Kvartaalitalous ja yltiöpäinen individualismi...

Mahdollisesti joku tämän artikkelin lukijoista muistaa lempiaiheeni. Se on osittain tätä alla olevaa, josta en taida päästä irti. Toisaalta tarvitseeko siitä päästäkään, sillä tärkeää se on, ainakin se siltä aina vaan toistamiseen tuntuu...

Mitä otsikon käsitteet ovat? Ne tarkoittanevat, että elämme maailmanlaajuisesti verkottuneessa markkinataloudessa neljännesvuosirytmissä, jossa ihannoidaan yksilöllisyyttä yli kaiken.

Kvartaalitalouteen liittyen Suomessakin on puhuttu jo vuosikymmeniä ns. markkinavoimista, kasvottomista suursijoittajista. He seuraavat herkeämättä eri yritysten neljännesvuosikatsauksia ja tekevät niiden perusteella tunteettomasti ratkaisujaan.

Heille käsite tulosvaroitus on myrkkyä. 

Mikäli on odotettavissa, että juuri nyt meneillään olevalla vuosineljänneksellä tulos = voitto ei olekaan edellisen neljänneksen tasoinen, alkaa tapahtua...

Kuvitellaanpa, että tulos = voitto jollakin huippuyrityksellä edellisellä vuosineljänneksellä oli 750 miljoonaa euroa ja nyt meneillään olevan tulosvaroituksen mukaan vain 500 miljoonaa euroa, niin johan sijoitusrahat alkavat siirtyä sutjakkaasti paremmille apajille.

Kvartaalitalous merkitsee tiliä sijoittajalle vuosineljänneksittäin. Pitemmälle tosi sijoittaja ei katsele, sillä maailmalla on yllin kyllin rahastettavaa!

Individualismi puolestaan korostaa yltiöpäistä yksilöllisyyden korostamista. Se tulee selvästi esiin mm. lehtien menestystarinoista.

Niissä annetaan lukijalle mielikuva, että saada kasaan x miljoonaa euroa verotettavaa tuloa ja/tai -omaisuutta, on ehdottomasti tavoittelemisen arvoista, olipa eurot hankittu erinomaisen optiosopimuksen, hyvin ajoitetun yrityskaupan, yrityksen uussijaintiratkaisun, onnekkaan televisio-ohjelmakokonaisuuden, huippu-urheilusuorituksen, tms. myötä...

Varsinkin niin sanotun keltaisen lehdistön lööpeissä vilahtelee näitä individualismin ilmentymiä, joista monet poistuvat takaoikealle liukkain tanssiaskelin ja putkahtavat kohta taas jossakin muussa individualismisuutta korostavassa ympäristössä. ”Jokainen on oman onnensa seppä!” meille opettavaisesti saarnataan.

Suurinta osaa heistä ei taatusti kiinnosta pätkääkään, miten esimerkiksi Suomi-niminen maa, yhteiskunta toimii tai tulee toimeen.

Näennäisesti he saattavat toki vakuuttaa lööppilehtiin riippuvuussuhteessa olevan herkkäuskoisen vakilukijan, että he ovat tämän maan selkäranka. Kuitenkin he ovat turvatakseen – individualistisesti – oman ökytoimeentulonsa valmiita silmää räpäyttämättä siirtämään yritystoimintansa tai rahansa mihin tahansa halvan työvoiman maahan/veroparatiisiin, kunhan vaan rahaa tulee edelleen kuin suokuokalla!

On muka uutta, että suomalaisyritysten voitot menevät ulkomaille, investoinnit vähenevät ja palkat laahaavat lähes paikallaan. Näinhän on ollut jo vuosikausia!

Ettei tämä artikkeli mene totaalisesti riistokapitalistien esittelyksi, heitähän ei Suomessa ole vanhojen laulujen perusteella kuin kaksikymmentä, on syytä avoimesti todeta, että nimenomaan individualismi nostaa kyllä päätään joka paikassa.

Se on pelkistettynä sitä: ”Minulle kaikki nyt heti!” Tähän liittyy myös upouusi käsite, elintasorasite, joka rassaa mielenrauhaa.

Pitääkö elintason aina vaan kasvaa, kasvaa, kasvaa?

Tänään eivät riitä enää eilisen romppeet ja huomenna täytyy olla meno kiihkeämpää kuin tänään: tilavampi asunto, etelän aurinkoon/tunturinkupeeseen useammin, kelohonkamökki ja vähintäänkin viikko-osaketta siellä sun täällä, uudenkarhee ja entistä tilavampi auto alle yhä tiheämmin, puhumattakaan monista vapaa-ajan vekottimista, jne. ...

Tuttu oravanpyörä, joka on aika kaukana tavallisesta, ihmisen perustarpeet kohtuullisesti turvaavasta peruselämästä.

Missään ei ole rajoja näkyvissä eikä kukaan tunnu muistavan, että viimeisessä palttoossa ei ole taskuja!

Onko syytä aloittaa vihdoinkin vakava keskustelu elämisen tasosta, elämisen laadusta?

Kyllä mietityttää...