Mielenkiintoinen artikkeli, joka vahvistaa ainakin minun ajatuksiani, missä mennään...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Venäjä-raportista noussut keskustelu on kuin Tampereen Lenin-museon näyttelystä
Nuoremmat näkevät itänaapurin sellaisena kuin se nyt on: autoritaarinen valtio, joka syyttää ongelmistaan sisäisiä ja ulkoisia vihollisia ja on siksi vaarallinen.
MITÄ ihmettä siellä Suomessa oikein tapahtuu! Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportista noussut keskusteluhan on kuin Tampereen Lenin-museon näyttelystä.
Arvostelijat ovat asioiden sijasta moittineet sitä, että tällaista tutkitaan ja vielä julkaistaankin. Mitä nyt Venäjäkin ajattelee!
Ja jälleen ulkopolitiikalla tehdään sisäpolitiikkaa. Kovinta ääntä pitävät sosialidemokraatit, jotka toivovat kai ajavansa kokoomuksen nurkkaan ja palaavansa valtaan keskustan kainalossa.
Näin tilannetta tulkitsi kolumnissaan ainakin MTV:n politiikan toimittaja Timo Haapala. Haapalan mukaan lankoja vetelee kulisseissa Sauli Niinistö, joka on tuskastunut joidenkin puoluetoveriensa Nato-intoon.
NATO-JÄSENYYTTÄ aiemmin kannattaneen Niinistön kääntyminen toisiin ajatuksiin ei olisi täysin yllättävää, sillä presidentin viralla tuntuu olevan kantajaansa sellainen vaikutus.
Perustuslaissa maailma on jaettu pääministerille kuuluviin EU-asioihin ja presidentille kuuluvaan muuhun ulkopolitiikkaan. Vaikka jaottelu on pelkkä valtapoliittinen kompromissi, se on luonut hämmentävän mielikuvan siitä, että olisi olemassa kaksi Suomea: pääministerin johtama EU-Suomi ja presidentin johtama itsenäinen Suomi.
Presidenteille syntyy vastustamaton houkutus ratsastaa Suomen leijonalla, sillä se takaa heille sekä merkityksen että kansansuosion.
Suomen kannalta tilanne on kuitenkin hankala. Jos meillä on Nato-option lisäksi vielä Venäjä-optio, maan ulkopolitiikka alkaa olla vakaa kuin keinulauta.
SUOMEN sanotaan jakautuneen lännettäjiin ja suomettajiin, ellei suorastaan Nato-kiimaisiin ja Putin-trolleihin. Entä jos kysymys on vain keskenään törmäävistä sukupolvikokemuksista?
Saksalaissosiologi Karl Mannheim loi 1920-luvulla teorian yhteiskunnallisista sukupolvista, jotka syntyvät noin 20-vuotiaana eletystä yhteisestä avainkokemuksesta.
Suomen historiaan Mannheimin teoriaa sovelsi Matti Virtanen, joka löysi Suomesta useita sukupolvia, kuten 1930-luvun AKS:laiset ja 1960-luvun radikaalit. Tärkein sukupolvia luova tekijä Suomessa on ollut suhde Venäjään.
Upin raportin tekijät ovat kolmi- ja nelikymppisiä. Nelikymppisten avainkokemus oli Suomen avautuminen Eurooppaan, kolmikymppiset millenniaalit ovat kasvaneet verkkomaailmassa.
NUORTEN näkökulma Venäjään on kovin toisenlainen kuin 1960–1970-lukulaisten, joiden nuoruudessa kaiken viisauden alku oli Neuvostoliiton ylivallan tunnustaminen.
Venäjä oli suuri ja pelottava, mutta meilläpä oli Urho Kekkonen. Presidentin valtakausi huipentui vuoden 1975 Ety-kokoukseen. Suomalaisten mielestä Ety-kokous todisti, ettemme olleet Neuvostoliiton alistama itämaa emmekä Yhdysvaltain alistama länsimaa vaan puolueeton ja itsenäinen valtio eli oikeastaan maailman vapain maa.
Tämä ajattelu syöpyi suomalaisten mieleen niin syvälle, ettei se ole vieläkään lähtenyt. Moni suomalainen tuntuu yhä kuvittelevan, että Suomi selvisi kylmästä sodasta oveluudellaan – ymmärtämättä, että olimme koko ajan pikkuinen nappula suurvaltojen suurella pelilaudalla.
Suomi pysyi paikallaan, koska sitä vedettiin molempiin suuntiin. Jos länsi olisi lopettanut vetämisen, Suomi olisi imaistu itään, ja kun idän veto heikkeni, Suomi liikkui länteen – tosin omasta halustaan.
Tämä kannattaa muistaa nyt, kun Venäjän veto on taas vahvistunut ja Donald Trump pohdiskelee ääneen Euroopasta vetäytymistä.
KEKKOSEN kasvatit oppivat katsomaan maailmaa venäläisten näkökulmasta. Niinpä Eero Heinäluoma, Matti Vanhanen ja kumppanit puhuvat Venäjän turvallisuustarpeesta yhä melkein kuin omastaan.
Sen sijaan nuoremmat näkevät itänaapurin sellaisena kuin se nyt on: autoritaarinen valtio, joka syyttää ongelmistaan sisäisiä ja ulkoisia vihollisia ja on siksi vaarallinen.
Edellisen sukupolven draamat noottikriisistä juhannuspommiin ovat EU-sukupolvelle mennyttä maailmaa. Heille ei ole suurta väliä sillä, missä kulmassa itään kumarrettiin – yya oli paska juttu.
Se ei tarkoita, että nuoremmat rynnisivät Natoon. Moni vastustaa sitä eri syistä, mutta ikinä en ole kuullut kenenkään alle 50-vuotiaan haikailevan rähmällään olon aikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti