Luin äskettäin
Herman Gummeruksen pienen muistelman Ukrainan murrosajoilta. Se kertoo kaudesta Suomen lähettiläänä Kiovassa 1918–19. Kausi jäi puoleen vuoteen, kuten myös Ukrainan ensi yritys itsenäisyyteen. Tuo aika on
Mikko Hautalan väitöskirjan teema, mutta toistaiseksi hän on ollut kiinni nyky-Ukrainassa ja muualla. Presidentin kansliassa jos missä tarvitaan asiantuntemusta.
Gummerusta lukiessa hämmästyttää, miten historia toistuu. Venäjän kielen asema, juopa Ukrainan länsi- ja itäosan välillä, kansalaisyhteiskunnan heikkous, politiikan tempoilu ja klaanipohjaisuus sekä Krimin erityisyys ovat tuttuja ennestään. Krim luettiin tuohon aikaan ilman muuta Ukrainaan.
Ukrainan ensimmäinen itsenäisyys alkoi romahtaa, kun maan itäosaan ilmaantui tuntemattomia asejoukkoja. Moskova kiisti kaiken vastuun: ne eivät ole meidän miehiä. Pian ilmeni, että puna-armeijahan se siellä.
Koulutoverin kertoman mukaan Volodja piti tunneilla matalaa profiilia, mutta kerran hän pomppasi ylös, kun esillä oli muuan historian ilmiö ja sen syyt. "Tuo kaikki on toissijaista", hän sanoi. "Todellinen selitys on tässä. . ."
Vanha muistelmateos tuskin on Vladimir Putinille tuttu, mutta historiaa hän käyttää. Koko projektinsa – vahvan valtion palauttamisen – ajan hän on vedonnut historiaan, valikoinut hyödyllistä ainesta, tavannut tutkijoita ja opettajia, asettanut kaitsijoita oppikirjoille.
Tuo jäi päälle. Putin hakee yhä niin sanottuja todellisia syitä, joita salaillaan tai ei nähdä. Toisinaan sellaisia syitä onkin, mutta helposti tuossa altistuu myös vainoharhoille.
Nykykaudellaan Putin on vaipunut yhä syvemmälle historian nationalistiseen luentaan. Hän on korostanut etnistä venäläisyyttä ja kyseenalaistanut niin sanotun varjagi-teorian, jonka mukaan Rurik ja Skandinaviasta kutsutut soturit olisivat perustaneet valtion Venäjälle.
On kuitenkin liioittelua väittää, että Putin pesisi Stalinin ja Neuvostoliiton täysin puhtaaksi. Hän ei kiistä Stalinin terroria. Katynin puolalaismurhien muistamisen hän on hoitanut asiallisesti. Sen hän kyllä torjuu, että Stalinin aikaa ruodittaisiin niin syvältä kuin saksalaiset Hitleriä.
Venäjä on elvyttänyt Neuvostoliiton menettelytapoja, ilman aatteen etumerkkejä.
Nyt kun Bryssel on polttomerkitty, Venäjä tukee EU-vastaisia populisteja eri maissa hieman samoin kuin Neuvostoliitto rahoitti lännen kommunisteja. Suomen perussuomalaisista ei tuolla hillotolpalla ole havaintoja – eikä ehkä tulekaan.
Putin rakentaa suurta kokonaisuutta sekä keisareiden että bolševikkien historiasta. On kiinnostavaa nähdä, miten nämä ainekset yhdistyvät kumousvuoden 1917 satavuotisjuhlinnassa. Hanketta vetää duuman puhemies
Sergei Naryškin, uudelleen perustetun Venäjän historiallisen seuran puheenjohtaja.
Venäjän ja EU:n suhteiden kriisin yksi uhri on historia. Se näkyy Putinin tulkinnoissa, joissa on emotionaalista ja myyttistä maustetta, kuten Krimin valtauksen perustelu: Venäjän kansa on taistellut ankarasti päästäkseen kastemaljansa ääreen. Vladimir Pyhä näet kastettiin Krimillä.
Vanhaan palaillaan myös teemoissa, joiden luultiin jo selvinneen. Jopa
Angela Merkelin vierailulla Putin ylisti elokuun 1939 Molotov–Ribbentrop-paktia valtiomiesteoksi. Seuraukset sivuutettiin: Saksan ja Neuvostoliiton välinen alue jaettiin ja alistettiin lukuun ottamatta Suomea, joka taisteli.
Valtiollinen pääkanava esitti tv-dokumentin, jossa puolusteltiin Tšekkoslovakian miehitystä: siten estettiin Nato-kaappaus, jota valmisteltiin "Prahan kevään" naamion alla. Siis ikivanha KGB-sepitys.
Lännen vihamielisyyttä eri aikoina rummutetaan nyt päällimmäisenä historiallisena teemana.
Kirvestä ei vielä kannata viskata kaivoon. Venäjällä on teräviä tutkijoita ja dokumentteja saa yhä, tosin valikoivammin. Tietämisen tilanne on peruuttamattomasti valoisampi kuin Neuvostoliiton aikana. Ja juuri kun joku luulee saaneensa historian suitsiin, se potkaisee takaisin.
Erkki Tuomiojan aloitteesta on perustettu yhdistys Historioitsijat ilman rajoja. Ideana on edistää historian rakentavaa roolia ja torjua sen käyttöä konfliktien polttoaineena. Työmaata riittää, eri puolilla.
Kimmo Rentola hs.artikkeli@hs.fi
Kirjoittaja on poliittisen historian
professori Helsingin yliopistossa.
