Olen saanut/joutunut seuraamaan aika läheltä elämäntilaprosessia, jossa henkilöltä on evätty viime kädessä autoon liittyvä ajo-oikeus. Tapahtumasarja on kaiken kaikkiaan kestänyt lähes vuoden.
Kyseisen henkilön auto, jota hän on pitänyt kuin kukkaa kämmenellään = huollattanut/korjauttanut pääasiassa merkkiliikkeessä, on seissyt parkkipaikalla meneillään olevan vuoden alusta aina näihin päiviin saakka.
Odotukset istua oman, tutun auton rattiin, olivat vielä pari kuukautta sitten korkealla.
Kuitenkin Länsi-Pohjan Keskussairaalassa näkökentään, hahmottamiseen liittyvät tutkimukset, testit olivat tuloksiltaan yksiselitteisen armottomat.
Näkökentässä on puutteita, pysyviä puutteita > "mustia pisteitä" joiden perusteella lääkärin lausunto merkitsi ajokortin hyllyttämistä...
Henkilö, joka on vuosikymmeniä tottunut liikkumaan omalla autolla itsenäisesti, ajautui lievään, väliaikaiseen shokkitilaan. Tottua ajatukseen, että ajot on sitten ajeltu, ottaa kiistatta aikansa.
Olen yrittänyt em. henkilöä psyykata toteamalla: " Tämä on kuule loppujen lopuksi vain elämää!" Se tuntuu itsestäkin välistä kevyenpuoleiselta sananhelinältä. Mutta tottahan se on...
Olen yrittänyt tuoda esiin myös autottomuuden hyviä puolia, nimenomaan taloudellisia näkökohtia.
Pakostakin olen joutunut laskemaan, mitä auton pitäminen Suomessa maksaa. Se ei ole halpaa lystiä, kaukana siitä.
Ilmeisesti autosta luopumisen surutyössä pahin on jo ohi varsinkin, kun löytyy korvaavia liikkumismuotoja asioilla käymiseen - hätätilassa monipuolisestikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti