Alla olevaa artikkelia ei tarvitse kommentoida, selkeää ja asiallista tekstiä muuttuneesta maailmasta.
Suora nettilainaus Ilta-Sanomista hiukan tuunattuna:
Tutkija avaa kovan Venäjä-kirjoituksen taustoja: Tämän takia Suomenkin on varauduttava pahimpaan
Julkaistu:
VENÄJÄ
Se, että Venäjä saisi vaikutusvaltaa Suomen päätöksenteossa, on yhtä vakava uhka – ellei vakavampi – kuin aseellinen selkkaus, sanoo Aleksanteri-instituutin tutkijatohtori Hanna Smith.
Tapa, jolla suomalainen liikemies Seppo Remes maaliskuussa karkotettiin Venäjältä osoittaa sen, että Venäjä näkee tällä hetkellä uhkia kaikkialla. Näin arvioi Aleksanteri-instituutin tutkijatohtori Hanna Smith.
– Se osoittaa myös venäläistä luovuutta kertoa siitä, että nyt riitti, Smith huomauttaa.
Venäläisen talouslehti Kommersantin mukaan Remekselle ojennettiin paperi, jossa häntä varoitettiin ”kielletyistä toimista, jotka luovat olosuhteet rikoksen tekemiselle”. Remeksellä on siis hallussaan tietoja, joiden avulla on mahdollista tehdä rikos.
Jos ilmapiiri on tämä, mitä kaikkea Venäjältä voidaan odottaa?
Joitakin vastauksia tähän annettiin artikkelissa, jonka Smith kirjoitti äskettäin kyberturva-asiantuntija Jarno Limnéllin kanssa. Artikkeli oli otsikoitu: Vi bör förbereda oss på det värsta – Meidän on varauduttava pahimpaan. Kirjoitus julkaistiin Svenska Dagsbladetissa jaHufvudstadsbladetissa, ja sitä siteerattiin Suomessa laajasti.
Tekstissään kaksikko ruotii Venäjän nykytilaa, tavoitteita, potentiaalisia uhkia. Tutkijoiden viesti on kahtalainen: yhtäältä Venäjältä voi tällä hetkellä odottaa mitä vain yllätyksiä, toisaalta yllätyksiin pitäisi kuitenkin osata varautua.
Mikä on sitten pahin mahdollinen skenaario Suomen mittakaavassa? Se ei suinkaan ole sota, kuten osa kirjoituksen lukeneista on ehtinyt tulkita.
– Se, että Venäjä pystyisi vaikuttamaan Suomen päätöksentekoon siten, että Suomi tekee omien intressiensä vastaisen päätöksen, on melkein pahempi asia kuin se, että joudutaan pieneen aseelliseen selkkaukseen, Smith sanoo tarkoittaen, että ainakin perinteiseen aseelliseen konfliktiin Suomi olisi jo varautunut.
Sitä vastoin hybridisota on monitahoisempaa ja pitää sisällään vaikutustapoja, joihin ei ole varauduttu. On vaikutustapoja, joista ei edes tiedetä.
Klassiseen sotatilaan ei Smith usko siksikään, että se on konseptina kuollut. Kuten Krimin ja Ukrainan esimerkit osoittavat, nykyään käydään vain epämääräisiä aseellisia konflikteja – ei sotia.
Näissä ”konflikteissa” kukaan ei julista sotaa, kukaan ei myönnä hyökkäävänsä, mutta lopulta yhden valtion osa siirtyy osaksi toista valtiota.
Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Eston Kohverin tapaus. Virolaispoliisi siepattiin Venäjän puolelle jo viime syyskuussa, ja hän odottaa edelleen oikeudenkäyntiään.
– Se osoittaa myös venäläistä luovuutta kertoa siitä, että nyt riitti, Smith huomauttaa.
Venäläisen talouslehti Kommersantin mukaan Remekselle ojennettiin paperi, jossa häntä varoitettiin ”kielletyistä toimista, jotka luovat olosuhteet rikoksen tekemiselle”. Remeksellä on siis hallussaan tietoja, joiden avulla on mahdollista tehdä rikos.
Jos ilmapiiri on tämä, mitä kaikkea Venäjältä voidaan odottaa?
Joitakin vastauksia tähän annettiin artikkelissa, jonka Smith kirjoitti äskettäin kyberturva-asiantuntija Jarno Limnéllin kanssa. Artikkeli oli otsikoitu: Vi bör förbereda oss på det värsta – Meidän on varauduttava pahimpaan. Kirjoitus julkaistiin Svenska Dagsbladetissa jaHufvudstadsbladetissa, ja sitä siteerattiin Suomessa laajasti.
Tekstissään kaksikko ruotii Venäjän nykytilaa, tavoitteita, potentiaalisia uhkia. Tutkijoiden viesti on kahtalainen: yhtäältä Venäjältä voi tällä hetkellä odottaa mitä vain yllätyksiä, toisaalta yllätyksiin pitäisi kuitenkin osata varautua.
Mikä on sitten pahin mahdollinen skenaario Suomen mittakaavassa? Se ei suinkaan ole sota, kuten osa kirjoituksen lukeneista on ehtinyt tulkita.
– Se, että Venäjä pystyisi vaikuttamaan Suomen päätöksentekoon siten, että Suomi tekee omien intressiensä vastaisen päätöksen, on melkein pahempi asia kuin se, että joudutaan pieneen aseelliseen selkkaukseen, Smith sanoo tarkoittaen, että ainakin perinteiseen aseelliseen konfliktiin Suomi olisi jo varautunut.
Sitä vastoin hybridisota on monitahoisempaa ja pitää sisällään vaikutustapoja, joihin ei ole varauduttu. On vaikutustapoja, joista ei edes tiedetä.
Klassiseen sotatilaan ei Smith usko siksikään, että se on konseptina kuollut. Kuten Krimin ja Ukrainan esimerkit osoittavat, nykyään käydään vain epämääräisiä aseellisia konflikteja – ei sotia.
Näissä ”konflikteissa” kukaan ei julista sotaa, kukaan ei myönnä hyökkäävänsä, mutta lopulta yhden valtion osa siirtyy osaksi toista valtiota.
Provosointi ja heikkouksien etsiminen
Esimerkkejä niistä tavoista, joilla Venäjä pyrkii vaikuttamaan muiden valtioiden päätöksentekoon ja testaamaan heikkouksia, on lukuisia.Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Eston Kohverin tapaus. Virolaispoliisi siepattiin Venäjän puolelle jo viime syyskuussa, ja hän odottaa edelleen oikeudenkäyntiään.
– Sitä voi miettiä, miten me suhtautuisimme, jos Suomessa tapahtuisi vastaavaa. Olihan meillä jo se tapaus, jossa ympäristötutkija Seppo Knuuttilapidätettiin, kun hän oli ottamassa vesinäytteitä.
Smith kehottaa ottamaan oppia Georgian sodasta 2008 ja Krimin operaatiosta. Ensiksi mainitussa tapauksessa Georgia provosoitui ja ampui ensimmäisen laukauksen – Venäjä ei tarvinnut enää muita syitä toimintaan.
– Krimin kohdalla Venäjä käytti hyväkseen maan sisäistä heikkoutta ja erimielisyyksiä.
Ukrainassa ei ole ollut viime vuosina yhtenäistä eliittiä. Sen loppu sinetöitiin helmikuussa 2014, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh pakkasi matkalaukkunsa ja pakeni maasta. Jälkeensä hän jätti vain massiiviset, miljardeja euroja maksaneet Mejigorien tilukset ja palatsinsa lähellä Kiovaa.
– Päinvastaisena esimerkkinä ovat Kazakstan ja Valko-Venäjä. Vaikka niiden nähdään olevan Venäjän vaikutuspiirissä, ne pystyvät vaikuttamaan omiin päätöksiinsä sen ansiosta, että maissa on yhtenäinen eliitti.
– Suomessakin on näin ollen tärkeää, että yhtenäisyys säilytetään ja provosoitumista vältellään.
Huolestuttavaa on Smithin mukaan vain se suunta, mihin Venäjä on kehittynyt ja millä tavoin Venäjä tahtoo vaikuttaa.
Venäjä ei ole taantunut takaisin ainoastaan Neuvostoliiton aikaan, vaan tsaarin aikaan. Politiikka on 100–150 vuotta vanhaa.
– Vielä ei voida sanoa, että Venäjällä olisi yksi yhtenäinen valtiollinen ideologia, mutta niin sen sisä-, ulko- kuin turvallisuuspoliittisetkin kannanotot sisältävät ideologisia elementtejä. Niissä korostuu konservatiivisuus, mikä näkyy ulkomaalaisvastaisuutena ja vanhanaikaisena ajatteluna siitä, mikä on perhe ja mikä on miehen ja naisen asema.
Tästä kertoo myös se, että ortodoksikirkolla on vahvempi asema Venäjällä kuin kertaakaan Neuvostoliiton aikana tai sen jälkeen. Nyt jo edesmennyt toimittaja ja yhteiskuntakriitikko Christopher Hitchens muotoili asian aikoinaan näin: aina kun presidentti Vladimir Putin tekee päätöksen, ympärillä pyörii ortodoksipappeja.
– Linja ei ole aivan noin selkeä, sillä tärkeimmät päätökset Venäjällä tehdään turvallisuusneuvostoissa ja presidentin hallinnossa, mutta kirkon asema on hyvin näkyvä. Vladimir Putin tapaa patriarkkaa useammin ja näkyvämmin kuin koskaan ennen.
Smithin mukaan Putin ei kuitenkaan ole yksinään vastuussa Venäjän toimista, vaan hänen taustallaan vaikuttaa vahvasti Venäjän nykyhallinto. Putin on tämän hallinnon keulakuva, joskin vahva sellainen.
Silti ei kannata odottaa Venäjän politiikan muutosta silloin, kun 62-vuotias presidentti väistyy syrjään.
– Putin ei ole itsevaltias eikä kaikkivaltias. On vääjäämätöntä, että nokkamies lopulta vaihtuu, tapahtuipa se sitten vuonna 2018 tai 2024.
– Kuitenkin yksi Venäjän heikkouksista on se, että kun yksi vahva mies on kulutettu loppuun, seuraa epävarmuuden aikakausi. Se on estänyt Venäjää luomasta vahvoja instituutioita.
Smith kehottaa ottamaan oppia Georgian sodasta 2008 ja Krimin operaatiosta. Ensiksi mainitussa tapauksessa Georgia provosoitui ja ampui ensimmäisen laukauksen – Venäjä ei tarvinnut enää muita syitä toimintaan.
– Krimin kohdalla Venäjä käytti hyväkseen maan sisäistä heikkoutta ja erimielisyyksiä.
Ukrainassa ei ole ollut viime vuosina yhtenäistä eliittiä. Sen loppu sinetöitiin helmikuussa 2014, kun Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh pakkasi matkalaukkunsa ja pakeni maasta. Jälkeensä hän jätti vain massiiviset, miljardeja euroja maksaneet Mejigorien tilukset ja palatsinsa lähellä Kiovaa.
– Päinvastaisena esimerkkinä ovat Kazakstan ja Valko-Venäjä. Vaikka niiden nähdään olevan Venäjän vaikutuspiirissä, ne pystyvät vaikuttamaan omiin päätöksiinsä sen ansiosta, että maissa on yhtenäinen eliitti.
– Suomessakin on näin ollen tärkeää, että yhtenäisyys säilytetään ja provosoitumista vältellään.
Politiikka sata vuotta vanhaa
Smith muistuttaa, että Venäjä haluaa olla suurvalta. Venäjä haluaa, että sen näkökulmat otetaan huomioon maailmanpolitiikassa.Huolestuttavaa on Smithin mukaan vain se suunta, mihin Venäjä on kehittynyt ja millä tavoin Venäjä tahtoo vaikuttaa.
Venäjä ei ole taantunut takaisin ainoastaan Neuvostoliiton aikaan, vaan tsaarin aikaan. Politiikka on 100–150 vuotta vanhaa.
– Vielä ei voida sanoa, että Venäjällä olisi yksi yhtenäinen valtiollinen ideologia, mutta niin sen sisä-, ulko- kuin turvallisuuspoliittisetkin kannanotot sisältävät ideologisia elementtejä. Niissä korostuu konservatiivisuus, mikä näkyy ulkomaalaisvastaisuutena ja vanhanaikaisena ajatteluna siitä, mikä on perhe ja mikä on miehen ja naisen asema.
Tästä kertoo myös se, että ortodoksikirkolla on vahvempi asema Venäjällä kuin kertaakaan Neuvostoliiton aikana tai sen jälkeen. Nyt jo edesmennyt toimittaja ja yhteiskuntakriitikko Christopher Hitchens muotoili asian aikoinaan näin: aina kun presidentti Vladimir Putin tekee päätöksen, ympärillä pyörii ortodoksipappeja.
– Linja ei ole aivan noin selkeä, sillä tärkeimmät päätökset Venäjällä tehdään turvallisuusneuvostoissa ja presidentin hallinnossa, mutta kirkon asema on hyvin näkyvä. Vladimir Putin tapaa patriarkkaa useammin ja näkyvämmin kuin koskaan ennen.
Putin väistyy lopulta, politiikka ei
Tällä hetkellä Venäjän suurvaltapolitiikka henkilöityy presidentti Putiniin.Smithin mukaan Putin ei kuitenkaan ole yksinään vastuussa Venäjän toimista, vaan hänen taustallaan vaikuttaa vahvasti Venäjän nykyhallinto. Putin on tämän hallinnon keulakuva, joskin vahva sellainen.
Silti ei kannata odottaa Venäjän politiikan muutosta silloin, kun 62-vuotias presidentti väistyy syrjään.
– Putin ei ole itsevaltias eikä kaikkivaltias. On vääjäämätöntä, että nokkamies lopulta vaihtuu, tapahtuipa se sitten vuonna 2018 tai 2024.
– Kuitenkin yksi Venäjän heikkouksista on se, että kun yksi vahva mies on kulutettu loppuun, seuraa epävarmuuden aikakausi. Se on estänyt Venäjää luomasta vahvoja instituutioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti