Näinhän se menee - valitettavasti/onneksi - ihan miten vaan. On ystäviä, tuttuja ja tutun tuttuja.
Muistaakseni edesmennyt suomalainen näyttelijä Tarmo Manni totesi aikoinaan, että ystäviä ei tarvitse olla monta, taisipa puhua kahdesta, se riittää. Itse arvelen hänen puhuneen tosiystävistä...
Suora nettilainaus Pohjolan Sanomista hiukan tuunattuna:
Päiväkirja: Vaikka naama rupsahtaa, ystävyys säilyy
Näen paljon etäisesti tutunnäköisiä ikätovereita, joiden nimiä en välttämättä muista. He ovat vanhentuneet parissakymmenessä vuodessa jokaikinen enemmän tai vähemmän. Se näkyy muun muassa kertyneinä kiloina, ryppyinä, harventuneena tukkana tai muina ikääntymisen aiheuttamina muutoksina. Usein ihmisen tunnistaa kuitenkin aika hyvin läpi elämän, vaikka ulkoasu vanhenee. Ikääntymisen merkkejä näen toki myös itsessäni.
Nämä havainnot tein, kun osallistuin suureen pikkujoulutapahtumaan viime viikolla entisessä kotikaupungissani. Isoon halliin oli sulloutunut noin 3 000 ihmistä. Sen myös huomasi. Enää tässä iässä se ei tuntunut yhtä mukavalta kuin joskus teininä. Pari kertaa tuli kotisohvaa ikävä.
Illan esiintyjistä yhden show oli kuitenkin sellainen, että hallille kannatti vaivaantua. Musiikki ei nyt rapoista ollut, mutta siitä tuli mieleen monia mukavia muistoja 1990-luvulta.
Parasta oli kuitenkin vanhojen tuttujen ja ystävien näkeminen. Heitä oli tullut kotipaikkakunnalle piipahtamaan sankoin joukoin. Oli mukava vaihdella kuulumisia ja jutella niitä näitä.
Kun tapaa vanhan, hyvän ystävän vuosien tauon jälkeen, niin usein tuntuu, että tapaamisesta olisi vain hetki. Jotenkin vain kaikki tuntuu niin tutulta. Se on aika jännä juttu. Vuodet ja etäisyys eivät ole muuttaneet tilannetta mihinkään. On mahtavaa, että on jotain sellaista, mikä ei ikinä muutu, vaikka kaikki muu ympärillä vaihtuisi uuteen.
Viikonlopun jälkeen oli taas edessä tavanomainen arki. Sen jaksaa nyt kuitenkin hyvin, kun sai viettää mukavat hetket tutussa seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti