En ole turhaan kehunut alla olevan toimittajan blogeja. Asiaa, täyttä asiaa...
Suora nettilainaus alla olevasta BLOGIsta:
Kunpa mistään ei ilmestyisi 2000-luvun Stefan Zweigia.
Luin viime talvena Stefan Zweigin muistelmakirjan. Eilispäivän maailma oli poikkeuksellisen voimakas lukukokemus. Se painaa mieltäni yhä, kymmenen kuukautta ja monta kirjaa myöhemmin.
Sivut olivat niin kellastuneet, että kirjaan oli syytä tarttua varoen. Joillakin sivuilla paperi oli viiltynyt pystysuunnassa. Ei näyttänyt siltä, että ilkivallan takia. Sodanjälkeisessä Suomessa paperi ei ehkä ollut parasta mahdollista laatua.
Kirjaa on hivenen hankala saada käsiinsä. Ainakin, jos haluaa lukea suomennoksen vuodelta 1945. Kansalliskirjastosta löysin kappaleen, joka sekin oli jo huolestuttavan huonokuntoinen. Viiltynyt, viiltävä.
”Ihmeellinen huolettomuus valtasi maailman, sillä mikään ei näyttänyt keskeyttävän nousua, pysähdyttävän edistystä, joka aivan kuin omasta liikkeestään sai yhä uusia voimia. Ei milloinkaan Eurooppa ole ollut voimakkaampi, rikkaampi, kauniimpi, ei milloinkaan se niin vilpittömästi ole uskonut parempaan tulevaisuuteen. ’Vanhasta hyvästä ajasta’ ei puhunut enää kukaan muu kuin joku surkastunut vanhus.”
Stefan Zweig (1881—1942) syntyi varakkaaseen wieninjuutalaiseen perheeseen. Eilispäivän maailmassahän kertoo lapsuudestaan 1800-luvun lopun Wienissä. Nuorukaisen kirjallisista pyrinnöistä ja läpimurrosta vuosisadan taitteessa. Itävalta-Unkarin viimeisten vuosien ilmapiiristä, etuoikeutetun sivistyneistön älyllisestä briljanssista, maasta ja maailmasta, joka jäi taa.
”Miten tarkoituksettomia, ajattelimme, ovatkaan nämä rajat, koska kuitenkin jokainen lentokone ne leikiten ylittää, miten pikkumaisia ja keinotekoisia nämä tulliesteet ja rajavartijat, miten huonosti yhteensopivia aikamme tarkoitukseen, joka selvästi vaatii yhteyttä ja maailmanveljeyttä. --- Paljon on menettänyt se, joka ei nuorena kokenut noiden vuosien luottamusta Eurooppaan.”
Zweigin muistelmissa on nostalginen, melankolinen, häiritsevä pohjavire. Lukijakin tietää varsin hyvin, mitä tuleman pitää. Tulee vuosi 1914, ja sekin on vasta alkusoittoa vuosisadan katastrofipuoliskolle.
”En milloinkaan ole ollut enempää kiintynyt vanhaan maailmaamme, en milloinkaan kiihkeämmin toivonut Euroopan yhdistymistä, en milloinkaan lujemmin uskonut sen tulevaisuuteen kuin noina viimeisinä maailmansotaa edeltäneinä vuosina, jolloin arvelimme näkevämme uuden aamuruskon. Mutta todellisuudessa näimme vain lähestyvän maailmanpalon kajon.”
X X X
Vanhenemisen vaikeimpia piirteitä on varmuuden tuhoutuminen. Nuoruuden varmuuden siitä, että taaksemme jäävä maailma on eheä. Tai edes eheämpi kuin se, johon synnyimme.
Varmuuden tuhoutuminen ei tarkoita samaa kuin toivosta luopuminen. Taaksemme jäävä maailma saattaa olla eheämpi kuin nykyinen. Mutta se ei välttämättä ole. Ja se on varmasti jollakin tapaa rikki.
Kun yritän ulkomaantoimittajana hahmottaa maailmaa, näen vain sirpaleisen kuvan.
Globaalisti, koko maailman mitassa, ongelmat ovat valtavia. Ne ovat liki hallitsemattomia. Suurin osa ihmiskunnan seitsemästä miljardista jäsenestä elää kyyryssä.
Sortajat sortavat, suut tukitaan. Nyökkäys on paras puolustus.
Julmimmillaan sorron mekanismit jauhavat diktatuureissa. Niistä käsittämättömin on Pohjois-Korea. Me nauramme kolmekymppiselle kihtitautiselle Kim Jong-unille, me nauramme kommunistisen valtiokoneiston kömpelöille propagandatempauksille, ja me nauramme väärässä kohdassa.
Pohjois-Korean keskitysleireillä viruu kymmeniä- ellei satojatuhansia ihmisiä, jotka oman moraalikäsityksemme mukaan ovat meille lähimmäisiä. Ehkä me nauramme siksi, ettemme osaa ymmärtää, miten Pohjois-Korea voi olla totta.
Sortajat saavat sortaa rauhassa. Erityisesti sodassa.
Sodista toivottomin on Syyria. Toivottomin, koska se kumpusi toivosta, arabikevään idealismista, vuoden 2011 kansannoususta. Sisällissodan helvetinkone on jauhanut kuoliaaksi jo yli 200 000 ihmistä. Tampereen verran ihmisiä on tapettu, tuosta noin.
Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, nyt voimatekijäksi on noussut Isis, tämä oikeamielisyyden ääri-islamilainen perversio, tämä kaulankatkojakalifaatti. Ja me seuraamme vierestä, kun emme muutakaan voi.
X X X
Sorron perusmuoto on köyhyys. Siitä lähtee taivutus. Köyhyys on sortoa, koska se on melkein aina ihmisten pystyttämä rakenne. Itsekkäiden hallitsijoiden ja heidän lipevien lähipiiriensä, sen vähemmistön, jonka etua palvelee enemmistön sortaminen.
Se toivo, joka meillä on, on köyhyyden kitkemisen toivo. Keskiluokkaiset tai keskiluokkaistuvat koulutetut ihmiset eivät enemmistön muodostaessaan enää siedä mitä vain.
Toivo pilkistää sieltä täältä. Toivo kiteytyy tilastolukuun, joka vain ensi katsomalta on kylmää statistiikkaa: 1,908 miljardista 1,215 miljardiin.
Maailmanpankin mukaan kaikista maapallon asukkaista 1,9 miljardia joutui vuonna 1990 elämään äärimmäisessä köyhyydessä. Vuonna 2010 äärimmäisessä köyhyydessä joutui elämään noin 1,2 miljardia ihmistä.
Jos luku pitää paikkansa, kehitys on ollut huimaa, etenkin kun maapallon väestö kasvoi samaan aikaan räjähdysmäisesti, arviolta 5,3 miljardista 6,9 miljardiin.
Tilastoluvut eivät lohduta Kenian slummeissa, Bolivian vuoristokylissä tai Intian puuvillapelloilla. Mutta Kiinan kasvavissa suurkaupungeissa ne saattavat lohduttaa.
Kiinan kehitys on lähihistorian merkittävimpiä. Noin 1,4 miljardin asukkaan jättiläinen on muutamassa vuosikymmenessä onnistunut nostamaan satoja miljoonia köyhyydestä.
Kiina tarjoaa liberaalille eurooppalaiselle vaikean moraalisen yhtälön. Maailmanhistorian nopeimpia menestystarinoita valtavan ihmisjoukon elinolojen parantamiseksi – mutta kommunistisessa sortovaltiossa. Rikastu rauhassa jos haluat ja pystyt, mutta pidä turpasi kiinni.
Vanhenemisen vaikeimpia piirteitä on mustavalkoisten kuvien katoaminen. Kaikki ei olekaan selvää, kaikessa on niin paljon sävyjä. Pätee myös Eurooppaan.
X X X
Vuonna 2014 kaikille valkeni, että Euroopassa sumeni.
Olisi pitänyt valjeta jo paljon aiemmin. Kevättalvella 2014 istuin brysseliläisessä hotellissa ja kuuntelin Viron presidenttiä Toomas Hendrik Ilvestä. Oli maaliskuu, ja Venäjä oli juuri anastanut Krimin niemimaan.
”Georgia oli herätys, jonka jälkeen me vain painoimme torkkunappia”, Ilves sanoi.
Vuonna 2008 Venäjä ja Georgia sotivat. Eurooppalainen maa lähetti panssareita valtionrajojen yli. Olisihan siitä pitänyt tajuta paremmin kuin tajuttiin.
Mutta oli niin paljon muuta.
Barack Obamaa oltiin valitsemassa Yhdysvaltain presidentiksi ja koko maailman Messiaaksi. Siinä oli muuten tyylipuhdas taidonnäyte liberaalista eurooppalaisesta itsepetoksesta: riemuitseminen siitä, kuinka supervalta valitsi itselleen johtajan – siis itselleen, itseään varten.
Mutta mikä tärkeämpää, syksyllä 2008 finanssikriisi pamahti akuutiksi ja muuttui sitten krooniseksi talous- ja velkakriisiksi. Tätä nykyistä Ukrainan sotkua se ei helpota.
Euroopassa on meneillään kolme suurta mittelöä, jotka liittyvät toisiinsa ja muodostavat yhden vielä suuremman. Liberaali demokratia on puolustuskannalla.
Liberaalilla demokratialla tarkoitan hyvää yhteiskuntaa sellaisena, kuin suurin osa meistä sen näkee: vapaana, väkivallattomana, tasa-arvoisena.
SHAMIL ZHUMATOV / REUTERS
Ukrainan konflikti on mittelöistä ensimmäinen. Siinä on kyse ensisijaisesti Ukrainasta, mutta myös jostain paljon laajemmasta.
Kyse on siitä, kuinka kauan ja kuinka pitkälle Venäjän annetaan toteuttaa 1800- tai 1900-luvun voimapolitiikkaa. Jos Euroopan uusi jakolinja siirtyy yhtään lännemmäs, liberaali demokratia on hävinnyt mittelön.
Talouskriisi on mittelöistä toinen. Kollegani, Helsingin Sanomien Moskovan-kirjeenvaihtaja Pekka Hakala muotoili vastikään osuvasti. Venäjällä nähdään Eurooppa ”liberaalien vanhainkotina, jonka henkilökunta aina vaikeuksien sattuessa soittaa Washingtoniin”.
Näkemys on syytä pystyä osoittamaan vääräksi. Jos eurooppalainen liberaali demokratia ei kykene myös tulevaisuudessa tarjoamaan kansalaisilleen tuntuvasti parempaa elämää kuin itsevaltaiset valtiot, herää oikeutettu kysymys, onko liberaali demokratia yhteiskuntamallina parempi.
Mittelöistä kolmas on Euroopan sisäinen. Talouskriisi on tarjonnut lannoitetta nationalismin ummehtuneelle versiolle. Eikä puutu populisteja, jotka ovat valmiita tarttumaan tilaisuuteen. Katsokaa Kreikkaan, katsokaa Britanniaan, katsokaa Ranskaan, katsokaa Suomeen.
Euroopan maat, vahvimmatkin, ovat yksinään heikkoja. Tämä täytyy ymmärtää, koska liberaalilla demokratialla ei ole varaa hävitä mittelöään.
Liberaalilla demokratialla on kaikki mahdollisuudet voittaa, mutta hourupää se, joka pitää voittoa itsestäänselvyytenä.
X X X
Vuonna 1934 Stefan Zweig lähti maanpakoon Britanniaan. Natsit olivat nousseet valtaan Saksassa ja poliittinen ilmapiiri kiristynyt myös Itävallassa.
Toisen maailmansodan alettua Stefan Zweig pakeni vielä kauemmas. Hän päätyi lopulta Brasiliaan. Helmikuussa 1942 hän ja hänen puolisonsa Charlotte Zweig tekivät itsemurhan.
Eilispäivän maailma (Die Welt von Gestern) ilmestyi postuumisti. On riipaisevaa lukea, kuinka Stefan Zweig muisteli onnellisia aikoja.
”Työskentelimme enemmän, mutta kuitenkin huolettomammin, vaelsimme, koetimme jälleen löytää ja löysimmekin Euroopan, maailman. Milloinkaan ei matkustettu niin paljon kuin noin vuosina – lieneekö siihen vaikuttanut nuorten kärsimätön halu nopeasti hyvittää henkisessä eristyneisyydessä menettämänsä elämykset, vai johtuiko se ehkä hämärästä ennakkotunteesta, että oli oikeaan aikaan murtauduttava ahtaudesta, ennen kuin salvat jälleen lyötäisiin kiinni.”
Kunpa mistään ei ilmestyisi 2000-luvun Stefan Zweigia.
Stefan Zweig: Eilispäivän maailma. Erään eurooppalaisen muistelmia (suom. 1945 Alf Krohn, Gummerus)
Artikkeli on alun perin kirjoitettu historian ja yhteiskuntaopettajien liiton aikakauslehteen Kleioon (4/2014).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti