Alla oleva artikkeli - historiataustoineen - antaa ajattelemisen aihetta. Analyysi, jossa painottuvat maailman tämänhetkisestä epävarmasta, epämääräisestä ja arvaamattomasta tilasta pääpiirteet .
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Heikki Aittokosken essee: Yhden maailman loppu – Suomen kannattaa varautua siihen, että pitää selviytyä omillaan
Ilmapiiri Yhdysvalloissa ja Euroopassa kylmenee. Liberaali demokratia on kriisissä. Suomen kannattaa varautua siihenkin vaihtoehtoon, että pitää selviytyä omillaan, kirjoittaa toimittaja Heikki Aittokoski.
LASSE RANTANEN
MARJA V??N?NEN
MIES VAELTELI kuin haamu Valkoisen talon yläkerrassa. Pitkää käytävää edestakaisin, makuuhuoneen ja työhuoneen väliä.
Kammottava päänsärky ei hellittänyt. Eikä hän päässyt ajatuksiaan pakoon. Pakkomielle riivasi: Kansainliitto, Kansainliitto, Kansainliitto.
Presidentti Woodrow Wilson ei voinut hyvin. Oli syys–lokakuun vaihde vuonna 1919.
Ensimmäinen maailmansota oli päättynyt vuotta aiemmin. Wilson oli tuonut Yhdysvallat, nousevan suurvallan, Eurooppaan.
Länsirintamalta kuului todellakin uutta. Yhdysvallat oli julistanut Saksan keisarikunnalle sodan huhtikuussa 1917, ja sodan lopulla eli syksyllä 1918 Ranskassa oli jo miljoona amerikkalaissotilasta.
Doughboys, sillä nimellä heitä kutsuttiin. Taikinapoikia. Heitä marssi laivojen rampeilta Ranskaan ja rintamalle jopa 10 000:n päivävauhtia, tilanteessa, jossa Saksan voimat olivat ehtyneet.
Yhdysvaltain 240-vuotisen historian pysyviin piirteisiin kuuluu aaltoliike eristäytymisen ja kansainvälisyyden välillä.
Woodrow Wilsonin oma wilsonilaisuus tarkoitti Yhdysvaltojen viemistä sotaan, mutta myös järeää idealismia. Sodan jälkeen Wilson pyrki vaikuttamaan siihen, minkä näköinen rauhasta tuli. Hän onnistui osittain.Woodrow Wilson oli kansainvälisyydessään niin vallankumouksellinen, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan maailmalle avointa linjaa kutsutaan joskus wilsonilaiseksi. Presidentti Barack Obama on ehdottomasti wilsonilainen.
Wilson oli ensimmäinen Valkoisen talon isäntä, joka lähti virkamatkalle Eurooppaan. Joulukuussa 1918 hän ylitti Atlantin valtamerialus George Washingtonilla ja rantautui Ranskan Brestiin.
Vierailu ei ollut nykytyylinen piipahdus. Wilson viipyi Euroopassa, etupäässä Pariisissa, heinäkuulle 1919. Väliin mahtui yksi lyhyehkö käynti kotimaassa.
Versaillesin rauhansopimus allekirjoitettiin 28. kesäkuuta 1919, ja siinä sovittiin myös Kansainliiton perustamisesta. Sen jälkeen Wilsonilla oli edessään vielä rauhankonferenssia vaikeampi urakka. Piti myydä ajatus maailmanjärjestöstä kotimaassa, jossa kongressi oli avoimen vihamielinen.
Wilson yritti saada kansan taakseen. Koko syyskuun hän matkusti junalla tuhansia maileja ristiin rastiin Yhdysvaltoja. Vaikka käytössä oli mukava salonkivaunu Mayflower, matkanteko kävi 62-vuotiaan Wilsonin voimille. Hänen terveydentilansa oli entuudestaan hatara.
Ohjelma oli tiukka kuin nykyaikaisessa vaalikampanjassa: Richmond, St. Louis, Kansas City, Des Moines, Omaha, Minneapolis, Spokane, Portland, San Francisco, Los Angeles. Ja niin edelleen.
”Olen tullut taistelemaan tärkeän asian puolesta”, Wilson julisti Kansas Cityssä. ”Se on yhtä suuri kuin ihmiskunnan asia.”
”Tämä on ensimmäinen sopimus ikinä, jonka suurvallat laativat ilman että ne ajaisivat omaa etuaan”, Wilson vetosi Richmondissa.
KANSAINLIITON jalo tarkoitus oli vakauttaa kansainvälinen järjestelmä ja estää tulevat sodat.
Ulkoministeri Robert Lansing luonnehti myöhemmin, että järjestön peruskirjasta tuli Wilsonille ”todellinen pakkomielle”, joka ”valtasi hänen ajatuksensa niin täydellisesti, ettei niihin mahtunut mitään muuta”.
Wilsonin idealismista on syytä todeta, ettei se ulottunut Yhdysvaltojen mustaan väestönosaan. Sen ajan mittapuulla hän oli keskitien kulkija, nykymittapuulla umpirasisti.
Kansainliitto-taistelunsa Wilson hävisi. Senaatti torjui Yhdysvaltain jäsenyyden, koska Kansainliiton peruskirjan kymmenes artikla olisi merkinnyt sitoutumista muille annettaviin turvatakuisiin.
Kansainliitto epäonnistui muutenkin täydellisesti, kuten 1900-luvun historiasta voi lukea. Yhdysvallat palasi vanhalle mantereelle toisessa maailmansodassa, ja nyt pysyvästi, supervaltana.
Mutta tätä kaikkea ei syyskuussa 1919 vielä tiedetty. Pitkältä junamatkalta kotiutui Washingtoniin lopen uupunut presidentti. Haamu vaelteli Valkoisen talon yläkerrassa.
Torstaiaamuna 2. lokakuuta noin kello 8.30 tapahtui käänne huonompaan. Wilson tavoitteli yöpöydältä vesipulloa. Pian hän lyyhistyi kylpyhuoneen lattialle halvaantuneena.
VUOSISATAA myöhemmin – 97 vuotta, jos tarkkoja ollaan – Valkoinen talo saa taas kerran uuden isännän. Yhdysvaltain järjestyksessä 45. presidentti Donald J. Trump muuttaa Pennsylvania Avenuelle tammikuussa 2017.
Trump on kaukana Wilsonista. Heitä erottaa enemmän kuin pelkkä aika. Heitä erottaa tapa katsoa maailmaa.
On aivan varmaa, ettei Trump aio vaeltaa unettomana Valkoisen talon käytävillä pohtien Yhdistyneitä Kansakuntia, Kansainliiton seuraajajärjestöä.
Jos Trump ylipäätään pohtii YK:ta, niin ehkä kiinteistösijoittajan näkökulmasta. Maailmanjärjestön 39-kerroksinen päämaja on itäisellä Manhattanilla, ja sen voisi kenties saneerata hotelliksi.
”Missä Yhdistyneitä Kansakuntia ikinä edes näkee?” Trump kysyi huhtikuussa vaalitilaisuudessa Wisconsinissa. ”Saako se ikinä mitään aikaan? Se on vain poliittista peliä. Yhdistyneet Kansakunnat – ajattelen sitä rahaa, minkä me kulutamme Yhdistyneisiin Kansakuntiin.”
On ihan perusteltua kysyä, ratkaiseeko YK ikinä mitään. Maailmanjärjestö on raskassoutuinen ja jäsenvaltioidensa kokonaisuuden näköinen, siis erimielisyyksien näyttämö.
Mutta periaatteellisella tasolla YK on merkittävä: yritetäänkö edes maailmanlaajuista yhteistyötä?
PRESIDENTTI Trumpin maailmassa ei tietenkään vielä ole tekoja. On vain sanoja, joten täytyy tukeutua niihin.
Vapaakauppa päreiksi, tullimuurit pystyyn. Meksikon rajalle konkreettinen muuri estämään ”raiskaajien” vyöry. Muslimisiirtolaisille tiukka ”ideologinen seulonta”. Ilmastosopimuksista viis, onhan ilmastonmuutos pelkkä ”kiinalaisten vedätys”. Pikkuiset Nato-maat pitäkööt itsestään huolta miten parhaiten taitavat – ei meidän dollareilla.
Kaiken päämääränä on yhdysvaltalaisten oma etu. Niinhän kaikilla valtiojohtajilla tietysti on, siis oman maan etu, mutta Trumpin puheissa se piirtyy kylmäävän paljaana, vailla mitään ylimääräisiä kuorrutuksia kuten kansainvälistä yhteistyötä saati rasittavia sitoumuksia. Tai idealismia.
Trump edustaa ulkopoliittista suuntausta, jota politiikan tutkija Walter Russell Mead kutsui 2000-luvun vaihteessa jacksonilaisuudeksi. Nimitys tulee 1830-luvun presidentistä Andrew Jacksonista.
Jackson oli kansanmies, joka oli niittänyt mainetta sotilasjohtajana julmissa intiaanisodissa sekä lyömällä britit New Orleansissa vuonna 1812.
Jacksonilaisuus on populistista, kansaanmenevää. America First, Amerikka ensin.
Jacksonilaisia olivat muun muassa Ronald Reagan (1981–89) ja George W. Bush(2001–2009). He olivat samaan aikaan sekä suosittuja (omiensa parissa) että inhottuja (maailmalla), ja presidentteinä he vetivät ulkopolitiikassa kovaa linjaa.
Jacksonilaisuus korostaa Yhdysvaltain voimaa ja sotilaskunniaa. Jos sotiin mennään, niin sitten ryminällä.
”Mieluummin en olisi siellä”, Donald Trump sanoi marraskuussa 2015. Hän tarkoitti Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa Lähi-idässä.
”Isisillä on valtavat määrät rahaa, koska heillä on tiettyjä öljykenttiä. Heillä on joitakin Syyriassa, joitakin Irakissa. Minä pommittaisin ne paskaksi.”
Trumpin kärjekkäimpiä puheita on paljon toisteltu. On syytäkin. Vaikka niitä miten päin kääntelisi, vaikka niihin suhtautuisi miten hyväntahtoisesti (”kampanjapuheet ovat kampanjapuheita”), niin Trump vaikuttaa siirtäneen jacksonilaisuuden aivan uudelle tasolle.
Trumpin planeetta tuntuu olevan nollasummapelin planeetta, jossa Yhdysvaltain ulkopuolelle sijoittuvat maantieteelliset alueet ovat joko uhkakuvia, bisnesmahdollisuuksia tai tarpeettomia.
Esimerkiksi Kiovassa, ja ehkä varsinkin Kiovassa, saattaa nyt olla vilpoiset oltavat. Sen verran mairittelevasti Trump on venäläisestä virkaveljestään Vladimir Putinista puhunut. Myös Baltiassa vaalitulos aiheuttaa vilunväreitä. Suomessa tietenkään ei, mehän olemme tottuneet tuudittautumaan siihen, ettei mikään muutos maailmassa koske meitä.
EUROOPALLE Donald Trumpin valinta oli sokki. Sitä kuvaa Saksan varaliittokanslerin Sigmar Gabrielin reaktio.
”Trump on uuden autoritaarisen ja sovinistisen internationaalin keulahahmo”, demarijohtaja Gabriel sanoi keskiviikkona vaalituloksen selvittyä.
Gabrielin lausunto on huomionarvoinen. Liittotasavallan johtohahmo ei ole tainnut koskaan sanoa Yhdysvaltain presidentistä noin tylysti. Liittolaissuhde Yhdysvaltoihin on ollut Nato-Saksalle pyhä jo seitsemän vuosikymmentä. Jokin tässä repeilee.
Ranskan Yhdysvaltain-suurlähettiläs Gérard Araud oli vaaliyönä pois tolaltaan. Tuloksen ratkettua hän parahti Twitterissä: ”Brexitin ja tämän vaalin jälkeen kaikki on mahdollista. Maailma luhistuu silmiemme edessä. Huimaus.”
Araud poisti twiittinsä pikapuoliin. Maailmasta se ei kadonnut. Ranskan Kansallisen rintaman johtaja Marine Le Pen lienee viitannut juuri Araud’n sanoihin, kun hän keskiviikkona piti lehdistötilaisuuden iloitakseen Trumpin voitosta.
”Se, mitä viime yönä tapahtui, ei ollut maailmanloppu”, Le Pen sanoi Pariisin lähellä Nanterressä. ”Se oli yhden maailman loppu.”
Marine Le Pen on taitava asettelemaan sanoja niin, että ne palvelevat hänen tarkoitustaan. Mutta hän saattoi olla oikeassa.
Yhden maailman loppu. Myös siinä merkityksessä, että käy entistä vaikeammaksi päästä tilanteeseen, jossa maailma on yksi. Edes läntinen maailma.
JOS YKSI maailma loppuu, niin silloin, loogisesti ajateltuna, toisen pitää alkaa. Sigmar Gabriel saattoi hänkin olla oikeassa puhuessaan ”autoritäärisestä internationaalista”.
Trumpin 60 miljoonasta äänestäjästä ani harva varmaan ajatteli Eurooppaa. Yhdysvallat ei silti äänestänyt tyhjiössä. Trumpin voitto oli järisyttävin seuraus läntisen maailman johtavasta poliittisesta trendistä.
Epäluulolla, kyräilyllä, protektionismilla, tunkkaisella nationalismilla ja suoranaisella vihanlietsonnalla voitetaan vaaleja.
Radikaalinationalisti Marine Le Pen on muotoillut tämänkin sattuvasti. Niinhän populistin kuuluu.
”Poliittinen jakolinja ei enää kulje vasemmiston ja oikeiston välillä vaan mondialistien ja patrioottien välillä”, Le Pen sanoi viime joulukuussa, kun Kansallinen rintama oli saavuttanut 27 prosentin vaalituloksen aluevaaleissa.
Mondialisteilla Le Pen tarkoitti globalisaation ystäviä, maailmanhalaajia. Patrioottisuus, isänmaallisuus, se taas on kovaa vauhtia päätymässä terveestä kansallistunteesta radikaalipopulistien monopoliksi, koska maltillinen oikeisto ja erityisesti vasemmisto eivät halua lippuihin tarttua.
Euroopan kansallispopulistit viettävät ”patrioottien kevättä”. Näillä sanoilla Hollannin muukalaiskammoinen Geert Wilders riemuitsi Trumpin voitosta.
”Me tulemme näkemään, että myös Euroopassa asiat muuttuvat”, Wilders sanoi. ”Politiikka ei enää koskaan ole samanlaista, ja se, mitä minä kutsun patrioottiseksi kevääksi, saa valtavasti liikevoimaa.”
Puolassa ja Unkarissa kansallisöyhöttäjät ovat jo tukevasti vallassa. Wildersin vapauspuolue PVV taas on ensi kevään vaaleissa todennäköinen suurvoittaja. Vaalivoittoja on lähitulevaisuudessa tiedossa myös Le Penin Kansallisella rintamalla, Itävallan vapauspuolueella FPÖ:llä ja Saksan AfD:llä.
FPÖ:n johtaja Heinz-Christian Strache, mahdollinen tuleva liittokansleri, kannattaa hänkin patrioottista kevättä. Kesäkuussa hän järjesti Wienin lähellä sen nimisen tapahtuman, EU- ja muukalaisvastaisten populistien toveritapaamisen, jossa tähtivieraana oli Le Pen.
Meidän aikamme häkellyttävä ristiriita on tämä: läntisen maailman voimistuva kansainvälinen aatevirtaus on kansallinen itsekkyys.
Demokratia ei ole kriisissä. Teknisenä vaalitoimituksena arvioiden Donald Trumpin voitto oli moitteeton. Kampanjan tyylipisteet ovat eri asia.
Liberaali demokratia sen sijaan on kriisissä, jos liberaalilla tarkoitetaan vapaamielisyyteen ja avarakatseisuuteen perustuvaa poliittista järjestelmää, jossa yksilön vapauksilla ja vähemmistöjen suojalla on todellinen arvo.
Liberaaliuteen kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys, mukaan lukien vapaa kauppa, siis vapaakauppa, johon perustuu erinäisten pienten kansallisvaltioiden vauraus.
Liberaalien arvojen edustajat ovat joutuneet pahemman kerran puolustuskannalle. Yhdysvaltain vaalitaistelun ja brexit-kampanjan aikana maailmalla yleistyi käsite ”totuudenjälkeisestä ajasta”. Sillä tarkoitetaan, että politiikan markkinoilla tunne – ja suoranaiset valheet – ovat kovinta valuuttaa.
Trumpin voiton jälkeen tulee tunne, että me olemmekin tähän asti eläneet totuutta edeltävää aikaa. Uusi totuus on se, että kansainvälisten rakenteiden nakertaminen on kannattavaa bisnestä, hyvä diili – siis politiikassa.
Tämän totuuden voimistuminen ei ole automaatio. Olisi halpahintaista tuomiopäivän maalailua julistaa Trumpin vaalivoiton ja brexitin yhdistelmä maailmanlopuksi. Politiikan suhdanteet voivat vaihtua hyvinkin nopeasti.
Kaikki merkit viittaavat kuitenkin siihen, että Yhdysvalloilla ja Euroopalla on edessään vaikeita vuosia. Elämää vaikeuttaa nationalismiinsa umpioituneen Venäjän harkittu arvaamattomuus.
Ei kansainvälinen järjestelmä ole luhistumassa. Mutta murroksessa se on, ja pienen kansallisvaltion olisi hölmöä olla huomaamatta, mitkä tuulet puhaltavat.
Ystäviä kannattaa hakea läheltä ja kaukaa.
Sitten kannattaa varautua siihenkin vaihtoehtoon, että pitää selviytyä omillaan.
Seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraaseen apuun, niin kuin Suomenlinnan Kuninkaanportin kiveen on hakattu.
Ajatus ei ole synkistelyä vaan huonoihin vaihtoehtoihin varautumista, vanhan koulukunnan reaalipolitiikkaa, jonka tarve ei maailmasta ole valitettavasti kadonnut.
DONALD TRUMP astuu virkaansa tammikuun 20. päivä. Hän on paljon valtias. Kaikkia sanojaan hän tuskin jättää pelkiksi sanoiksi.
Tuona perjantaiyönä joku saattaa liikkua Valkoisen talon yläkerran käytävällä levottomasti. Pitkää käytävää edestakaisin, makuuhuoneen ja työhuoneen väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti