Ajelin eilen vanhan, ränsistyneen Ritikan kansakoulun ohi, jossa itsekin olin oppilaana neljän vuoden ajan 1950-luvun alkupuolella.
Välähdyksen omaisesti kävivät ajatuksissa taannoin valokuvista katselemani vanhat, edesmenneet opettajani ja muutamat oppilaat, luokkakaverini, joista osa heistäkin on jo pitkään olleet maan povessa.
Jostain syystä oppilaista ajatuksissani käväisivät ne räkänokkaiset itkupillireppanat, jotka tämän tästä olivat muiden oppilaiden hampaissa.
Mielestäni silloin ei ollut mistään nykyajan trendinimikkeestä eli koulukiusaamisesta kysymys, vaan täysin itse aiheutetusta vastareaktiosta. Nämä räkänokkaiset itkupillireppanat eivät omasta mielestään koskaan olleet syypäitä mihinkään tyyliin: "Minäkö? En varmasti, en tosiaakaan varmasti ole tehnyt mitään, he lempeän vakuuttavasti, uskottavasti kertoivat opettajille." Niin uskottavasti, että pääsääntöisesti aina sivulliset - ei asian osaiset - saivat kärsiä.
Siihen maailman aikaan mm. korvatillikat, nurkassa seisomiset ja jälki-istunnot olivat aika yleisiä, opettajien suosimia pikkurangaistusmuotoja, kohtalaisen tehokkaita sellaisia...
"Räkänokistakin miehiä tulee mutta ei tyhjän naurajista!" ennen sanottiin - niin kai se on uskottava. Itkupillireppanoista en mene takuuseen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti