sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Koskaan ei ole liian myöhäistä...

Olemme käyneet joitakin kertoja Pariisissa, varsinkin Inter Rail-matkamme aikana vuonna 2001. Kierrellessämme Ranskaa ristiin rastiin kävimme ikään kuin ottamassa suuntaa Ranskan pääkaupungista.
Tavallaan kävimme rauhoittumassa suurkaupungissa ja sen jälkeen - ei kun menoksi eli taas raiteille...

Tähän saakka emme ole käyneet Pariisissa mm. Eifel-tornissa ja Louvren- museossa. Tavoitteemme on tutustua em. kohteisiin seuraavalla kerralla, todennäköisesti keväällä 2016, mikäli maailmankirjat eivät aivan sekaisin mene/ole...


Vanha tekstini vuodelta 2005:


KOSKAAN EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ...

Tunnustan, että en ole koskaan ollut ns. lukutoukka. Luonnollisesti nykyisin ammattialaani liittyvät lehdet, julkaisut, oppikirjat, sähköisessä muodossa olevat materiaalit, jne. ovat olleet aina kiinnostukseni kohteina, mutta erilaisiin sarjakuvalehtiin, viihteellisiin romaaneihin, elämäkertoihin, dokumentteihin, tms. en ole juurikaan kiinnittänyt huomiota, mutta...
Aivan viime aikoina olen kuitenkin opetellut lukemaan erilaisia kirjoja, joita vähin löytyy myös kirjahyllyköistämme.
Viimeisin lukemani kirja on Pierre La Mure´n PUNAINEN MYLLY (alkuperäisteos Moulin Rouge), joka käsittelee Henri Toulouse-Lautrecìn traagista, värikästä ja lyhyttä elämää 1800-luvun lopun Ranskassa, lähinnä Pariisissa.

Täydelliseltä nimeltään Henri de Toulouse-Lautrec-Montfa kuului Ranskan vanhimpiin, jo keskiajalta juurensa johtavaan rikkaaseen aatelissukuun. Hän syntyi 24. marraskuuta 1864 Du Boscin sukulinnassa Albissa ja kuoli syyskuun 9. päivänä 1901 äitinsä linnassa Malromessa, siis 37-vuotiaana...

Hänen isänsä, kreivi Alphonse rakasti naisia ja ulkoilmaelämää, metsästystä ja haukankasvatusta. Hänen äitinsä oli hurskas ja henkevä nainen, joka kärsi miehensä rakkausjutuista ja omistautui huolehtimaan pojastaan.

Vajaan kahdenkymmenen vuoden aikana hänen taiteilijanuransa tuotti 737 öljymaalausta, runsaat 5000 piirustusta, yli 3000 painotyötä ja noin 275 akvarellia.

Henri Toulouse-Lautrec teki Pariisissa sijaitsevan Punaisen Myllyn ja Montmartren muiden huvipaikkojen taiteilijat kuolemattomiksi jälkimaailman silmissä. Hänen taiteensa kokonainen aikakausi, Belle epoque, huoleton hyvinvoinnin ja nautinnon aika, mutta myös sen kääntöpuoli, herää eloon aina kun katsoja niin haluaa.

Rikkaus/köyhyys, kauneus/rumuus, hyvyys/pahuus, kovuus/herkkyys, suvaitsevuus/suvaitsemattomuus, ymmärtäväisyys/ymmärtämättömyys, rakkaus/rakkaudettomuus, jne. taistelivat alituisesti hänen elämässään...
Äidilleen hän oli – aina – Riri, joka oli elämän kaikissa vaiheissa ymmärretty, rakastettu lapsi.
Isälleen hän oli – isälle ymmärtämättömän taiteensa kautta – kunniakkaan aatelissuvun mainetta tahraava hunsvotti.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että ihmiselämä on tiettyinä paketteina, kiintiöinä, jolloin mm. kaikki edellä mainitut elementit toteutuvat sulassa sovussa, jokaisella meistä hiukan eri tahtiin.
Mikä niiden painoarvo jokaisen meidän elämässämme on, siitä onneksi me voimme pääsääntöisesti päättää itse.

Kirjan luettuaan jää pakostakin mietiskelemään, mikä tämä elämän tarkoitus loppujen lopuksi on...

Itselleni jäi varsinkin kirjan loppuosan eli Henrin kuolemasta ja siihen liittyvästä ymmärtäväisen äidin/ymmärtämättömän isän reaktioista mieleen kuitenkin pieni elämään liittyvä toivon kipinä:
Koskaan ei ole liian myöhäistä antaa anteeksi, ymmärtää poikkeavuutta ja äärimmäisen herkkää, häiritsevän/ärsyttävän lahjakkuutta...

Kirjaterveisin
Aki Pyykkö

Kemi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti