaiheitamme. Lähetyksemme lopussa kerromme keravalaisesta koti-isästä, joka teki perheensä ja itsensä onnelliseksi sytyttämällä kynttilät.”
Uutisia Pohjois-Koreasta? Vai virkistävä näkökulma maailmaan? Monet amerikkalaiset journalismin tutkijat uskovat, että jälkimmäinen. Kaksi ensimmäistä uutista on myös totta.
Yhdysvalloissa yleistyy ilmiö, jota kutsutaan rakentavaksi journalismiksi.
Rinnakkaiskäsitteitä ovat ratkaisujournalismi ja korjaavat kertomukset. Ajatus on, että mediat kertovat onnistumista ja yhteisöä vahvistavista ilmiöistä. Toimittajat etsivät yhteiskunnallisiin ongelmiin myös ratkaisuja. He luovat kertomuksia, jotka muokkaavat ajatuksiamme näkemään maailman – ei lähes tyhjänä, vaan täyttyvänä lasina.
Rinnakkaiskäsitteitä ovat ratkaisujournalismi ja korjaavat kertomukset. Ajatus on, että mediat kertovat onnistumista ja yhteisöä vahvistavista ilmiöistä. Toimittajat etsivät yhteiskunnallisiin ongelmiin myös ratkaisuja. He luovat kertomuksia, jotka muokkaavat ajatuksiamme näkemään maailman – ei lähes tyhjänä, vaan täyttyvänä lasina.
Esimerkiksi Positive News (hyviä uutisia) keskittyy kestävän talouden, viljelyn ja energiantuotannon onnistumisiin. Lehdellä on 100 000 kappaleen levikki kolmella mantereella.
Ihmiset ovat tutkimusten mukaan väsyneitä kielteisten uutisten virtaan. He sulkevat silmänsä uutisilta koska kukaan ei kestä mediasta tulvivaa pahoinvoinnin määrää. Ja mikä tärkeintä – negatiiviset uutiset eivät ehkä olekaan ’tosi’ tai ’objektiivinen’ kuvaus maailmasta.
Rakentavan journalismin tekijät ajattelevat, että nykyinen uutisointi on vääristynyttä kielteisyyden suuntaan.
Se sulkee ulkopuolelle mahdollisuudet ja toivon. Uutisesta on tullut vääristynyt peili maailmalle, joka astuu monta askelta päivässä hyvään päin.
Se sulkee ulkopuolelle mahdollisuudet ja toivon. Uutisesta on tullut vääristynyt peili maailmalle, joka astuu monta askelta päivässä hyvään päin.
Ratkaisujen tarve on tullut esille kamppailussa hallintarekisteristä. Ministeri on puhunut pötyä, valtiovarainministeriön viestintäosasto on jakanut toimittajia vuohiin ja lampaisiin. Toimittajat ovat tuoneet esille epäkohtia.
Hyvä niin. Vallankäyttäjät käyttävät valtaa ja media haastaa vastavallalla. Mutta mitä lahjakkaiden ja hyvään pyrkivien ihmisten haaskausta tällainen pahimmillaan on!
Miten niin? Eikö vastakkainasettelu ole osa demokratian normaalia toimintaa?
On, eikä sitä jännitettä tarvitse poistaa. Minun olisikin vaikea olla toista mieltä.
Kirjoitin politiikan toimittajavuosinani kovasanaisia juttuja. Kehotin kolumneissa valehtelevia ministereitä eroamaan (jokunen erosikin) ja halusin paljastaa vallankäyttäjien toiminnassa epäkohtia (jokunen löytyikin). Konsensuksen ravisteleminen tuntui tärkeältä ja radikaalilta. Arvostan yhä toimittajia, jotka tekevät tuota raskasta työtä.
Sittemmin olen alkanut ajatella, että vielä radikaalimpaa olisi uuden, läpinäkyvän konsensuksen rakentaminen.
Median kriittisyydestä on tullut verho kyynisyydelle ja riidankylvölle. Ehkä niin kävi itsellenikin. Journalismin, joka haastaa yhteiskuntaa muutokseen, täytyy uskaltaa muuttua itse.
Voisivatko esimerkiksi ministeriön viestintä ja journalistit miettiä yhdessä, millainen olisi paras tapa järjestää osakeomistusten rekisteröinti? Se olisi järkevää, koska toimittajat ovat tietojen yksi pääkäyttäjäryhmä.
Tällainen yhteistyö vaatisi sekä virkamiehiltä että toimittajilta kykyä laittaa ennakkotiedot- ja luulot hetkeksi syrjään. Virkamiesten pitäisi ajatella, että he ovat yhdessä oppimassa, eivät tiedottamassa. Toimittajien pitäisi ajatella, että he ovat luomassa tietoa ja ratkaisuja, eivät vastaanottamassa tietoja. Kummankin ammattikunnan on siis keksittävä uudelleen, miksi ne ovat olemassa.
Toinen esimerkki. Maahanmuuton ravistelemissa kunnissa media voisi luoda foorumeita kuuntelemiselle ja kohtaamiselle ilman nopeaa tarvetta uutisiin.
Silloin keskeistä eivät olisi riidat ja riskit, vaan ratkaisut.
Toimittajat olisivat ideoiden kätilöitä ja vahvistaisivat yhteisöä. Journalismia parhaimmillaan.
Rakentava journalismi ei ole ”kiva kiva” -toimittamista, jossa hömppä korvaa vakavan journalismin. Päinvastoin. Negatiivisen uutisoinnin täydentäminen ratkaisujen etsimisellä on kovaa, kriittistä työtä.
Kirjoittaja on toimittaja, viestinnän tutkija ja yrittäjä, joka asuu Washington DC:ssä, Yhdysvalloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti