Mielestäni on lapsellista ja turhanpäiväistä hakea Juha Sipilälle ulkomaanvertauksia, sillä hän on vain ja ainoastaan, oikeastaan nimenomaan Suomen tasavallan pääministeri Juha Sipilä. Henkilö, jonka arvelen tekevän omalta osaltaan kaikkensa, jotta maamme taloudellinen tilanne saadaan hallintaan. Hänellä on vaikea, lähes mahdoton tehtävä, mutta hän on osoittautunut uuden ajan poliitikoksi, joka uskaltaa tehdä päätöksiä, vaikeitakin päätöksiä. Yritän uskoa, että hänelle eivät kannatusprosentit merkitse yhtä paljon kuin rivipoliitikoille.
Siitä huolimatta alla oleva artikkeli on syytä lukea, siitä pakostakin himpun verran sivistyy, jos niin haluaa...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Juha Sipilä ei ole Suomen Margaret Thatcher – hän on Suomen Gerhard Schröder
Onko Juha Sipilä Suomen Margaret Thatcher, kysyi Tommi Uschanov erinomaisessa esseessään (HS Sunnuntai 13. 9.). Ei oikein, hän päätteli, ja olen pääosin samaa mieltä. Mutta Suomen Gerhard Schröderiksi Sipilä kelpaa kyllä, ja Schröder onkin monella tapaa oikeampi vertailukohta. Thatcher oli vallankumouksellinen, Sipilä ei. Schröder oli suoraruotoinen reformisti, ja niin vaikuttaisi olevan Sipiläkin.
Noin 15 vuotta sitten Saksaa kutsuttiin "Euroopan sairaaksi mieheksi". Työttömyys laukkasi ja hyvinvointivaltion maksukyky oli venynyt äärirajoille. Schröder käynnisti ohjelman nimeltä Agenda 2010. Se tuotti kuuluisat Hartz-reformit, työelämäuudistukset, joilla luotiin uudentyyppisiä työsuhteita ja leikattiin vanhoja etuuksia.
Schröder ei käynyt Thatcherin tavoin täyshyökkäykseen konsensusta vastaan vaan livahti sen ohi. Hartz-uudistukset luonnosteli ryhmä, johon ei kuulunut työnantaja- eikä työntekijäjärjestöjen keskusliittojen edustajia.
Uschanov erittelee saksalaisen työelämäjärjestelmän luottamusta lisääviä piirteitä, mutta sivuuttaa yhden olennaisen: poliittiset lakot ovat Saksassa kiellettyjä. Mutta mieltähän voi aina osoittaa, ja meteli olikin kaamea. Ammattiyhdistysten mielenosoitukseen osallistui Berliinissä, Kölnissä ja Stuttgartissa yli 500 000 ihmistä.
Schröder kuitenkin kesti, vaikka hänen oli pakko tajuta, että hinta on kova. SPD tyrmättiin seuraavissa vaaleissa, mutta Saksan surkea sukellus oli ohi. Sairas mies otti vuoteensa ja käveli, tai suorastaan juoksi.
Mieltäni vaivaa mysteeri, jota aion miettiä perjantaina, kun odottelen että junat alkavat taas kulkea.
Ammattiyhdistyksen pääargumentti viime viikkoina on ollut sopimusvapaus, jota hallituksen esitys sen mielestä karkeasti loukkaa. Mutta eikö esimerkiksi työehtosopimusten yleissitovuus, ay-liikkeen tärkein lauseke, ole ilmiselvästi ristiriidassa samaisen sopimusvapauden kanssa? Vai onko sopimusvapaus tältä osin valikoivaa – eivätkö esimerkiksi kaikki yrittäjät olekaan vapaita sopimaan?
Yleissitovuus ei ole ainoa sopimusvapauden rajoitus, mutta se on järjestelmän kuningaspultti. Siihen on kytketty joukko pienempiä erimielisyyksiä.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa vaikkapa tilannetta, jossa lakkautusuhan alla olevan tehtaan työväellä ei ole vapaita käsiä sopia sellaisista ehdoista, jotka voisivat pitää linjan käynnissä. Samantyyppisiä kysymyksiä tulee vastaan nuorten, maahanmuuttajien ja työttömien rekrytoinneissa.
Saksan Hartz-uudistuksissa näihin ongelmiin rakennettiin luovia ratkaisuja, jotka olisivat tarpeen täälläkin. Epäilen kuitenkin, että mielenosoitusmarssi on liian meluisa ympäristö kehitellä jättiläisideoita tulevaisuuden työmarkkinoiden tarpeisiin.
Jos etsimme Suomen Thatcheria, samalla voisi panna hakuun Suomen Arthur Scargillin.
Arthur Scargill johti Britannian hiilikaivostyöläiset vuonna 1984 kuuluisaan lakkoon, jonka tarkoitus oli kaataa Thatcherin hallitus. Tämä lopun ajan yhteenotto kesti yli vuoden ja päättyi Scargillin raakaan tappioon, kun kaivostyöläiset äänestivät töihinpaluun puolesta.
Thatcher halusi tietenkin selättää hankalan liiton ja sen kovapäisen johtajan. Mutta perimmiltään Thatcherin maali oli pidemmällä, konsensuksessa. Kaivostyöläisten liitto ja kansallistettuja hiilikaivoksia operoinut National Coal Board olivat vuosikymmeniä jakaneet maan veljellisesti keskenään.
Tätä Scargill ei osannut lukea, eikä aikaansa, keskivertobrittien halua päästä pois 1970-luvun puolisosialistisesta ankeudesta. Scargill kuvitteli olevansa voittamaton ja vei kaivostyöläiset omapäisesti lakkoon.
Hän sai Harmageddoninsa, mutta väärinpäin. Thatcher betonoi asemansa pääministerinä ja hiilikaivokset yksityistettiin vuonna 1987. Historia käänsi lehteä.
Scargill ajautui oikeusriitoihin liittonsa kanssa ja perusti lopulta oman äärisosialistisen kääpiöpuolueen. Esikuvana häntä muistavat enää muotisuunnittelijat, jotka toivat markkinoille pari vuotta sitten Scargill-malliston – pipoja ja pusakoita lakkovahtiin.
Matti Apunen matti.apunen@eva.fi
Kirjoittaja on Elinkeinoelämän
valtuuskunnan johtaja.
Kirjoittaja on Elinkeinoelämän
valtuuskunnan johtaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti