Miksi?
Siksi, että alla olevan artikkelin kirjoittajalla on siihen oikeutuksensa. Jääköön hänen artikkelinsa Vain elämää-televisiosarjasta elämään.
Pidän itse musiikista, mutta en ole jaksanut katsoa/kuunnella Vain elämää-sarjan musiikkia kuin muutaman sekunnin. Tilanne on mielestäni niin kertakaikkisen epäaito.
Katselen/kuuntelen aina silloin tällöin You Tube-palveluna musiikkia välillä vahvasti tippa linssissä. Alkuperäiset esittäjät, tuntuu vahvasti aidolta...
Suora nettilainaus Pohjolan Sanomista hiukan tuunattuna:
Vain elämää on parasta televisiota Suomessa
Eero Leppänen
Tuontiformaatista ei synny aitoa ohjelmaa. Itkufestivaalit eivät kiinnosta kauaa ketään. Suomessa ei riitä valovoimaisia tähtiä tähän sarjaan. Laskelmoitu levy-yhtiörahastus, yök.
Muun muassa tällaisilla argumenteilla lytättiin televisiosarja Vain elämää sen ensimmäisellä tuotantokaudella. Samoja argumentteja käytetään yhä. Suuri yleisö otti ohjelman silti heti omakseen ja nyt käynnissä oleva viides tuotantokausi on sarjan paras.
Miksi me pidämme tästä ohjelmasta? Tai oikeammin: miksi me rakastamme tätä ohjelmaa?
Formaatista sinänsä se ei johdu. Sarjan menestyksen myötä samaa formaattia ovat yrittäneet omia muun muassa koomikot ja huippu-urheilijat. Melko noloin tuloksin. Kyllähän niissäkin itketään, mutta ei se itkeminen ole se juttu.
Muusikoilla sensijaan tuntuu olevan vahva tunteella elämisen kyky ja jopa tarve. Ja esiintyvinä taiteilijoina heidän leipänsä on siitä kiinni, että he saavat välitettyä tunteita yleisölle. Koomikot etäännyttävät kipeitä asioita huumorilla ja urheilijat ovat umpinaisen itseensäkäpertymisen ammattilaisia.
Toki Vain elämää -sarjassakin käperrytään oman rakkaaseen itseen. Hector voi kyynelehtiä kun kuulee jonkun muun esittävän Hectorin biisin, mutta se ei tunnu yhtään kornilta, vaikka niin voisi luulla.
Tietysti muusikot myös lähtevät helposti mukaan tällaiseen luonnonlapselliseen luokkaretkimeininkiin. Hetkeksi löydetty yhteys välittyy koteihimme.
Sitten musiikki. Ei liene mikään taiteen tai viihteen laji, joka menisi ihon alle samaan tapaan kuin musiikki. Tässä formaatissa pääsemme vielä eläytymään musiikintekijöiden ja laulajien tunteisiin ainutlaatuisella tavalla, joten tunnelataus on moninkertainen.
Miksi sitten tässä ylistän mokomaa viihdeformaattia, joka saa kyllä medianäkyvyyttä aivan tarpeeksi ilman tätäkin kirjoitusta?
Siksi koska muu kotimainen viihdetarjonta on niin kauhean huonoa.
Suomessa on tällä hetkellä käsittämättömän monta televisiokanavaa. Silti televisiokanavien merkitys pienenee. Katsojat pakenevat kansainvälisten verkkopalvelujen ääreen ja kanavat yrittävät kilpailla kotimaisella viihteellä, jota tulee nyt todella paljon laadun kustannuksella.
Televisiokanavat tekevät myös paljon tässä ja nyt -viihdettä. Äänetyksien, kilpailujen ja sotkuisten someulottuvuuksien tarkoituksena on pitää katsojat katsomossa mainostauollakin. Possella,Talentilla,Tähdet tähdet-ohjelmalla ja kaikenkirjavilla mukahauskoilla ajankohtaispaneeleilla on vielä harvenevat ja harmaantuvat yleisönsä, mutta aika puhkikuluneilta ne vaikuttavat.
Jos ohjelman kohokohta on, että jollekin leikataan tahtomattaan spedetukka niin ei siinä aivan samalle tunteen tasolle päästä kuin Vain elämää-sarjassa.
Se, että Vain elämää on hurja bisnes levy-yhtiölle, on vain plussaa koko paketille. Se ei häiritse minua, eikä huononna ohjelmaa mitenkään.
Jopa lappilaislasein katsottuna ohjelma on ollut mannaa. Antti Tuisku uudisti menestyksekkäästi uransa formaatin avulla ja Suvi Teräsniskakin taitaa breikata itsensä suuremman yleisön tietoisuuteen tänä vuonna.
Tänäkin perjantaina kaadan laseihin hiukan punaviiniä ja asetun vaimoni kanssa television ääreen kello 20.00 ja luultavasti itkemmekin vähän. Tai ainakin minä itken.
Kirjoittaja on verkkotuottaja
Hetkeksi löydetty yhteys välittyy koteihimme.
Jopa lappilaislasein katsottuna ohjelma on ollut mannaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti