Muutama päivä sitten tapasin kaksi henkilöä, vanhoja tuttujani, joiden kanssa olen ollut takavuosikymmeninä paljonkin tekemisissä. Vaihdoimme muutaman sanan lopuksi Uutta Vuotta toivottaen.
Kävin Länsi-Pohjan Keskussairaalassa vierailukäynnillä. Ensimmäinen tapaamistani henkilöistä liikkui sairaalan käytävällä rullatuolissa. Syöpään liittyvät hoidot olivat lyöneet armottomasti leimansa hänen takavuosien/vuosikymmenien urheilulliseen olemukseensa. Hänen olemuksensa oli varsin elämänmyönteinen vallitsevasta nykytilanteestaan huolimatta.
Toisen tapaamistani henkilöistä kohtasin Kauppakadun R-Kioskin edessä viedessäni ylioptimistisena Veikauksen pelejä vetämään - ainakin vielä tämän kerran.
Kuulumisia vaihtaessamme tuttavani kertoi, että hänellä oli todettu Altzheimer-tauti. "Milloin se on todettu?" kysäisin häneltä. "Jo viisi vuota sitten. Olen itse sinut taudin kanssa. Minulla on lääkitys ja tietyt rutiinit, joita noudatan. Onneksi olen kohtalaisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Kyllä tässä parjätään." hän totesi yksiselitteisen reippaasti.
Mikäli oikein ymmärsin, hän hiukan harmitteli, että häntä hiukan ylihuolehditaan, "paapotaan" lähiomaisten taholta. Siihen ei hänen mielestään ollut tarvetta...
Luettuani 30.12.2014 Pohjolan Sanomissa olleen Kristiina Gerkman-Kemppaisen kolumnin Kohti kiitollisuutta kävi mielessä - taas kerran - että joka päivä saa olla kiitollinen monista pienistä, hyvistä asioista.
Kyllähän tuo terveys on priorisoitava ehdottomasti paalupaikalle.
Sen jälkeen tulevat kaikki muut, jos ovat tullakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti