perjantai 13. helmikuuta 2015

Olis maassa rivat niin nostais...

Kaivoin vaihteeksi esiin artikkelin, jonka kirjoitin/lähetin Ammattikasvatuksen aikakauskirjaan alkuvuodesta 2010...
En aivan tarkalleen tiedä ammatillisen sektorin nykytilaa muutoin kuin: säästöjä, säästöjä, säästöjä.
Joku teistä tämän artikkelin lukijoista valistanee minua kommentoimalla alla olevaa, vanhaa tekstiäni - kiitos.


Vanha tekstini alkuvuodesta 2010:


OLIS MAASSA RIVAT NIIN NOSTAIS…

Keskustelin marketin kassajonossa entisen ammattiopettajakollegani kanssa. Keskustelumme siirtyi hyvää päivää kirvesvartta-tyyppisistä jutustelun jälkeen varsin luontevasti ammattiopetuskuulumisiin. Ammattiopettaja kertoi tekevänsä työtä erittäin hyvällä fiiliksellä ja aktiivisella sykkeellä.
Hänen tuntojaan kuvasi hyvin hiukan rehvakkaan oloinen kommentti: ”Olis maassa rivat niin nostais!” Hän totesi tulevansa korkealla motivaatiotasolla aamusella omalle kustannuspaikalleen.

Kuitenkin hänen sanomanaan päivän mittaan saattaa nousta synkkiä pilviä takaraivoon.
Tulee riittämättömyyden tunne, sillä ei ole aikaa riittävästi oleelliseen eli varsinaiseen ammattiopetukseen, johon hänet on koulutettu.
Toisaalta oleellista on myös ulkopuolella, yrityksissä tapahtuva työssäoppimisen seuranta.
Lisäksi ammattiopetuksen näytöt ja niihin liittyvät toimenpiteet tuntuivat olevan myös mielen päällä.

Työssäoppimisen seurantaan ja näyttöihin on resursoitu aivan liian vähän!” hän totesi yksiselitteisesti…

Kaiken kaikkiaan opetustehtävässäni olen kokenut jo vuosikausia olevani pääasiassa konttoristi! Näyttöpäätteen ruutuun tuijotteleva konttoristi! Tuijottelen näyttöpäätettä näpytellen tekstejä sinne ja tänne/joudun ottamaan niitä vastaan myös aika kasan päivittäin joukossa runsaasti ns. roskapostia...” hän vuodatti. ” On tiedotteita, liitetiedostoja, kyselyjä, taulukoiden täyttämistä, arviointia, lippusten ja lappusten sähköistä/paperiversiotäyttämistä, monistenippuja, kirjeitä, tiedonantoja, tarjouksia, laskutusta, aineistopyyntöjä, kommentteja, jne. ... Niihin minun aikani pääasiassa menee!” hän hiukan tuskaantuneena luetteli.
Omasta ammattiopettajaurastani – lähinnä viimeisistä vuosista – jäi tunne, että varsinaisen opetustyön ohella opettajat joutuvat monenmoisiin hankkeisiin ja kehittämistehtäviin, joihin ei ole usein kuitenkaan varattu edes välttämättömiä resursseja. Opettajat ovat hoitaneet näitä tehtäviä usein pelkästä velvollisuuden tunteesta ilman asianmukaista korvausta. Paljon puhuttu talkootyö on ollut voimissaan…
Muistuupa mieleeni takavuosina Oulussa järjestetyn OPI-päivien pääluennoitsijan, Juha Siltalan maininnat ns. yläkerran puppugeneraattoreista, jotka suoltavat suuressa käsittämättömässä viisaudessaan projektia projektin perään opetusalalla, eivätkä opettajat voi paneutua täysipainoisesti perustehtävään, johon heidät on nimenomaan koulutettu – opettamiseen...
Hänen mukaan niin johtajat kuin opettajat mennä viuhtovat, koheltavat pää kolmantena jalkana osittain kaikenmaailman sekundääritouhuissa – ovat varsinaisia touhuajia, touhoja!
Kenelläkään ei ole aikaa keskittyä mihinkään, varsinkaan oleelliseen. Lisäksi vanhempien energia menee myös uraohjusportofolio-tyyppisessä kohelluksessa ja lapset ovat heitteillä, syntyy ongelmia…

Juha Siltala on kuvannut maamme nykymenon todella selkeästi tehoajatteluun keskittyväksi, osittain turmelemaksi, dynaamiseksi, yhä suurempia voittoja sijoittajille tavoittelevaksi kokonaisuudeksi, joka ei pitkässä juoksussa kuitenkaan ole kestävällä pohjalla…
Yksityisen teollisuussektorin tehoajattelua on hänen mukaansa alettu matkia myös julkisella sektorilla ikään kuin sielläkin on saavutettava, saavutettavissa aina tulosta, voittoja – mutta voittoja kenelle?
Vietän tietokoneen ääressä aika tovin joka päivä ja lähes kaikki välitunnit, ruokatunnillakaan siitä ei juuri pääse irtaantumaan! Niin ja väliin tulee vielä joka päivä n kpl puheluja ja tekstiviestejä työnantajani kännykkään, joihin on aivan pakko reagoida – hyvä, että oppitunneille ehtii...” totesi entinen ammattiopettajakollegani.
Olen aivan viime aikoina lisäksi pohdiskellut, kohdistuuko oppilaiden nuppiluvun perusteella repussaan tuoma rahamäärä oikein ja oikeudenmukaisesti.” hän lisäsi.
Lienee syytä palauttaa mieliin, mikä on päätehtävämme ja toisaalta arvioida, toteutuuko rahavirtojen valvonta riittävästi?” vastasi keskustelukumppanini marketin kassajonossa…
Tähän oli aivan pakko itsekin reagoida, muistella menneitä. ”Mikäli oikein muistan, entiseen hyvään aikaan – silloin kun presidentit olivat vielä kekkosia – pääosa oppilaitoksen rahavirrasta eli noin 70% kohdistui päätehtävään – opetukseen, loput 30% organisaation pyörittämiseen ja muuhun oheistoimintaan.
Olen saanut kuulla kahvipöytäkeskusteluna, että nykyisin varsinaisesti opetukseen kohdistuva rahamäärä saattaa olla noin 50%, tavoitteena laskea 40%:iin, joten organisaation ja erilaisten oheis-/tukitoimintojen pyörittämiseen menee peräti 50-60%.” totesin keskustelukumppanilleni.
Toki minä tiedän, että opiskelija kantaa repussaan sen rahan, jolla hänelle on taattava asiallinen ammattiopetus. Sen tietävät oppilaatkin. Välistä minusta tuntuu, että itse olen vaan kävelevä kustannuserä! En muuta” hän totesi hiukan mietteliäänä alakuloisesti…

Älähän nyt, ammatillisen sektorin imago ja sitä kautta hakijamäärät ovat olleet selkeästi nousussa, käden taitoja ja taitajia tarvitaan, työtä löytyy, ammatillinen sektori vetää – vihdoinkin!” yritin eläkeläisen roolissa hiukan alakuloa lieventää. ”Sinun ammatillisella osaamisella jaksaa kaikesta huolimatta pitkälle.” lisäsin…

Ammatilliselle sektorille on saatava nykyistä suuremmat taloudelliset resurssit, jotka mahdollistavat mm. pienemmät ryhmäkoot, yksilöidymmän, monipuolisemman, ”tehokkaamman” opetuksen ja paremmat oppimistulokset.
Takavuosina käyttöön otettu työssäoppiminen, joka vaatinee oman saarnan, ei saa olla jotakuinkin resursoimaton säästökeino, jolla ohjataan oppilaat ammatilliseen, oppilaitoksen/opettajan taholta lähes valvomattomaan päivähoitoon yrityksiin.
Kuka katsoo loppujen lopuksi nuorten näyttöjen perään? Ilman asiallista resursointia siitä tulee pedagogisesti kupla, joka puhkeaa totaaliturhautumisena aikanaan.
Miten tähän on tultu? Onko paluuta hiukan rauhallisempaan, oppilaan kannalta turvallisempaan oppimisympäristöön…
Pohdiskeluterveisin
Aki Pyykkö
Opetusalan eläkeläinen Kemistä





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti