maanantai 7. joulukuuta 2015

On taitolaji huutonauraa huono vitsi hyväksi...

Hyvälle vitsille, joka on kerrottu oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan, on helppo nauraa. Minäkin tunnen useita armoitettuja vitsinkertojia, joiden kertomille vitseille ei kerta kaikkiaan voi olla nauramatta. Tosin aina ei nauru irtoa - se on osittain mielialakysymys.

Itse olen aika kehno vitsinkertoja. Minulla on kolme vakiovitsiä, joita aina silloin tällöin joudun lähes olosuhteiden pakosta kertomaan. Kertomanl vitsit tulevat usein höystetyksi omalla hykertelyllä, naurulla...
Sen sijaan joskus tulee mieleen tositarinoita, joita on aivan pakko kertoa, varsinkin kun ne liittyvät monien ihmisten tuntemiin henkilöihin.

Eräs sellainen henkilö on Kemissä, silloisessa Kemin yleisessä sairaalassa, aikanaan vaikuttanut ylilääkäri Aalto-Setälä. Hänestä on useita tarinoita, jotka kulloisenkin kertojan "värityksestä" riippuen lähetyvät hersyvää vitsiä...

Alla olevaan artikkeliin liittyvänä, televisio-ohjelmia katsellessani, tulee usein mieleen, että naurut ohjelmiin "väännetään kammesta jostakin naurumyllystä". Varsinkin amerikkalaisia televisiosarjoja katsellessani...



Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:

Nauraminen televisiossa vaatii lahjakkuutta – ”On taitolaji huutonauraa huono vitsi hyväksi”

RADIO JA TV  
Juhani Karila HELSINGIN SANOMAT
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja.

Osallistuin kerran koekuvaukseen, jossa haettiin uusia panelisteja ja juontajia iltaisin esitettävään viihdeohjelmaan. Tehtävänantona oli kertoa vitsejä ajankohtaisista ilmiöistä ja nauraa toisten jutuille. Kaikki onnistuivat hyvin paitsi minä.
Kerroin kyllä vitsejä – tosin eivät nekään olleet kovin hyviä – mutta karmeimmin epäonnistuin muiden jutuille nauramisessa. En yksinkertaisesti osannut.
Se ei johtunut siitä, etteivätkö muut olisi olleet hauskoja. Tyypit heittivät hyvää läppää. Minut mykisti kamerat ja ajatus lystistä esityksenä.
Paneelitoverini olivat mahtavia. Monet heistä olivat esiintymisen ammattilaisia, ja he nauroivat suu auki ja vedet silmissä ihan kaikelle, niin omille kuin toistensa jutuille. Heidän riemunsa oli räjähtävää, osallistavaa ja täysin vailla teeskentelyä.
Halusin päästä samaan moodiin. Ajattelin, että ehkä nauraminen on ryhtymiskysymys ja avasin suuni ja yritin saada ulos jotain äänekästä ja spontaania. Ei tullut mitään. Suljin suuni ja aloin hymyillä.
Tuottaja sanoi poikki, poikki ja katsoi meitä ja sanoi, että antakaa naurun vain tulla. Nauru on tärkeää, koska se näyttää hyvältä televisiossa.
Kaikki nyökyttelivät ja tiesivät, että sanat oli tarkoitettu minulle.
Ei siitä mitään tullut myöhemminkään. Muut jatkoivat nauramista. He lietsoivat toisiaan entistä hysteerisempiin kohtauksiin. Lopulta panelisteja alkoi putoilla penkeiltä ja juomalaseja kilahdella lattialle, ja tuottaja sanoi, että nyt latausta alkaa olla jo liikaa, ottakaa vähän iisimmin.
Ja koko ajan minä nyökkäilin ja hymyilin ja näytin todennäköisesti siltä, että kärsin vaikeasta ummetuksesta.
Myöhemmin olen katsonut televisiosta lahjakkaita naurajia, kuten Mikko Kuustosta, ja ymmärtänyt arvostaa heidän kykyään.

On taitolaji huutonauraa huono vitsi hyväksi.
Sitä paitsi kaikki nauru ei kuulosta ja varsinkaan näytä esteettiseltä televisiossa. Jotkut nauravat niin, etteivät meinaa saada henkeä. He hinkuvat, ovat ikään kuin tukehtumaisillaan, ja heidän silmämunansa näyttävät kääntyvän ympäri. Joidenkin nauru kuulostaa aina häijyltä käkätykseltä.
Toisaalta, jos nauru on aitoa, eiköhän se yleensä toimi, oli tyyli sitten mikä hyvänsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti