Niin kuin mahdollisesti muutamat teistä muistavat, kirjoittamiseni käynnistyy usein sanasta, sanaparista tai lauseesta. Tällä kerralla muutamasta sanasta: ... tunnetaan miehenä, jolle sattuu ja tapahtuu.
Kirjoitin hetki sitten nostalgiakirjoituksen Imatranajoista. Niihin aikoihin olin ammattiaineiden opettajana Imatran ammattikoulussa, tuntiopettajana Imatran teknillisessä koulussa ja vähin kursseja vetämässä Imatran työväenopistossakin.
Lähinnä Imatran ammattikoulun opettajayhdistyksen puitteissa teimme tutustumiskäyntejä talousalueen yrityksiin, järjestimme koulutustilaisuuksia lähiympäristössä, jne. ...
Eräälle nimeltä mainitsemattomalle opettajalle sattui ja tapahtui joka reissulla jotakin - aina.
Olimme käyneet perjantai-iltana jossakin teollisuusvierailulla, mahdollisesti Parikkalassa Simpeleen paperitehtaalla, jossa siihen maailman aikaan ruoka ja juoma ei ollut niin sanotusti kortilla. Reissu meni ihan hyvin.
Satuin viikonvaihteen jälkeen manantaina ruokapöytään - sattuu ja tapahtuu - opettajan pöytään.
Hän kertoi lauantaiaamun havaintojaan värikkääseen tyyliinsä. "Ihmettelin aamulla vessanpeilistä naamatauluani katsellessani, että oikeassa poskessani oli selvästi havaittavissa kengänpohjan jälki." hän kertoi.
"Eikä siinä kaikki. Kääntäessäni päätä huomasin, että vasemmassa poskessani oli rypyläjälkeä, aivan kuin linja-auton lattiamaton jälki!", hän myhäillen lisäsi. " Ilmeisesti joku linja-autossa ollut humalainen oli kävellyt minun ylitseni!", hän irrotteli.
Ruokapöydässä olleet eivät voineet muuta kuin nauraa em. toteamuksille - minä mukana.
Sattuu ja tapahtuu-opettajakollegan tapahtumat olivat aina värikkäitä, harmittomia, niitä on näin yli neljänkin vuosikymmenen takaa mukava muistella...
Ehkä jossakin sopivassa vaiheessa kirjoitan hänen ihmettelyään: " Minä en voi ymmärtää, miten minun kenkäni olivat reissun aikana kuluneet päältäpäin!" Siihen löytyi luonnollinen, järkeenkäyvä selitys. Olin itse paikalla ja osittain asiaan osallisena...
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti