AMMATTIJÄRJESTÖLLISIÄ VIEROITUSOIREITA(KO)…

Selailen silloin tällöin - tällä kerralla pitkästä aikaa - vanhoja tekstejäni. Alla oleva teksi: AMMATTIJÄRJESTÖLLISIÄ VIEROITUSOIREITA(KO) tuntuu sunnuntaipohdiskeluna ihan sopivalta.

Miksi?

Siksi, että olen todennäköisesti pistämässä yhdistysaktiviteettini lähiaikoina uusiin puihin.

Olen kirjoittanut tekstin loppuvuodesta 2008 eläkkeelle jäätyäni opetustehtävistä. 

Silloin jäin pois käytännössä kaikista opetusalan ammattiyhdistyskytköksistä. Jaa en aivan - olin nykyisen kalakaverini kanssa vanhasta muistista entisen opettajayhdistyksemme tilintarkastajina/toiminnantarkastajina muutaman vuoden. Sekin on nyttemmin taakse jäänyttä elämää...

Myös Tekniikan Opettajat TOP ry:n paikallisosaston rippeet on saatava vielä päätökseen.

Olen ollut Insinööriliiton jäsen vuodesta 1972 alkaen maksaen kyseisen liiton jäsenmaksun säntillisesti vuodesta toiseen. Viimeisinä vuosin ns. eläkeläijäsenmaksun, joka ei ole kukkaroa erityisemmin rasittanut. Varsinkin jos ottaa huomioon, että - ainakin toistaiseksi -verottajakin huomioi sen kaltaisen aktiviteetin...

Olen päättänyt, että en maksa enää em. liiton jäsenmaksua. Todennäköisesti olen edelleen mukana Länsi-Pohjan Insinöörit L-PI ry:n toiminnassa, mikäli maailmankirjat eivät aivan sekaisin mene/ole...

Varoituksen sana alla olevasta tekstistä, se on turhan pitkä, mutta se siitä huolimatta kannattaa lukea.

Vanha tekstini:

AMMATTIJÄRJESTÖLLISIÄ VIEROITUSOIREITA(KO)…

Jäin 01.10.2008 täysin ansaitsemalleni (vanhuus)eläkkeelle. Siten vuonna 1962 alkanut puunjalostusteollisuuden ammattiura ja vuonna 1972 alkanut opettajaura ovat tältä erää takanapäin.

Sain ammatillisesti elää upean pätkän Suomen puunjalostusteollisuuden kehittymistä. Juuri nyt seuraan murheellisena globalisaation tuomaa myllerrystä kyseiselle ammattialalle; tehtaiden sulkemisia ja tuotannon ulosliputtamista Suomesta…

Tosin laitatan nimikirjaotteen kuntoon, eihän sitä tiedä, mitä vielä eläkkeellä ollessaan tekee, kun ihan hallitustaholtakin patistelevat – ainakin tällä hetkellä työssä olevia – jatkamaan sorvin ääressä olemista nykyistä pitempään. Tosin hallitukselta unohtui puolivälinkrouvin analyysissään perinteiset kolmikanta-asiat, josta on tullut pahasti ammattiyhdistysrintamalta sanomista – oikeutetusti…

Henkilökohtaisesti erilaisia aktiviteetteja on vielä onneksi mielenpäällä. Tällä erää viimeinen työnantajani oli Kemi-Tornionlaakson koulutuskuntayhtymä Lappiaan kuuluva Ammattiopisto Lappia, tekniikan ja liiketalouden yksikkö Kemissä tarkemmin Prosessiosasto.

Eläkkeelle jäämiseen liittyvä kahvitilaisuus järjestettiin toivomuksestani Aleksis Kiven päivänä eli perjantaina 10.10.2008 klo 12-14 välisenä aikana Kivikankaalla Ravintola Auringossa. Puheita pidettiin ja lahjoja jaettiin.

Tähän saakka olen markkinoinut ajatusta, että suomalaiseen työkulttuuriin ei valitettavasti kuulu myönteisen palautteen antaminen. Laskelmieni mukaan ihminen saa noin kerran kymmenessä vuodessa myönteistä palautetta sillä tavalla, että sen huomaa…

Nyt kyllä tuli kehuja kalkkiviivoilla, että alkoi jo tuntua, olenko minä todella ollut niin erinomainen pedagogi, työtoveri, ihminen – nyt riittää – kiitos!

Tavatessani opettajakollegoitani minulle usein esitetty, klassisenkulunut kysymys kuuluu: ”Miltä nyt tuntuu? Onko ollut pahoja työstä poisjäämisen vieroitusoireita?”

Edellä oleviin kysymyksiin olen vastannut: ”Kiitos ihan hyvältä tuntuu, ei ole ollut lainkaan vieroitusoireita.”

Mutta kyllä rehellisyyden nimissä välillä on käynyt mielessä, miten ihmeessä aikanaan on ehtinyt niin moneen lähtöön arkisen työn ohessa, kun lähes kaikki luottamustyöhön liittyvät liikkumiset suuntautuivat pääkaupunkiseudulle…

Toisaalta hiukan oudolta tuntuu, kun postin mukana ei tule juuri muuta kuin ilmaisjakelulehtien ja mainosten tulva mukaan lukien perinteiset vakiolaskut – ei aikaisempaa kirjekuoritykitystä, joka sekin tosin viimeisten vuosien aikana on siirtynyt sähköpostilähetyksiksi ja omaehtoiseksi printtaustoiminnaksi.

Mukavan rauhallista eloa, ei synny paineita ottaa joka asiaan enää kantaa, lukuun ottamatta tätä pienimuotoista kirjoittelua…

Monien opettajien työuraan liittyy ammattijärjestöasioita, monet opettajat haluavat olla mukana vaikuttamassa ammattikuntansa ja laajemmin koko yhteiskuntaan liittyviin asioihin, niin vähin aikanaan minäkin.

Ensimmäisessä ammattijärjestöelämässäni olin insinöörijärjestökuvioissa paikallis- ja valtakunnantasollakin 1970-luvun puolesta välistä 1990-luvun puoleenväliin. Toisessa ammattijärjestöelämässäni olin opettajajärjestökuvioissa 1990-luvun puolesta välistä eläkkeelle jäämiseen saakka.

Varsinkin opettajajärjestökuvioissa olisi ollut mahdollisuuksia/olisi oikeastaan ollut syytä pistäytyä maalikylillä useamminkin. Oli kokouksia, seminaareja, koulutustapahtumia, jne. kohtalaisen tiuhaan tahtiin…

Työnantajani puolelta luottamustehtäviini suhtauduttiin pääsääntöisesti myönteisesti. Toivonkin, että suhtautuminen on kaikkien opettajan roolissa toimivien luottamushenkilöiden osalta asiallisen myönteistä, koska se on kaikkien etu.

Viime vuosina on puhuttu paljon ihmisen jättämästä ns. ekologisesta jalanjäljestä, joka kuvaa lähinnä ihmisen luontoon ja luonnonvarojen käyttöön liittyvästä asiakokonaisuudesta ja problematiikasta.

Henkilökohtaisesti olen pohdiskellut viime aikoina ihmisen työelämään liittyvästä jalanjäljestä tai oikeastaan valitettavan monissa tapauksissa jäljettömyydestä...

Kunnioitan suuresti niitä, osittain jo haudan lepoon saatettuja ns. vanhan kansan ihmisiä, tervaskantoja, jotka minullekin ovat kertoneet omasta työelämän jalanjäljestään jotakuinkin tyyliin: ” Kuulehan, minä olen käynyt vain viisi luokkaa kiertokoulua ja senkin vastapäivään, mutta katso, mitä olen saanut aikaan!

Minulla on oma, itse alusta alkaen – sokkelista vesikattoon viimeistä listaa myöten – rakennettu koti, perhe, lapset, lastenlapset ja nyt jo lastenlastenlapset! Minä olen omalla työlläni ja uutteruudella saavuttanut sen, mitä ihminen voi ikinä toivoa! Ei ole kuule tarvinnut sossun luukulla norkoilla ja avustuksia anella!” jo edesmennyt tuttavani usein sanoi vauhtiin päästyään.

”Minun onneni on se, että minulla on olut aina työtä! Kovaa, mielekästä työtä, jonka olen aina hoitanut niin hyvin kuin olen kyennyt. Työstä olen ollut aina kiitollinen.” hän totesi aina vakavana...

”Tiedätkö, että minä kouluja käymätön etenin peräti kympiksi, pomoksi työpaikallani, niin minuun luotettiin! No, nyt eläkepäivillä näitä on mukava muistella.” hän usein totesi lievästi kehaistuaan omaa työelämäkaartaan, työelämän jalanjälkeään.

Kyseinen henkilö teki todella pitkän työrupeaman, laskelmieni mukaan palkkatyötä noin 15 vuotiaasta 65 vuoteen miinus armeija ja sotavuodet. Hänen työelämän jalanjälki oli erittäin mittava ja kunnioitusta herättävä. Hän oli myös monessa muussa mukana. Hän oli aikansa vaikuttajia...

Kuinka moni meistä mahtaa yltää vastaavaan? Tai oikeastaan kuinka monelle meistä ja nimenomaan nuorille koulutetuille henkilöille annetaan siihen edes vähäinenkään mahdollisuus?

Juuri tällä hetkellä olemme syöksymässä rajuun taantumaan, totaaliseen lamaan, jonka pohja ei ole vielä näköpiirissä. Tällä hetkellä työnsyrjässä oleva sukupolvi ei ole nähnyt koskaan näin rajua pohjakosketusta…

Valitettavasti kaiken lisäksi meillä on aivan liian monissa perheissä kohta sukupolvi, pahimmassa tapauksessa jopa kaksikin, joka ei ole päässyt koko elämänsä aikana palkkatyön syrjään kiinni! Heidän työelämän jalanjälki jää pakostakin hyvin kevyeksi sipaisuksi, johon he itse eivät ole useinkaan syyllisiä.

Toisaalta taas monilla aloilla työssä olevien jalanjälki on todella syvä, pelottavan syvä, lähestulkoon jo pieni monttu mm. jatkuvana kiireenä työssä, riittämättömyyden tunteena työsuorituksestaan, runsaine ylitöineen, epämukavien työaikoineen, työuupumisineen, jne. ja koko ajan kaikesta huolimatta leijuu uhkaavia pilviä...

Ikävä kyllä monien työelämän jalanjälki ajallisesti päättyy valitettavan usein 55-60 vuoteen jopa aikaisemminkin, vaikka tavoitteita ladataan 65:een jopa 68:aan eläköitymisvuoteen saakka!

Kysymys kuuluu:

Onko Suomi-nimisessä, edelleenkin väitetyssä mukahyvinvointivaltiossa löydettävissä uusia, mielekkäitä, luovia ratkaisumalleja em. työelämän jalanjälkeä kiihkeästi toivovien ja toisaalta liian syvää, mutta usein valitettavan lyhyttä jalanjälkeä laahustavien työntekijöiden/toimihenkilöiden ongelmien ratkaisemiseksi?

Nykyisen hallituksen tavoitteena on luoda peräti satatuhatta (100.000) uutta työpaikkaa vaalikauden aikana! Todella kova ja kunnianhimoinen tavoite, josta aivan viimeaikaisten tietojen mukaan pidetään edelleen kiinni, vaikka epäilijöiden joukko suurenee päivä päivältä.

On selvää, että viime vuosien perinteisillä konsteilla tavoite ei toteudu.

Mikä ratkaisuksi?

Uudentyyppinen, aggressiivinen, työhön tiukasti sidottu ajantasatäsmäkoulutus? Joustavat työaikakysymykset? Kokemuksen/kokemattomuuden nykyistä laajempi huomioon ottaminen palkkauksessa = nykyistä joustavammat palkkausjärjestelmät? Työnantajamaksujen uudelleenarviointi=alentaminen? Laiteverotuksen toteuttaminen? Uudet, selektiiviset eläkejärjestelmät? Entisaikaiset, mutta uusimuotoiset valtion ja kunnan (hätä)aputyöt? Erilaisten palvelujen käytön yhä laajamittaisemmat verohelpotukset? Kansalaispalkka, jossa velvoitteena on osallistua ns. kolmannen sektorin työhön? Yleinen yhteisvastuullisuuden uusimuotoinen ja laajamittainen esiinmarssi? Jne. ...

Luetteloa riittää!

Pohdiskeluterveisin

Aki Pyykkö

opetusalan eläkeläinen Kemistä