Vanha teksti - syytä kerrata...

Blogitekstini 02.11.2014:

Siitä on jo kauan aikaa - varmaan yli kaksikymmentä vuotta - kun vaihdoin kirjoittamiani tekstejä erään oululaisen ammattiyhdistysaktiivin kanssa.

Hän lähetti minulle mm. alla olevan tekstin, joka suorastaan huokuu elämänviisautta. 

Arvelen, että ystäväni ei pane pahaksi, vaikka pistän tekstin julkiseen jakeluun. Mielestäni teksti on hyvä, puhutteleva, joka kannattaa - pituudesta huolimatta - lukea ajatuksen kanssa loppuun...

Vanha teksti:

VANHUS

Juttuni kertovat aina varttuneesta miehestä, joka on kuin otettu Ernest Hemingwayn ”Vanhuksesta ja merestä.” Miehestä, jolla on harmaantunut keskipitkä parta, pipo päässä, hartiat leveät, joskin jo ajan kumaraan painamat. Ryhti, joskin kumara, silti niin pystypäinen. Mies, joka ajattelee luonnon laajan ja avaran taivaan alla enemmän, kuin puhuu ja selittää. Kokemusta hänellä on elämästä, yksinään ja toisenkin kanssa. Elämä on ollut ulkoisesti hyvin vaatimatonta, mutta muuten niin rikasta ja ennen kaikkea hän on  Sinut itsensä kanssa, muuten ei kai voisi olla luonnossa päiväkausia yksinään, vain omat ajatukset seuranaan.

Eräänä kevätkesäisenä aamuna olin niin täynnä talven ja kevään kaikkia pieniä ja suuria kanssakulkijoideni ja omiakin suruja, että en tiennyt miten tästä menisin itse eteenpäin. Kuitenkin kaikkien pakkomielten ja vainoavien itsetuhoisten ajatusten seassakin muistin Vanhuksen.

Hakeuduin Vanhuksen merenrantatorppaan ja ilmeisesti olin jo tullessani sen näköinen, että hän aavisti millä asialla liikkuisin. En tulisi pyytämään häntä opettamaan miten verkot lasketaan karien kupeeseen tai miten rysien repeytyneet reiät paikattaisiin. Hän kuumensi vettä ja teki merellä kylmissä olosuhteissa eläneen vanhuksen ainoan mielestään terveellisen juoman, muhkuraiseen ajan patinoimaan mukiinsa, kuuman rommitotin. Siinä me sitten istuttiin ja ryypiskeltiin totia puhumatta kumpikaan sanaakaan. Muki vajeni, kevätilta-aurinko lämmitti puolipuhtaan ikkunan läpi ja meidänkin poskemme alkoi punoittaa. Kun olimme aikamme istuneet ja tutustelleet toisiimme puhumatta mitään hän sanoi;

-No, kerro.

Kesti tovin ennen kuin tajusinkaan hänen puhuneen ääneen. Mitä minulla on kerrottavaa? Mietin yhäkin mitä minulla todella olisi hänelle kerrottavaa kun hän sanoi; 

-Sinun ilmeesi oli tullessasi, kuin olisit aaveen nähnyt ja nyt huomaan, että olet tullut myös kuuroksi tai mykäksi tai molempia. 

-Ei, ei se sitä ole, hätäännyin sanomaan, vaan en keksi sanoja sille miltä minusta nyt tuntuu.

-Sinulla on kuitenkin paha olla , ei fyysisesti niinkään, mutta kuitenkin, hän totesi.

-Niin, en osannut muuta sanoa.

Istuimme jälleen tovin hiljaa, rommitotin loppuja nautiskellen. Sitten mieleeni nousi kaikenlaisia sekavia ajatuksen pätkiä ja kerroin ne kaikki Vanhukselle, joka kuunteli koko pitkän ja osittain hyvin sekavankin  tunne patoutumani, keskeyttämättä kertaakaan sanomaani. Kun olin lopettanut istuimme jälleen ja kuuntelimme maininkien rantaan vyörymistä. Aikojen kuluttua hän totesi;

-Niin, sen minä näinkin, että olit hyvin masentunut. mutta kerro lisää?

Näin meidän vuoropuhelumme eteni, hyvin verkkaisesti, mutta sanoisin terapeuttisesti. Minä sain purkaa kaikki omasta mielestäni niin tärkeät ja minua rasittavat asiat kuulijalle, joka otti osaa, kuitenkaan mitään teräviä huomautuksia ja ohjeita antamatta. Itse olin halukas vapauttamaan itseni kaikista  mieltäni vaivaavista turhautumista, peloista, itsesyytöksistä, omasta riittämättömyydestä ja pyysin, että Vanhus auttaisi. Hän mietti pitkään ja kysyi;

-Onko sinulla aikaa viisi kuusi päivää ?

-Kyllä minulla on nyt lomani alettua” vastasin.

-Niin, mutta sinun on vannottava minulle, että noudatat ohjeitani sanatarkasti, hän pyysi.

Minulle oli kaikki lähes yhdentekevää, lupasin hänelle ja kai vannoinkin. Hän istuutui ja kaivoi jostakin jotain nuhruista käärepaperia ja kirjoitti löytämällään kynänpätkällä viidelle eri paperilapulle jotain. Kirjoitettuaan, Vanhus teki kaikista viidestä paperipalasta ikään kuin pulverilappusen taittelemalla ja kirjoitti 1- 5 numerot lappujensa päälle. Ojentaen lappuset minulle hän vielä muistutti lupauksestani noudattaa ohjeita sanatarkasti ja avata vain yksi lappu päivää kohti. Olin huojentunut kaikesta saamastani avusta minkä ymmärtäväinen Vanhus oli minulle helpotukseksi antanut ja hyvästelin ystäväni ja lupasin tulla käymään pikapuoliin uudelleen.

Mentyäni autoon ja ajettuani jonkin matkaa pysähdyin hiljaiselle P-paikalle ja päätin, että Vanhuksen määräämä hoito alkakoon tästä. Niinpä avasin lapun jonka päällä oli numero yksi.

Lapussa luki: ”MENE YKSIN PAIKALLE, JOSSA OLET JOSKUS OLLUT ONNELLINEN”.

Siinä paikassa minuun iski taas painajainen, missä minä olen ollut onnellinen? Olenko minä yleensä ollut onnellinen? Muistin kaikki rakastumiseni ja aikuisikäni hyvät hetket, mutta olenko ollut onnellinen? Sitten muistin hetken kun olin vanhemmiltani saanut ruinattua, ensimmäisen kerran elämässäni, luvan lähteä yksinäni yli yön kalareissulle. Siihen oli näytetty veneen hallinnat, kirveen ja muidenkin teräaseiden käsittely, nuotion teko, suunnistaminen luonnossa ja ennen kaikkea uimataito. Ja sitten oli koittanut se hetki, että voin mennä yksinäni ,teltan kanssa kalaan minne haluan. Olin valinnut tietyn erälammen, ei ihan pelkästään kalaisuutensa takia, vaan myös sen vuoksi, että siellä oli ihania hiekkarantoja ja päästyäni aioin nauttia kaikista ihanista asioista, joita nyt sain tehdä yksinäni, ilman valvontaa. Silloin, siellä erälammilla olin ollut todella onnellinen. Siispä menin kotiini ja ilmoitin perheelleni, että menisin viikoksi yksinäisyyteen hoidattamaan itseäni. Perheeni totesi, että olen varmasti sen hoidon tarpeessa. Niinpä suunnistin ruokakauppojen kautta synnyinseudulleni. Jätin autoni ja pakkasin tavarat rinkkaan ja rinkka selkään ja ei kun menoksi. Ilmeisesti, joko rinkassa oleva tavaravalikoima oli tullut laajemmaksi ja painavammaksi tai sitten lihakseni olivat veltostuneet vatsankasvun yhteydessä tai ehkä molempi parempi. Kuitenkin tuo vajaan neljän kilometrin rinkkaselässä luonnossa taivaltaminen sai hien kaatumaan yltäni ja päästyäni lammen rantaan tunsin itseni todella huonokuntoiseksi. Istuttuani tovin hämärtyvässä pohjolan kesäyössä, keittelin kahvit nuotiopaikalla ja pikkuhiljaa pystyttelin teltan pystyyn ja aloin taasen tuntea sitä hurmiota, mitä olin poikasena tuntenut sillä samalla paikalla. Olin fyysisestikin väsynyt, asettuessani makuupussiin teltassa ja nukuin oikeastaan pitkiin aikoihin rauhallisimman yöni, heräten vain muutaman kerran.

Aamulla aurinko oli jo korkealla kun kömmin teltastani ulos ja sytytin nuotion ja keitin aamukahvini. Mutta jo siinä kahvia juodessani alkoi poltella, mitä olisi lipussa numero kaksi. Niinpä en jaksanut odottaa kahvinjuontiakaan loppuun, kun kaivoin lapun esiin ja avasin sen.

Lapussa oli yksi ainoa sana kylläkin kahteen kertaan: ”KUUNTELE; KUUNTELE”.

En tiennyt mitä minun tulisi kuunnella, mutta minä kuuntelin istuin, join kahvia ja kuuntelin. Kuuntelin itseäni sisältä, mitä kaikkea siellä oli, mitä kaikkea oli tapahtunut sille pikkupojalle, joka tällä samalla muuttumattomalla paikalla oli ollut niin onnellinen ”iso mies”.  Kuulin kuinka kurjet huuteli läheisellä suolla, kuulin kuikan lammen toisesta päästä huhuilevan puolisoaan, kuulin keväimen kaikki muutkin äänet, mutta en kaikkia niitä enää tunnistanut. Hain ongen ja madon ja menin rantakivelle onkimaan. Sain kait, joitakin mustia kyrmyniskaisia ahvenia, joita lammessa oli aina ollut ja aina saanut se mieheksi tullut pikkupoikakin vuosikymmenet taaksepäin.

Päivä kului, auringonkehrä alkoi painua illan merkiksi hieman lähemmäksi pohjoista taivaanrantaa ja minä kuuntelin sisäistä ääntä, joka kertoi kaikesta menneestä tapahtumista, unelmista, toiveista niiden toteutumisesta ja toteutumattomuudesta. Olin syönyt jotain  ja juonut kahvia, en ollut tehnyt mitään erikoista, mutta tunsin itseni niin väsyneeksi, mennessäni iltasella nukkumaan. Väsymys, joka oli psyykkistä laatua ei suonut minulle kunnon yölepoa niin kuin ei moni aikaisempienkaan viikkojen öistä. Minä yhä kuuntelin ja en ehkä pelkästään kuunnellut vaan mielikuvittelin. Aamu tuli aikanaan siitäkin yöstä, mutta minä en varmaankaan ollut kovin levänneen näköinen noustessani aamulla ylös. Sinä aamuna oli olosuhteiden pakosta käytävä uimassa lammessa ja peseydyttävä, jotta jotenkin saisi päivän alkamaan. Kahvia juodessani avasin Vanhuksen antaman kolmannen lapun.

Lapussa luki; ”MIETI MITÄ HAUSKAA - HYVÄÄ - POSITIIVISTA OLET ELÄMÄSSÄSI KOKOENUT”. 

En tiennyt, että Vanhuksen sanavarastoon olisi kuulunutkaan sellaista sanaa kuin positiivinen, hän jaksoi yllättää. Se päivä oli jo paljon iloisempi ja toivorikkaampi, kun minä työkseni mietin ja ihme kyllä muistinkin paljon hyviä ja hauskoja asioita elämäni varrelta, niitä ei vain ollut tullut ajateltua kiireen keskellä. Nyt minulla oli koko päivä aikaa ajatella kaikkia niitä hetkiä ja palata ajassa, siihen miehen oikeudet saaneeseen pikkupoikaan asti, joka tämän saman lammen rannalla vietti elämänsä onnellisinta päivää. Illan saapuessa unikin saapui paljon armahtavampana ja lempeämpänä kuin pitkiin aikoihin.

Aamulla levänneenä luin Vanhuksen neljännen lapun; ”KIRJOITA HIEKKAAN SURUSI JA MURHEESI”.

Otin tikun kynäkseni ja kirjoitin lupaukseni mukaan, suruja ja murheitani laajaan rantahiekkaan ja toivoin, ettei kukaan toinen sattuisi rannalle. Söin välillä, join kahvia ja kävin uimassa ja aina kun muistin, jonkin murheellisen tai surullisen asian kirjoitin sen santaan. Seuraava yöni oli pitkästä aikaa levollinen ja herätessäni aamulla tunsin todella levänneeni. Olin jo tarmokkaampi ja suunnittelin kuinka pyytäisin ja laittaisin ruuakseni lammen suurimmat ja komeimmat ahvenet. Aamukahvi oli makeampaa kuin aikoihin ja aprikoin mitähän Vanhuksen viimeisessä lapussa olisi.

KÄY LUKEMASSA EILETTÄIN HIEKKAAN KIRJOITTTAMASI, luki lapussa.

Siirryin hietikolle ja totesin aaltojen huuhtoneen kirjoitukseni pois, silloin ymmärsin mitä Vanhus oli kaikella tarkoittanut. Ajattelin, että kunpa minä voisin joskus olla tuon Vanhuksen kaltainen, ymmärtää mikä tässä elämässä on todella tärkeää.

raimos