UUSSTAHANOVILAISET>lue:MUKAKORVAAMATTOMAT

Alla oleva teksti on eräs vanhoista, aikanaan Ammattikasvatuksen aikakauskirjaan lähettämiäni teksteistä. En ole tarkistanut, onko sitä julkaistu, ehkä ei, koska se on varmaan todettu rönsyilevän aihepiirin lisäksi turhan pitkäksikin...

Olen kirjoittanut asiasta lyhyen kaavan mukaan jo kesällä.

Varoituksen sana lukjalle: Teksti kannattanee lukea illankähmeessä, jolloin se saatta toimia tehokkaana unilääkkeenä.

Vanha tekstini ns. toisen elämäni eli työelämän ajoilta:

MODERNIT UUSSTAHANOVILAISET KVARTAALITALOUDEN JA INDIVIDUALISMIN PUSERRUKSESSA

UUSSTAHANOVILAISET > LUE: MUKAKORVAAMATTOMAT

Olen kirjoittanut tästä aihepiiristä jossain muodossa aikaisemminkin – muistaakseni...

Olen havainnut viime aikoina kollegoissani ammatillisella sektorilla todella huolestuttavia piirteitä. Kahvipöytäkeskusteluissa ja varsinkin kokouksissa tuodaan estottomasti esiin, nimenomaan lähimmän esimiehen läsnä ollessa, kuinka kukin on painanut ympäripyöreitä työvuorokausia. Joskus hehkutellaan jopa kesäaikaisia, ilman lomapäiviä tehtyjä työrupeamia saavutuksiensa toteuttamiseksi, >lue: pönkittämiseksi…

Kokouksissa suorastaan kilvoitellaan - ehkä vähän kehua retostellaankin - kuinka pitkiä päiviä kukin on tehnyt!

”Niin, niin,… !” säestävät kilvan esimiehetkin ”Vuorokaudessahan on vain kaksikymmentäneljä (24) tuntia (h), kunpa olisi yksikin (1) tunti lisää!” he huokailevat!

Eräänä mittatikkuna takavuosina – ennen tietotekniikka-aikaa – oli käytössä, kuinka pitkään kenenkin työhuoneessa illalla paloivat valot. Innokkaimmat pitivät jopa ruutupaperilla tilastoja asiasta.

Nykyajan mittatikkuna on otettu käyttöön työtietokoneelta lähetetyt sähköpostiviestit!

Aivan superuutena mittatikkuja on kuulemma mm. se, kuinka myöhään nimenomaan työhön liittyviä sähköpostiviestejä on lähtenyt kotitietokoneelta tai tekstiviestejä näppärästi kouransilmään sopivasta työnantajan kännykästä, jne. ...

Ennen, jos joku epäilevätuomas ei oikein uskonut työpaikkakilvoittelijoiden, modernien uusstahanovilaisten työrupeamia eli kuinka pitkään ne valot todella - ihan oikeasti - työhuoneessa olivatkaan palaneet, voi nyt tulla vakuuttuneeksi tarkistettuaan sähköpostiviestin tai tekstiviestin lähetysajan.

Jotkut tosin väittävät, että parhaimmat/pahimmat jopa manipuloivat tietokoneen ja kännykän ajannäyttöä saavutuksiensa toteuttamiseksi, lue: pönkittämiseksi...

Mikä siinä on sitten muka huolestuttavaa? Saahan jokainen polttaa itsensä loppuun, jos niin haluaa?

Kyllä! Kyllä! Ja niin polttavatkin, mitenpä sitä nyt voidaan estää? Ei niin mitenkään, mutta...

En ole raaskinut mainita näille hypertyönarkomaaneille, että kuuluisa stahanovilaisuus on kiistatta osoitettu totaaliksi kuplaksi, niin kuin moni muukin asia nykyaikoina - onneksi…

Miten tuo uusstahanovilaisuus liittyy kvartaalitalouteen ja yltiöpäiseen individualismiin?

Niin ja mitä nuo käsitteet oikeastaan ovat? Muistutettakoon mieliin, että ne tarkoittavat elämäämme maailmanlaajuisesti verkottuneessa, globaalisessa markkinataloudessa neljännesvuosirytmissä, kvartaaleissa, jossa ihannoidaan yksilöllisyyttä yli kaiken.

Kvartaalitalouteen liittyen Suomessakin on puhuttu jo vuosikymmeniä ns. markkinavoimista, kasvottomista suursijoittajista. He seuraavat herkeämättä eri yritysten neljännesvuosikatsauksia ja tekevät niiden perusteella tunteettomasti ratkaisujaan.

Heille käsite tulosvaroitus on myrkkyä.

Mikäli on odotettavissa, että juuri nyt meneillään olevalla vuosineljänneksellä tulos = voitto ei olekaan edellisen neljänneksen tasoinen, alkaa tapahtua...

Kuvitellaanpa, että tulos = voitto jollakin huippuyrityksellä edellisellä vuosineljänneksellä oli 1,5 miljardia euroa ja nyt meneillään olevan tulosvaroituksen mukaan ”vaivaiset” 1,25 miljardia euroa, niin johan sijoitusrahat alkavat siirtyä sutjakkaasti paremmille apajille.

Kvartaalitalous merkitsee tiliä sijoittajalle vuosineljänneksittäin. Pitemmälle tosi sijoittaja ei katsele, sillä maailmalla on yllin kyllin rahastettavaa!

Individualismi puolestaan korostaa yltiöpäistä yksilöllisyyden korostamista. Se tulee selvästi esiin mm. lehtien menestystarinoista. Niissä annetaan lukijalle mielikuva, että saada kasaan x miljoonaa euroa verotettavaa tuloa ja/tai -omaisuutta, on ehdottomasti tavoittelemisen arvoista, olipa eurot hankittu erinomaisen optiosopimuksen, hyvin ajoitetun yrityskaupan, yrityksen uussijaintiratkaisun, onnekkaan televisio-ohjelmakokonaisuuden, huippu-urheilusuorituksen, tms. myötä...

Varsinkin niin sanotun keltaisen lehdistön lööpeissä vilahtelee näitä individualismin ilmentymiä, joista monet poistuvat takaoikealle liukkain tanssiaskelin lakeerikengissään ynnä merkkivaateissaan.

He putkahtavat kohta taas jossakin muussa individualismisuutta korostavassa ympäristössä. ”Jokainen on oman onnensa seppä!” meille opettavaisesti saarnataan.

Suurinta osaa heistä ei taatusti kiinnosta pätkääkään, miten esimerkiksi Suomi-niminen maa, yhteiskunta toimii tai tulee toimeen.

Näennäisesti he saattavat toki vakuuttaa lööppilehtiin riippuvuussuhteessa olevan herkkäuskoisen vakilukijan, että he ovat tämän maan selkäranka. Kuitenkin he ovat turvatakseen – individualistisesti – oman ökytoimeentulonsa valmiita silmää räpäyttämättä siirtämään yritystoimintansa tai rahansa mihin tahansa halvan työvoiman maahan/veroparatiisiin, kunhan vaan rahaa tulee edelleen kuin suokuokalla!

On muka uutta, että suomalaisyritysten voitot menevät yhä enemmän ulkomaille, investoinnit vähenevät ja palkat laahaavat lähes paikallaan tai niihin saadaan hikisellä puserruksella vähän ekstraa. Näinhän on ollut jo vuosikausia!

Valtiovaltakin tuskailee mukavoimattomuuttaan, valtionohjaus mm. pörssiyhtiöissä suurillakin äänivalloilla on lapsellista näpertelyä. Silmänlumeeksi saatetaan räätälöidä elvytyspaketteja pahimman kritiikin vaimentamiseksi, tukahduttamiseksi…

Ettei tämä artikkeli mene totaalisesti taustalla olevien riistokapitalistien esittelyksi, heitähän ei Suomessa ole tosivanhojen laulujen perusteella kuin kaksikymmentä, nykyisin toki äkkirikastuneet mukaan lukien todennäköisesti muutama sata, on syytä avoimesti todeta, että nimenomaan individualismi nostaa kyllä päätään joka paikassa. 

Se on pelkistettynä: ”Minulle/meille kaikki nyt heti!” Tähän liittyy myös upouusi käsite, elintasorasite, joka rassaa mielenrauhaa.

Pitääkö elintason aina vaan kasvaa, kasvaa, kasvaa? Tänään eivät riitä enää eilisen romppeet ja huomenna täytyy olla meno kiihkeämpää kuin tänään: tilavampi asunto, etelän aurinkoon/tunturinkupeeseen useammin, kelohonkamökki ja vähintäänkin viikko-osaketta siellä sun täällä, uudenkarhee ja entistä tilavampi auto alle yhä tiheämmin, puhumattakaan monista vapaa-ajan vekottimista, jne. ...

Tuttu oravanpyörä, joka on aika kaukana tavallisesta, ihmisen perustarpeet kohtuullisesti turvaavasta peruselämästä.

Missään ei ole rajoja näkyvissä eikä kukaan tunnu muistavan, että viimeisessä palttoossa ei ole taskuja! Onko syytä aloittaa vihdoinkin vakava keskustelu elämisen tasosta, elämisen laadusta?

Niin, palaan tuohon jo kaukana olevaan kysymykseen, miten tuo moderni uusstahanovilaisuus liittyy kvartaalitalouteen ja yltiöpäiseen individualismiin?

Mielestäni siten, että opettajainhuoneissa kukaties onkin netti auki illankähmeessä, ei niinkään opetustehtäviin liittyviin asiakokonaisuuksiin, vaan maailman globaaliin pörssimaailmaan, haetaan viimeiset, kuumat vinkit seuraavan päivän tai jopa seuraavan hetken pörssisijoituksille…

Opettajien palkkaus on laahannut yksityissektorista pahasti jäljessä vuosikymmeniä.

Tullessani opetussektorille 1970-luvun alkupuolella ammatillisella puolella insinöörin, silloisen ammattiaineiden opettajan palkkaus oli vertailukelpoinen teollisuuden käyttötehtävissä oleviin insinööreihin verrattuna.

Arvioni mukaan – luotettavien tilastotietojen puuttuessa – jälkeenjääneisyys tällä hetkellä lienee 40-60%:n luokkaa!

”Niin, mutta onhan teillä ne kolme (3) hyvää syytä opetussektorilla – kesä-, heinä- ja elokuu !” kuulen teollisuuden edustajien ajattelevan…

Toki pientä, oikeansuuntaista liikehdintää on parissa kolmessa viimeisimmässä palkkaratkaisussa tapahtunut. Liikehdintää eli selkeää ansiotason nousua on tapahduttava myös tulevaisuudessa, sillä muutoin Suomen opetussektori on lievästi sanoen kusessa. Pätevää, ammattitaitoista opettajakuntaa ei löydy kohta tämänhetkisillä lähtöansiotasoilla hakemallakaan.

Vuosina 2005-2020 opettajien ja opetusalan asiantuntijoiden työpaikkoja avautuu lähes kuusikymmentä tuhatta – 60.000! Se on paljon se…

Palaa takaisin tuohon nettiasiaan. Jotta opettajalla on leivän päällä muutakin kuin ylähuuli, jotkut kuulemma ovat pahasti ajautuneet nettiriippuvaisiksi ja pelaavat pörssipeliä kohentaakseen taloudellista asemaansa.

Väitetään, että monet ovat siinä onnistuneetkin. Uutuuttaan kiiltäviä menopelejä meidänkin yksikön parkkiruuduissa näkee nykyisin yhä enemmän. Niitä ei taatusti opettajien nykyansioilla hankita. Kysymyksessä toki voi olla se klassinen tarina niistä kuollakupsahtaneista Amerikan sukulaisista, perinnöistä rapakon takaa…

Mikäli näin mukavasti asiat olisivat, kovasti on meidänkin yksikön opettajien kaukaisia sukulaisia leivän perässä valtameren taakse lähtenyt!

”Tämä on kyllä jo liian paksua!” kuulen jo monen Ammattikasvatuksen aikakauskirjan lukijan sanovan. ”Näin alasko arvostettu julkaisumme on vajoamassa?” monet tuhisevat ”Nyt pitää jo alkuunsa harkita kirjoittajan hyllyttämistä! Viimeistään kesälomien jälkeen!”

No, jatkan ainakin tätä artikkelia vielä hetken matkaa…

Edellä mainitsemani nykyajan uusstahanovilaiset kollegani seuraavat herkeämättä siis illankähmeessä valoja polttaen mitäpä muuta kuin pörssikursseja.

He seuraavat sitä prosessia, missä on tärkeintä lisäarvon saaminen omistajille. Mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että osakkeen kurssi on saatava niin ylös kuin mahdollista keinoja kaihtamatta.

Keinoja kaihtamatta puolestaan tarkoittaa käytännössä sitä, että yrityksen ns. tulos- ja/tai myyntikuntoon saattaminen on ollut huolestuttavan yleistä viime aikoina.

Yrityksen myyntikuntoon saattaminen taas on tarkoittanut useissa tapauksissa mm. sitä, että ammattitaitoista työvoimaa on muodollisesti toteutettujen yt-neuvottelujen saattelemina irtisanottu...

Irtisanomisbuumi on vallannut rantaan vyöryvän hyökyaallon tavoin monet yrityksemme!

Yleisesti on todettu ahneuden vallanneen osan suomalaisista pörssiyrityksistä, vaikka suomalaisen yhteiskunnan menestystekijät ovat edelleenkin osaamisessa, työnteossa ja siitä syntyvässä tuloksessa.

Ilmeisesti on niin, että pörssi-analyytikot pakottavat yritysjohtajat sellaisiin hetkittäisiin operatiivisiin toimiin, joilla käytännössä heikennetään yrityksen pitkän aikajänteen tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Ahneuden huumassa yrityksiltä imetään se varanto, jolla pitäisi kasvattaa tutkimus- ja tuotekehityksen osuutta sekä myös se puskuriraha, jolla selvittäisiin vaikeista ajoista.

Palkansaajat ovat lähteneet viime vuosina taloustalkoisiin hyväksymällä maltilliset tuloratkaisut. Tarkoituksena on ollut turvata yritysten tulevaisuus, mutta omistajien, yleensä kasvottomien kansainvälisten suursijoittajien ahneudella ei ole näkyvissä mitään rajaa, kohtuutta.

Ikävät ratkaisut joutuu yrityksissä viime kädessä tekemään paikallinen yritysjohtaja, joka hänkin on yleensä palkollinen – tulos tai ulos – hengessä, mutta hänen oloaan rauhoittaa kummasti muhkea optio- ja irtisanomissopimus...

Kuinka kauan tällainen jatkuu/saa jatkua?

Niin, miten tämä nyt sitten liittyy edellä mainitsemiini nykyajan uusstahanovilaisiin kollegoihini?

Pörssipeli on raakaa! Ratkaista hetki – oikea hetki ostaa ja toisaalta oikea hetki myydä –

niin yksinkertaistahan se on, pelisilmä, oikea ajoitus ja rahaa ropisee tilille kaatamalla tai sitten ei…

Tällaisena hetkenä muistuu aina mieleen kirjailija Veijo Meren romaanin pohjalta tehty ja kauan sitten esitetty televisionäytelmä Aleksi ja Anna. Tarina liittyi 1900-luvun alun varuskuntakaupunkiin ja siellä venäläiskapteenin sotilasmiespalvelijaan Aleksiin ja hänen suomalaiseen tyttöystäväänsä. Nuoret pohtivat tulevaisuuttaan.

Aleksi toteaa, että hän haluaa kauppiaaksi. ”Ostaa halvalla, myydä halvalla, hyvä elämä!”

Aleksin ihanteelliset näkemykset olisivat nykymaailman pörssimaailmassa irvikuva, vähintäänkin surkea vitsi – valitettavasti…

Nykyajan uusstahanovilaisterveisin

Aki Pyykkö

riviopettaja, osa-aikaeläkeläinen

Kemi