perjantai 24. huhtikuuta 2015

Helsingin Sanomat, kolumnistiTaneli Heikka - vihateksti-irrottelua...

Olen lukenut alla olevan Helsingin Sanomien erään kolumnistin, Taneli Heikan tekstejä aika tarkkaan. Ne ovat välillä niin sekavia ja lennokkaanlapsellisia, että ne on pakko lukea useaan kertaan. Useamman kerran lukuhetken jälkeen niistä alkaa saamaan jotain tolkkua mutta sittenkin...

Taannoin hän kirjoitti mm. artikkelin: Peruskoulu tuhosi Suomen – meillä on maailman parhaiten koulutetut idiootit

Siihen totesin omana näkemyksenäni, että artikkelin kirjoittajalla on raikkaanreippaita kirjoituksia. Mielestäni ne ovat populistista rapakon takaista irrottelua, pullistelua ja vouhotusta.

Kasvonpiirteistä päätellen em. henkilö kuulunee otsikossa mainittun "maailman parhaiten koulututetut idiootit"-joukkoon.

Viha-sanana on voimakkaasti tunteita herättävä. 

Suomi on pieni maa, jossa on aivan pakko tulla jotakuinkin kaikkien kanssa kohtuullisessa määrin toimeen. Ei täällä voi vihata ketään pitkään, ei edes vaalien jälkitunnelmissa. Kyllä täällä on saatava rivit, repalaisetkin rivit kuntoon nopeasti, ei yksinkertaisesti ole aikaa vihanpitoon, sillä Suomen taloustilanne vaatii nopeita ratkaisuja. Siksi mm. hallituksen muodostaminen on tärkeä asia, johon hallitustunnustelija on ottanut aktiivisen otteen. 

Toki on hyvä, että lehdissä, tässä tapauksessa Helsingin Sanomissa, on erilaisia kolumnitekstejä. Ei kaiken tarvitse olla yhtä samaa mössöä mutta rajanveto mauttomuuden osalta on äärimmäisen vaikea - se on se kuuluisa veteen piirretty viiva...

En lähde analysoimaan alla olevaa irrottelua, mutta jään odottelemaan yhä selkeämpiä tekstejä.
Minulla tulee jopa mieleen, että Taneli Haikka on Helsingin Sanomien "koekolumnisti", joka hakee meidän suomalaisten lukijoiden sietokyvyn rajoja...



Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:


Poliittinen viha on palannut Suomeen – ja se on erinomainen asia

ULKOMAAT  
Taneli Heikka 
Kirjoittaja on toimittaja ja väitöskirjaa tekevä vieraileva tutkija American Universityssa, Washington DC:ssä.

Se tiedetään, että kepuliveijarit pettävät aina ja elävät kaupunkilaisten rahoilla. Mutta tiesittekö, että kokoomuslaisten koirat syövät aamiaiseksi työläisen selkänahkoja?
Ja muistakaapa, että Sdp:n päämajassa Paasitornissa on kaikki nämä vuosikymmenet palanut pienellä liekillä punainen vallankumouslyhty.

Ensimmäinen väitteistä on kansanviisauden ja tilastofaktojen yhdistelmä, toisen keksin, ja kolmas on vuorineuvosten paha uni. Liikkeellä tätä nyt on. Vihaista puhetta.

Keskustelu vaalien jälkeen on ollut täynnä vihaa, tyrmistystä ja vihaajien vihaa. 
Kansa on kuulemma kahtiajakautunut. Ei, pirstoutunut! Vasemmistolaiset vihaavat riistoporvareita yhtä avoimesti kuin 1970-luvulla. Porvarit muistuttavat, että ahne ja laiska työväestö aloitti edellisenkin kapinan.
Kepulaiset vihaavat kaupunkilaisia, vihreät vihaavat persuja, persut vihaavat kaikkea minkä vihaaminen tuo ääniä, ja Rkp vihaa oppositiota jonka olemassaolosta sille juuri kerrottiin.

Kun perussuomalaiset jytkyttivät eduskuntaan neljä vuotta sitten, suomalainen politiikka ei sulkeutunut eikä muuttunut sairaaksi. Se alkoi avautua ja tervehtyä.
Uskon näin, vaikka pidän puolueen rasistisiiven argumentteja väärinä ja vastenmielisinä. Taidan pikkaisen vihata niitä. 
Poliittinen viha on palannut Suomeen vuosikymmenten tukahduttamisen jälkeen. Ja se on erinomainen asia.

Viha on demokraattisen yhteiskunnan tärkeimpiä voimia. Merkittävämpi kuin rakkaus, sopu ja yhteisymmärrys.

Asun Yhdysvalloissa, maailman vanhimmassa perustuslaillisessa demokratiassa. Liittovaltio luotiin vaalimaan oikeutta erimielisyyteen. 

Yhteiskunnallinen keskustelu on täällä täynnä intohimoa ja vihaa. Se on tulehtunutta ja välillä täysin epä-älyllistä. Parhaimmillaan se yhdistää uudet näkökulmat, ratkaisut ja intohimoiset tunteet paketiksi, joka vie maata eteenpäin.
Ihmisen oikeutta olla tunteikkaastikin eri mieltä ei täällä saa loukata. Uskon, että tämä on amerikkalaisen demokratian kestävyyden yksi salaisuus. Jos erimielisyys katoaa, demokratia loppuu. Viha on demokratiassa aina terve merkki.

Miksi vihan nousu on niin toivoa herättävää juuri Suomessa?
Siksi, että Suomessa vallankäyttämisen tärkein muoto ja päämäärä on yhteisymmärrys, konsensus. Konsensus tarkoittaa yhteiskuntasopimusta, jonka kansa hyväksyy vaaleissa tietämättä sen sisältöä.

Pääministeri hyväksyttää sen etujärjestöillä, minkä jälkeen se velvoittaa kaikkia. Tällaisen politiikan luonnollinen purkautumisväylä on viha ja turhautunut protestimieli.
Yhteiskunnallinen keskustelu ei saa päättyä vihaan. Mutta siitä se alkaa ja sinne se lopulta aina palaa. Intohimoisiin tunteisiin vääryydestä, väärintekijöistä ja oikeudenmukaisuudesta. Siitä, että asioille on tehtävä jotain.

On ihmeellinen onni, että niin moni suomalainen kanavoi vihansa äänestämällä. Se on kansan huutoa: olkaa erimielisiä, erottukaa! Edustakaa meitä! Paljon vaarallisempaa on viha, joka ei pääse vapaaksi konsensuksen alta.

Jos viha on hyvästä, mikä sitten on huonoa vihapuhetta? Ehdotan paria sääntöä keskusteluun vihaisessa Suomessa.

Kritisoi väitteitä ja faktoja, älä ihmisen arveltuja motiiveja, taustaa, perhettä tai ideologiaa. Muuten teet yksilöistä kuvittelemiesi kielteisten ominaisuuksien ruumiillistuman ja ohitat sen varjolla asian. Tämä on yleistä rasismissa, luokkavihassa ja sen tapaisessa kiihotuksessa.

Älä yllytä väkivaltaan, edes kuvainnollisesti. Älä ehdota porvaripresidentin hakkaamista kiekkomailoilla, maahanmuuttajien muiluttamista tai työväestön leirittämistä. Ne ovat kaikki huonoja vitsejä, joita joku voi alkaa toteuttaa käytännössä.

Näitä vihapuheen ja huonon argumentoinnin muotoja ei silti pidä kieltää. Niitä pitää arvostella vihaisesti. Diktatuureissakin voi vallita konsensus, mutta vain demokratioissa vihainen puhe on yhteiselämän perusta.

Kirjoittaja on Washington DC:ssä Yhdysvalloissa asuva toimittaja ja yrittäjä, joka tekee väitöskirjaa digitalisaatiosta ja demokratiasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti