Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa...

Taannoin oli Uuno Hannulaan liittyvä valokuvanäyttely Pohjolan Sanomien alakerrassa.

Valokuvanäyttely toteutettiin yhteistyössä Kemin historiallisen museon ja Pohjolan Sanomien kanssa

Kuka ihmeen Uuno Hannula?

Uuno Hannula (1891, Alatornio – 1963, Kemi) oli 1910–1950-luvuilla Peräpohjolan ja Lapin kehitykseen keskeisesti vaikuttanut henkilö. Hannula kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1912 Kemin Yhteislyseosta. Pääosan elämästään Hannula vaikutti Kemissä Pohjolan Sanomien päätoimittajana 1917–44. Luopuessaan päätoimittajuudesta, hän jäi kuitenkin omistamansa lehden toimitusjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1963. Poliittisen uransa Hannula teki Helsingissä Maalaisliiton kansanedustajana vuosina 1927–45 sekä opetusministerinä vuosina 1937–40.

Hannula nosti päätoimittajana toimiessaan lehdessä esiin etenkin viinan salakuljettajien toiminnan ja vallanpitäjien asenteen heitä kohtaan. Hannulan näkemys oli, että vallanpitäjät suojelivat viinan salakuljettajia eli viinatrokareita ja hän julkaisikin lehdessä kieltolakirikkomuksia tehneiden nimiä.

Pienissä Tornion ja Kemin kaupungeissa nimen julkaisua lehdessä pidettiin ankarampana rangaistuksena kuin sakko itse teosta. Etenkin kun salakuljetusrikkomuksia tapahtui kaikissa yhteiskuntaluokissa. (Jussila, Pentti; Eikö sitä totuutta saisikaan sanoa : Pohjolan Sanomien yhdeksän vuosikymmentä, Kemi : Pohjolan Sanomat, 2005 s.87-88).

Hannula arvosteli myös 12.7.1922 ilmestyneessä pääkirjoituksessa "Herra Nandelstadh ja hänen palvelijansa" Oulun läänin maaherraa Matts von Nandelstadhia välinpitämättömyydestä alaistensa valvontaa, juopottelua, käytöstapoja ja jopa kavalluksia kohtaan. Hannula jatkoi arvostelua myös 30.10.1922 artikkelissa "Puhelinkurjuus ja läänimme maaherra".

Hannula sai maaherraa koskevasta kirjoituksesta (12.7.1922 julkaistusta) Raastuvanoikeudelta sakkoja ja joutui korvaamaan von Nandelstadhin kulut. 30.10.1922 ilmestyneestä puhelinoloja käsitelleestä kirjoituksesta Raastuvanoikeus hylkäsi kanteen. Vaasan hovioikeus antoi ankaramman päätöksen: sen mukaan Hannulan kirjoitus 12.7.1922 sisälsi julkisen herjauksen ja Hannula sai neljä kuukautta vankeutta. Puhelinoloista kirjoitettu juttu täytti Hovioikeuden mielestä vain julkisen solvauksen tunnusmerkit ja rangaistukseksi 15 päiväsakkoa. Korkein oikeus piti voimassa hovioikeuden päätöksen. (Jussila, s.88.)

Lapin sodan jälkeen Uuno Hannulalla oli merkittävä rooli Lapin jälleenrakennustoiminnan onnistumisessa. Hän toimi aluksi Lapin virkaa tekevänä maaherrana Kaarlo Hillilän ministerikauden ajan. Vuonna 1947 Hannula nimitettiin virallisesti maaherraksi, missä tehtävässä hän toimi aina eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1958 asti.

Uuno Hannula oli naimisissa Elli Maria Öfverbergin (1899–1977) kanssa. Avioliitto oli lapseton, mutta Ellin sisaren Martta Sofia Öfverbergin (1902–1982) tytär Mirjam Öfverberg (1923–1994), myöhemmin Hyvönen oli Hannuloille tärkeä. Mirjam Hyvönen peri äitinsä kuoleman jälkeen myös Hannuloiden jäämistön. Mirjam Hyvösen kuollessa vuonna 1994 jäämistö siirtyi valtionperintään ja sitä kautta valikoitu osa irtaimistoa päätyi Kemin kaupungille ja Kemin historialliselle museolle.

Vuonna 2011 Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi Kemin historialliselle museolle valtionavustuksena 9000 € alle 30-vuotiaiden nuorten työllistämiseen tarkoitetusta määrärahasta käytettäväksi Uuno Hannulan kokoelman digitointihankkeeseen. Myönnetyllä määrärahalla katettiin 80% hankkeen kokonaiskustannuksista ja 20% oli museotoimen omaa rahoitusta.

Hankkeeseen palkattiin projektityöntekijä FM Minna Kanto (nyk. Miettunen) digitoimaan Uuno Hannulan jäämistön valokuvat. Hankkeessa kuvia digitoitiin n. 1700 kappaletta. Minna Miettunen on vastannut myös nyt esillä olevan valokuvanäyttelyn sisällöstä ja kuvataulujen taitosta. Näyttelyssä esillä on myös Uuno Hannulan jäämistön esineitä Historiallisen museon kokoelmista.

_________________

Niin, miksi edellä mainitun otin esiin Blogisivullani? Siksi, että minua häiritsee tämän päivän lehtiartikkelien välinpitämättömyys, velttous esim. kirjoitettaessa rattijuoppoustapauksista, joita esiintyy mm. Pohjolan Sanomissa lähes päivittäin.

Väitän, että em. tapauksissa nimen mainitsemisella, puhumattakaan kuvan julkaisemisella on ennalta ehkäisevä vaikutus, josta hyötyvät kaikki - myös asianosainen - rattijuoppouteen hairahtunut.

Kuulen taas jonkun jupisevan: "Eihän taparattijuoppoihin tehoa em. tyyppiset julkistamiskonstit!" Ei ehkä aluksi, mutta varmasti myöhäisemmässä vaiheessa...