Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Suomen talous on kuralla ja siihen on yksi syyllinen: ammattiyhdistysliike.
Suunnilleen tällainen kuva on piirtynyt suomalaisesta julkisesta keskustelusta viime vuosina.
Vielä muutama vuosi sitten voimakasta ammattiyhdistysliikettä pidettiin suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena. Ihailtiin konsensusta, sopimisen kulttuuria ja muuta työmarkkinanostalgiaa.
Juuri päättyneellä eduskuntakaudella kaikki vaikuttaa kuitenkin muuttuneen.
Ideologioista ja politiikasta vapaat talousviisaat syyttävät ay-liikettä loputtomasta palkkakirnuamisesta, elinkeinoelämä haukkuu ay-liikettä laittomista lakoista ja väistyvä pääministeri höyryää konsensuksen kuolemasta.
Lisäksi pääkirjoituksissa ja talouslehdistössä surkutellaan, kuinka Kansallisen Selviämisen kannalta välttämättömiksi päätetyt rakenteelliset uudistukset, eli esimerkiksi heikennykset työttömyysturvaan, jäävät toteutumatta ay-liikkeen liiallisen vallan, konservatiivisuuden ja yleisen pahuuden vuoksi.
Juha Sipilän ideoima yhteiskuntasopimuskin jäi allekirjoittamatta, joten kaikkien sota kaikkia vastaan voidaan varmaan sekin laskea ay-liikkeen syntilistalle.
Nopeasti lisääntyneen ay-vihan taustalla näyttää olevan ajatus siitä, että nykyiset talousongelmat johtuvat ennen kaikkea Suomen heikosta kustannuskilpailukyvystä.
Sen taas nähdään olevan suoraa seurausta vuosien 2007 ja 2008 holtittomiksi väitetyistä palkkaratkaisuista. Nämä taas olivat seurausta siitä, että tuolloin Suomessa työttömyysaste oli vain reilussa kuudessa prosentissa, mikä paransi ay-liikkeen neuvotteluasemaa ja mahdollisti kilpailukyvyn rapauttavan palkkakirnuamisen.
Tämä tarina on toki aivan looginen, mutta ei sillä kauheasti ole tekemistä totuuden kanssa.
Suomessa työvoimakustannukset ovat yhä kilpailukykyisellä tasolla, kun niitä verrataan keskeisiin kilpailijamaihin.
Esimerkiksi teollisuudessa työtunnin hinta on Suomea kalliimpi kilpailukyvyn mallimaana pidetyssä Saksassa ja Suomen esikuvamaiksi asetetuissa Ruotsissa ja Tanskassa.
Ylipäätään työtuntien hinnat ovat Suomessa korkeintaan länsieurooppalaista keskitasoa.
Se tosin on totta, että esimerkiksi vuonna 2007 palkat nousivat hiukan tavanomaista nopeammin. Tästä on kuitenkin vaikeaa syyttää yksin ay-liikettä, koska valtiovarainministeripuolueeksi tuon kevään eduskuntavaaleissa noussut Kokoomus oli vaalikamppailussa ajanut näkyvästi runsasta korotusta hoito- ja hoiva-alan palkkoihin.
Vielä omituisemmaksi ay-viha menee, kun katsomme tarkemmin suomalaisen ay-liikkeen linjauksia.
Vuonna 2013 työntekijäkeskusjärjestöt allekirjoittivat kaksivuotisen nollakorotussopimuksen ja vaikuttaa siltä, että sama linja jatkuu myös tulevien vuosien ratkaisuissa.
Myöskään ay-liikkeen yhteiskuntapoliittiset kannanotot eivät suoranaisesti hehku luokkataistelua.
Kaikki palkansaajakeskusjärjestöt ovat liputtaneet vain pienillä varauksilla EU:n ja Yhdysvaltojen välisen TTIP-vapaakauppasopimuksen puolesta, vaikka siihen sisältyvä riitojenratkaisumenettely saattaa uhata esimerkiksi kotimaista työsuojelulainsäädäntöä ja vaikka lähes koko muu eurooppalainen ay-liike suhtautuu sopimukseen hyvin vastahakoisesti.
Talouspolitiikassa ainakaan SAK ja Akava eivät näytä kannattavan työllisyyttä parantavaa elvytyspolitiikkaa, vaan korkeintaan tyytyvät toivomaan, että ei leikattaisi ihan hirveästi.
Innovaatiopolitiikassakaan ay-liikkeen kanta ei juuri eroa EK:n näkemyksistä. Tutut latteudet, kuten ”valtio ei voi valita voittajia”, toistuvat myös ay- liikkeen kannanotoissa.
On hölmöä väittää, että nöyrä ja monesti aika mitäänsanomatonkin suomalainen ay-liike olisi uhka kilpailukyvyllemme.
Muualta länsimaista on hankala löytää yhtä usein elinkeinoelämän yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä myötäilevää ammattiyhdistysliikettä.
Puhe ”jäykistä työmarkkinarakenteista” ja ay-liikkeen kohtuuttomista palkkavaatimuksista onkin erinomainen osoitus siitä, kuinka julkinen keskustelu ja mielikuvat voivat irtaantua tosiasioista. Jatkuvasti toisteltava viesti ay-liikkeestä kilpailukyvyn taakkana ja välttämättömien uudistusten esteenä iskostuu hiljalleen ihmisten mieliin.
Harva vaivautuu tarkistamaan mikä se työtunnin hinta Suomessa olikaan.
Suunnilleen tällainen kuva on piirtynyt suomalaisesta julkisesta keskustelusta viime vuosina.
Vielä muutama vuosi sitten voimakasta ammattiyhdistysliikettä pidettiin suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena. Ihailtiin konsensusta, sopimisen kulttuuria ja muuta työmarkkinanostalgiaa.
Juuri päättyneellä eduskuntakaudella kaikki vaikuttaa kuitenkin muuttuneen.
Ideologioista ja politiikasta vapaat talousviisaat syyttävät ay-liikettä loputtomasta palkkakirnuamisesta, elinkeinoelämä haukkuu ay-liikettä laittomista lakoista ja väistyvä pääministeri höyryää konsensuksen kuolemasta.
Lisäksi pääkirjoituksissa ja talouslehdistössä surkutellaan, kuinka Kansallisen Selviämisen kannalta välttämättömiksi päätetyt rakenteelliset uudistukset, eli esimerkiksi heikennykset työttömyysturvaan, jäävät toteutumatta ay-liikkeen liiallisen vallan, konservatiivisuuden ja yleisen pahuuden vuoksi.
Juha Sipilän ideoima yhteiskuntasopimuskin jäi allekirjoittamatta, joten kaikkien sota kaikkia vastaan voidaan varmaan sekin laskea ay-liikkeen syntilistalle.
Nopeasti lisääntyneen ay-vihan taustalla näyttää olevan ajatus siitä, että nykyiset talousongelmat johtuvat ennen kaikkea Suomen heikosta kustannuskilpailukyvystä.
Sen taas nähdään olevan suoraa seurausta vuosien 2007 ja 2008 holtittomiksi väitetyistä palkkaratkaisuista. Nämä taas olivat seurausta siitä, että tuolloin Suomessa työttömyysaste oli vain reilussa kuudessa prosentissa, mikä paransi ay-liikkeen neuvotteluasemaa ja mahdollisti kilpailukyvyn rapauttavan palkkakirnuamisen.
Tämä tarina on toki aivan looginen, mutta ei sillä kauheasti ole tekemistä totuuden kanssa.
Suomessa työvoimakustannukset ovat yhä kilpailukykyisellä tasolla, kun niitä verrataan keskeisiin kilpailijamaihin.
Esimerkiksi teollisuudessa työtunnin hinta on Suomea kalliimpi kilpailukyvyn mallimaana pidetyssä Saksassa ja Suomen esikuvamaiksi asetetuissa Ruotsissa ja Tanskassa.
Ylipäätään työtuntien hinnat ovat Suomessa korkeintaan länsieurooppalaista keskitasoa.
Se tosin on totta, että esimerkiksi vuonna 2007 palkat nousivat hiukan tavanomaista nopeammin. Tästä on kuitenkin vaikeaa syyttää yksin ay-liikettä, koska valtiovarainministeripuolueeksi tuon kevään eduskuntavaaleissa noussut Kokoomus oli vaalikamppailussa ajanut näkyvästi runsasta korotusta hoito- ja hoiva-alan palkkoihin.
Vielä omituisemmaksi ay-viha menee, kun katsomme tarkemmin suomalaisen ay-liikkeen linjauksia.
Vuonna 2013 työntekijäkeskusjärjestöt allekirjoittivat kaksivuotisen nollakorotussopimuksen ja vaikuttaa siltä, että sama linja jatkuu myös tulevien vuosien ratkaisuissa.
Myöskään ay-liikkeen yhteiskuntapoliittiset kannanotot eivät suoranaisesti hehku luokkataistelua.
Kaikki palkansaajakeskusjärjestöt ovat liputtaneet vain pienillä varauksilla EU:n ja Yhdysvaltojen välisen TTIP-vapaakauppasopimuksen puolesta, vaikka siihen sisältyvä riitojenratkaisumenettely saattaa uhata esimerkiksi kotimaista työsuojelulainsäädäntöä ja vaikka lähes koko muu eurooppalainen ay-liike suhtautuu sopimukseen hyvin vastahakoisesti.
Talouspolitiikassa ainakaan SAK ja Akava eivät näytä kannattavan työllisyyttä parantavaa elvytyspolitiikkaa, vaan korkeintaan tyytyvät toivomaan, että ei leikattaisi ihan hirveästi.
Innovaatiopolitiikassakaan ay-liikkeen kanta ei juuri eroa EK:n näkemyksistä. Tutut latteudet, kuten ”valtio ei voi valita voittajia”, toistuvat myös ay- liikkeen kannanotoissa.
On hölmöä väittää, että nöyrä ja monesti aika mitäänsanomatonkin suomalainen ay-liike olisi uhka kilpailukyvyllemme.
Muualta länsimaista on hankala löytää yhtä usein elinkeinoelämän yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä myötäilevää ammattiyhdistysliikettä.
Puhe ”jäykistä työmarkkinarakenteista” ja ay-liikkeen kohtuuttomista palkkavaatimuksista onkin erinomainen osoitus siitä, kuinka julkinen keskustelu ja mielikuvat voivat irtaantua tosiasioista. Jatkuvasti toisteltava viesti ay-liikkeestä kilpailukyvyn taakkana ja välttämättömien uudistusten esteenä iskostuu hiljalleen ihmisten mieliin.
Harva vaivautuu tarkistamaan mikä se työtunnin hinta Suomessa olikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti