Pekka Ervasti: Sutki arkkienkeli
Kokoomus ja vassarit etsivät uutta puoluesihteeriä. Homma ei ole helppo. Hyvässä puoluesihteerissä yhdistyvät elegantti höyryjyrä ja sutki arkkienkeli harmoniseksi kokonaisuudeksi, kirjoittaa Pekka Ervasti blogissaan.
Politiikan stagella on tepastellut monenkarvaista puoluesihteeriä. Osa on suorittanut nopean ohimarssin kuten kokoomuksen nyt jättävä Minna Arve. Hänen piirtonsa kykypuolueen historiaan jäi puoluesihteerinä nirhaisun asteelle. Mutta eipä tullut erityisemmin töpättyäkään.
Samaa ei voi sanoa Arven edeltäjistä Harri Jaskarista tai Pekka Kivelästä. Edellisen uskottavuuteen pamahti temperamenttisen, virolaisen neitokaisen mentävä aukko ja Kivelä taas tuotti suomalaiseen poliittiseen terminologiaan ainakin yhden pysyväistermin: normaalit ruokajuomat. Ne nautittiin tallinnalaisessa pizzeriassa ennen kohtalokasta lentoa Helsinkiin, Hesarin etusivulle ja sitä kautta ulos puoluesihteerin tehtävästä.
Puoluekoneen ykkösmasinistin rooli ei enää ole entisensä. Puoluetoimisto on jäänyt mediahuomiossa sivummalle, kun pressi parveilee enemmänkin Arkadianmäellä puoluejohtajan ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan ympärillä.
Poliittisten legendojen sarjaan ei puoluesihteerin paikalta enää juurikaan ponnisteta, sellaisten kuten kokoomuksen Veikko Tavastila ja kepun mörsäri Arvo Korsimo, jonka pelkkä nimikin kuulostaa sodanjulistukselta. Korsimo teki puoluerahoituksesta sisilialaista perhebisnestä muistuttavan taidelajin.
Saattaa tosin olla, että puoluesihteereiden Hall of Fameen kelpuutetaan ajan myötä Taru Tujunen, Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin aikaisen kokoomuksen puoluetoimiston ainoa mies. Tujusen ainoa arviointivirhe taisi olla, että hän akuutissa hyväuskoisuuden puuskassa päästi Tuukka Temosen kameraryhmän taltioimaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjan kulissien takaista sekoilua. Leffan katsottuaan Tujusen kerrotaan kauhuissaan voihkaiseen: "Minähän olen ihan natsi".
Puoluesihteerin tehtävä on kiertää kenttää ja levittää puolueen ilosanomaa arkkienkelin lailla. Kulkupelin on kukin valinnut ideologisen arvopohjansa mukaisesti. SMP:n Eino Poutiainen päristeli pitkin sorateitä unohdetun kansan luokse pappatunturilla tuohilippis päässä. SDP:n Mikael Jungner ajoi työväen asiaa korkeamman veroluokan avobemarilla, mitä hömppäjulkisuudelta ehti.
Varsinkin kepussa on nähty liuta yrmeitä ja raskaslavettisia puoluesihteereitä, jotka kuitenkin tosipaikan tullen ovat pystyneet liikuttumaan omista sanoistaan. Kansakunnan kollektiiviseen muistiin on jäänyt Jarmo "Kelmi" Korhosen sydäntäriipaisevat tilitykset puoluekokouksen edessä, kuinka hän oli "polvet ruvella" kerännyt vaalirahoitusta. Kiittämättämyys on puoluesihteerinkin palkka. Lahdessa 2010 kepulaiset kylmästi äänestivät Korhosen pihalle ja sinne hän painelikin heti vaalin jälkeen raamit kaulassa. Ulosmarssin taiteellinen vaikutelma oli vahva koko matkan perunakellariin asti.
Kameleonttimaista muuntumiskykyä osoitti aikoinaan kepun Seppo Kääriäinen – eikä vain poliittisten mielipiteidensä suhteen. Kun kepu aikoinaan haki kansainvälisen liberaalipuolueiden yhteisjärjestön jäseneksi, nähtiin Iso Vihreekin kaupungilla boheemissa villapuserossa lipittelemässä valkoviiniä. Pois oli savolaispolitrukin normaali virka-asu, nukkavieru rippipuku ja housun päällä liputtava valkoinen merkonomipaita. Vanhaan stailiin palattiin, kun jäsenyys liberaaliunionissa oli varmistettu.
Kansa jossain määrin vierastaa eduskuntavaaleissa ehdolle asettuvaa puoluesihteeriä. Korkkiruuvimaisen politrukin leima istuu sitkeästi. Pakit kansalta sai muun muassa kepun Timo Laaninen. Outoa, sillä Papan vaalilause oli lutuisimmasta päästä: Tavis mutta hyvis.
Yhtä kaikki, puoluesihteerin vakanssi voi silti olla myös pomppulauta korkeampiin poliittisiin sfääreihin. Pääministeriksi asti kohosivat aikoinaan Harri Holkeri (kok.) ja Kalevi Sorsa (sd.). Ministeriksi ovat yltäneet muiden muassa Maija Perho (kok.), Erkki Liikanen (sd.) ja Urpo Leppänen (smp.). Leppänen laati urastaan jopa hulppeat muistelmat, joiden mieleenpainuvin kuvaus lienee kiihkeä, eroottissävytteinen episodi eduskunnassa yhdessä puoluetoveri Tina Mäkelän kanssa. Sanomattakin on selvää, että myös Mäkelä hoiti aikanaan puoluesihteerin tehtävää SMP:ssä.
Puoluejohtajien sarjaan ovat kohonneet myös Eero Heinäluoma (sd.) ja Timo Soini, joka taitaa olla pitänyt hallussaan kaikkia mahdollisia puoluevakansseja SMP–persu-taipaleellaan. Mihin vielä ehtiikään?
Poliittisen historian rautainen laki on, että kansa ansaitsee juuri sellaiset poliitikot, jotka se äänestää asioitaan hoitamaan. Puoluesihteerin valinta on pienemmän piirin vastuulla, mutta tulokset eivät silti ole olleet täysin tasalaatuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti