Niin kuin olen aiemmin kirjoittanut, hyvällekin kirjoittajalle tulee ns. maanantaitekstejä.
Alla oleva ei ole sellainen, vaan mielestäni hyvä, hauskakin. On mukava havaita, että nuoretkin miehet kaipailevat hyviä vanhoja aikoja...
Suora nettilaianaus Pohjolan Sanomista hiukan tuunattuna:
Pekka Juntti Päättäjäiset
Kolumnit
Koulunpäättäjäisissä nähtiin skandaali, kun kitaristi katosi kesken esitysten paikalta. Luokallinen lapsia täpisi lavalla valmiina sjungaamaan. Minuutit kuluivat, mutta Tony pysyi poissa. Yleisö alkoi pulista.Yksi rouva sivustassa epäili, että nuorukainen taisi poistua hätäplörölle. Toinen nauroi tarpeettoman ivallisesti ajatukselle.
Yleisön nuorimmat villiintyivät joukkohysteriaan. Meidän nuorimmainen käkätti sylissä, keskimmäinen katosi johonkin penkkirivistön alle.
Viimein rehtori marssi lavalle.
- Tony kan inte kompa.
Tony ei voi säestää. Hän oli loukannut sormensa ja marssi kohta paikalle naamalla surullinen ilme ja sormessa suuri tuppo. Mutta luovuttaminen ei kuulu tapoihin Ruotsissakaan, joten päätettiin laulaa ilman kitaran säestystä. Pian mikin ääreen marssi tomera tyttöoppilas, joka ilmoitti, mitä lauletaan.
Sitten vedettiin kaikki asianmukaiset kappaleet Carolan ja Thomas Ledinin tuotannosta sekä Gyllene tiderin Sommartiden.
Ihan kivasti lapsukaiset ne lauloivat. Miten tulikin yhtäkkiä niin ikävä suvivirttä.
Katselin showta. Taputin muiden mukana ja mietin, että nykyajan päättäjäiset ovat toisenlaisia. Kasvatusmetodit ovat muuttuneet.
Ennen päättäjäisiin kuuluivat olennaisena osana lasten naaman valkaiseva paniikki ja syvä häpeä. Ne sooloesitykset, ja näytelmät unohdettuine vuorosanoineen. Mieluiten maanraosta maailmaa tarkkaileva pikku-Juntti vastahakoisena prinssinä suuteloimassa kaunista prinsessa-Pauliinaa.
Piti sekin sössiä. Jumalauta sitä ihmisen rääkkäämistä.
Nykyään, ainakin täällä rajan pullanpehmoisella puolella, kaikki tehdään yhdessä. Kukaan ei jää yksin. Näissä kinkereissä on vaarana, että lapset saavat positiivisia onnistumisen kokemuksia ilman häpeää. Nykykasvattajat eivät pistä lapsia tiukkoihin paikkoihin, sitä häpeän ojakorpea yksin raivaamaan pää hiessä ja silmät kyynelissä.
Sanovat, että lapsi on tyhjä taulu, tabula rasa. Syntyessään pilaamaton ja puhdas. Mielen taulu pidetään nykyään tyhjänä niin pitkään kuin pystytään.
En tiedä onko se hyvä tie. Ehkä se on.
Kaverin kanssa kerran raatattiin lapsuuden traumoista. Tuumaili loppukaneetiksi, että kaikilla on lapsuudesta jotakin traumoja. Pitääkin olla.
Jäin miettimään asiaa. Aivan selvästi puhui viisaita.
Onko se niin huono asia, että välillä hävettää ja ahdistaa? Montako kirjallisuuden klassikkoa tai pysäyttävää musiikkiesitystä on syntynyt tabula rasa -päiden toimesta? Ei yhtään. Traumat ovat luomistyön bensaa. Niissä on mukava kieriskellä, niistä on eri hyvä ammentaa.
Meidän ekaluokkalainenkin kävi lavalla. Jo silloin kun Tony vielä soitti.
Tyttö oli lavalla kuin isänsä ennen. Seisoi takarivissä pisimpänä ja näkymättömänä. Teki mitä piti, mutta huolehti, ettei kukaan huomaa. Yleisö taputti enemmän kuin esityksen tason puolesta oli tarpeen eikä koko salissa ollut kuin yksi, jota hävetti. Se oli tavallinen isukki tavallisessa flanellipaidassa. Se istui siellä keskivaiheilla ja liikuttui sisäisesti, kun ei se kehdannut alkaa siinä julkisesti märsäämään.
Kirjoittaja on Haaparannalla asuva toimittaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti