Mitäpä tuohon muuta sanomaan/kirjoittamaan, Pekka Juntilla on mukavat tekstit. Toivottavasti hänelle ilmoittautuu joukko taviksia, sillä niitä kyllä riittää joka junaan ja jää vielä asemallekin - onneksi niin...

Suora nettilainaus Pohjolan Sanomista hiukan tuunattuna:

Kolumni: Tavis, tehdään sinusta juttu

LAPIN UUTISET6.8.  10.33

Pekka Juntti

Media tekee kahdenlaisia henkilöjuttuja. Niitä, joissa toimelias, aktiivinen, lahjakas, liikkeissään kaikin puolin vikkelä ihminen kertoo, kuinka aktiivinen, lahjakas ja liikkeissään vikkelä hän on.

Toinen juttumalli on se, jossa samat ihmiset kertovat uupumuksestaan ja kuinka selvisivät siitä. Ne on niitä jooga-juttuja, stressinhallintalörpötyksiä, uskoon tulemisia. Kuinka elämän tarkoitus onkin minä ja minun hyvinvointini eikä se, mitä olen saanut aikaan. Hurjimmat ex-uraohjukset ovat alkaneet tykätä lapsistaan.

Kun piipahdin kansanedustaja Mikko Kärnän luona, piti heti kysyä miten jaksamisen laita on, kun näyttää ulkopuolisen silmin mopo keulivan. Jos hän olisi vastannut nöyrästi JAA niin kuin hallituksen esityksiin istuntosalissa, olisin saanut kaksi juttua yhdellä reissulla.

Mutta ei väsyttänyt Kärnää. Hän ei edes näyttänyt väsyneeltä, mikä oli ammatillisesti lievä pettymys.

Olen haaveillut jo vuosia kolmannen kategorian henkilöjutusta, sellaisesta, jota ihan varmasti kukaan ei ole ennen tehnyt. Jutussa ei olisi näennäisesti mitään kerrottavaa, vaikka siinä olisi kaikki.

Se olisi loputtoman tylsä ja siksi niin järjettömän kiintoisa. Siinä ei olisi syvempää filosofiaa ja siksi joutuisi miettimään, piileekö siinä jotakin olennaista elämästä. Siinä ei tehtäisi mitään taitoa vaativaa, hyvä jos kitkerät mokat aavistuksen töhryisellä pannulla töräytettäisiin.

Se olisi perusteellinen henkilöjuttu tavallisesta ihmisestä. Se olisi kuvaus Reinosta tai Liisasta.

Kuinka vaikeaa on löytää sellainen ihminen. Tuntuu, että kaikilla ihmisillä on nykyään joku kummallinen päännousema tai ominaisuus, joka pistää häiritsevästi esiin. Joku perhanan intohimo tai muu häiriö.

On selvää, että tavista ei tietyssä mielessä ole. Totta kai jokainen on oma persoonansa. Jokaisella on tarinansa. Kunpa silti löytyisi sellainen ei-vouhake, josta kirjoitettua juttua ei tarvitsisi otsikoida: “Veikko on kiimainen lohensoutaja” tai “Martta on kutonut 800 000 sukkaparia lapsenlapsilleen”. Parempi olisi: “Risto ei tehnyt torstaina mitään” tai että: “Liisa ajoi keskiviikkona etupihan nurmikon ja kainalonsa”.

Kaipaan tavista, koska haluan esille vastavoiman.

Media, mainokset ja tv-sarjat muokkaavat todellisuuttamme. Tällä erää todellisuutemme on sitä, että pitää tehdä jotakin, pyrkiä suurtekoihin niin kauan ettei enää jaksa. Pitää uhrautua uralle ja intohimolleen.

Eikä ihminen voi olla menestyvä rikospoliisi tai uraihminen, ellei hän hörpi aamulatteaan pahvimukista kiireenkipittävillä askelilla kohti työpaikkaa. Kiire on tärkeä, sillä se tarkoittaa satumaailmassamme menestystä. Kiire kertoo: olen tärkeä, minua tarvitaan, vaikka oikeasti se kertoo ruansulatus- ja ajanhallintaongelmista.

Siksi kaipaan niin keskivertoasunnon keskivertosohvalle puhumaan ei-tärkeitä asioita. Siinä olisi paljas ihminen vailla höntyilyä, suuria intohimoja ja elämää määrittäviä työuria. Olisi arkipäivän huolet, teot. Olisi elämää ja tarinaa, josta ei paljon lehtijuttuja kirjoitella, paitsi, että nyt kirjoitetaan.

Jos tunnet olevasi tavis ja haluat kertoa siitä ääneen, ota yhteyttä. Kerrotaan, miltä Suomi oikeasti näyttää.

Kirjoittaja on toimittaja.