Aasinsiltoja lukuhetkistä...

Kirjoittelin kauan sitten OAJ ry:n hallinnoiman OKKA-säätiön Ammattikasvatuksen aikakauskirja-julkaisuun ammatillista opetusta sivuavia tekstejä. Tekstini olivat hiukan toisentyyppisiä, mitä kyseinen tieteellinen julkaisu pääasiassa sisälsi. OKKA-säätiön silloinen johtaja, edesmennyt ystäväni Kimmo Harra, halusi julkaisuun osittain hiukan toisenkintyyppistä, rennonpuoleista tekstiä . Tekstejäni julkaistiin 2007-2010 välisenä aikana. 

Lähetin niitä hänelle aika monta, joista hän valitsi julkaistavaksi muutamia, luonnollisesti yksi teksti/julkaisu. Alla oleva teksti on yksi lähettämistäni, se on viimeinen julkaistuista.

OKKA-säätiön johtoon Kiimmo Harran jäädessä eläkkeelle valittiin 01.01.2011 alkaen Tuulikki Similä-Lahtinen Hämeenlinnasta. 

Teksti on blogikirjoitukseksi pitkä ja sisältää useita ns. aasinsiltoja...

Vanha tekstini:

AIKARATASTA KUN PÄÄSISI VÄÄNTÄMÄÄN ALUKSI TAAKSEPÄIN…

Olen kirjoittanut, oletettavasti muutaman lukijan mielestä (välistä omastakin mielestä) kirjoitellut viime vuosien aikana työurani, ammattiopettajataustani perusteella omakohtaisia näkemyksiä viime vuosikymmenien asioista – pääasiassa työhön ja työympäristööni liittyvistä asioista…

Välillä on käynyt mielessä, että pitäisi hakea näkemyksilleen, kirjoittelemiselleen hiukan laajempaa ja kaukaisempaa kaikupohjaa – perspektiiviä.

Lähinnä miten asiat olivat ennen, kauan sitten eli silloin, kun tässäkin artikkelissa olevat sanat eivät olleet edes jokapäiväisessä käytössä.

Puhumattakaan, että ammatteja oli vähän, käytännössä muutamia ja ammatteihin liittyvät käsitteet olivat vähäisiä, nykymittakaavassa jotakuinkin olemattomia…

Kyllä rehellisesti on tunnustettava, että aikaratasta kun pääsisi vääntämään aluksi taaksepäin – edes kerran ja kunnolla, samalla kurkkaamaan, mitä kaukaiset esivanhempamme touhusivat!

Arvelen, että monella tämän artikkelin lukijalla on ollut mielessä samantyyppisiä ajatuksia varsinkin iän karttuessa.

Jotenkin tuntuu, että tuo paluu, oikeastaan aikarataspistäytyminen kaukaiseen menneisyyteen poistaisi omasta elämästä turhat ja turhanpäiväiset rönsyt jokapäiväisestä, arkisesta aherruksesta.

Elämä oli silloin kauan sitten pääasiassa erittäin pelkistettyä ja yksinkertaista.

Kerron hiukan vuodenvaihteen tapahtumista:

Lueskelin kauan sitten kirjailija Veikko Huovisen Puukansan tarinan. Todella mielenkiintoinen tarina, kirja, joka hiukan – ainakin omasta mielestäni – avarsi omaa paradigmaani eli käsitystä ympäröivästä maailmasta, sen raadollisesta yksinkertaisuudesta mutta toisaalta taas äärettömän mielenkiintoisesta monimuotoisuudesta. Kirja antoi ajattelemisen aihetta.

Se toi esiin muun ohessa elämän satunnaisuuden ja sen, miten vähästä kaikki on kiinni ja että kaikella, aivan kaikella on syy-seuraus-suhteensa.

Me emme omassa toiminnassamme tee mitään, mikä ei jossain vaiheessa putkahda esiin tavalla tai toisella.

Suomalainen sanonta: ”Perästä kuuluu!” sanoi torventekijä, on kiistaton tosiasia.

Kirjaa lukiessani vahvistui myös se, että – tämä on puhtaasti henkilökohtainen tulkintani arvostetun kirjailijan teoksesta – kaikki elämässä on loppujen lopuksi puhdasta sattumaa, vaikka me mielellään muuta ajattelemme...

Se siitä aasinsiltana seuraavaan…

Jostain syystä minulla on ollut lukematta Väinö Linnan 3-osainen kirjasarja Täällä Pohjantähden alla, vaikka olen toki katsonut ja aikanaan televisiosta nauhoittanutkin siitä tehdyn televisiosarjan. Kirja on pyörinyt viime aikoina radiossa kuunnelmana ja siitä on tehty uusi elokuvaversio, joka ilmeisesti tulee kohta televisioonkin ja/tai nettiin katseltavaksi.

Kirjoitin Joulupukille toivomuskirjeen asiasta ja kuinka ollakaan, kyseinen kirjasarja oli kohta minun luettavissa, paikallinen divari toimi ansiokkaasti pukin apurina. Otin hiukan varaslähdön lukuasiassa jo ennen joulua ja sain hetki sitten koko 3-osaisen kirjasarjan luetuksi – kannesta kanteen ja kohtalaisen huolella…

Henkilökohtaisena mielipiteenäni totean, että kyllä Täällä Pohjantähden alla hakkaa mennen tullen em. Puukansan tarinan, mutta on avoimesti todettava, että ne painivat aivan eri sarjassa.

Näin vuoden vaihduttua taas kerran uuteen/ollen ilmeisesti tätä artikkelia julkaistaessa jo aika pitkällä, voi vain toivoa, että Täällä Pohjantähden alla kirjasarjan tyyppisiä – negatiivisia tapahtumia – ei tämän eikä seuraavienkaan suomalaissukupolvien tarvitse kokea. Kirjaan mahtuu paljon myös positiivista, mm. perususkoa tulevaisuuteen. Jo kirjasarjan alussa: Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

Nimenomaan taloudesta, jokapäiväisestä toimeentulosta aiheutuva epäoikeudenmukaisuus, kiistaton vääryys, aiheellinen katkeruus kytee varmasti näennäisen tyynen pinnan alla monien ihmisten ajatuksissa Suomessakin. Yhteiskunnan turvaverkot ovat tällä hetkellä kovilla ja turhan repaleiset globaalisessa kvartaalikohelluksessa…

Edellinen oli toinen aasinsilta varsinaiseen asiaani:            

Lueskelin toiseen kertaan Kemin Kotiseutu- ja museoyhdistyksen

teoksen Kemin asutuksen historiaa. Se perustuu Martti Helistön kirjoituksiin.

”Teos kertoo Kemin tienoiden asutuksesta, vanhoista suvuista, niiden perinnönjaoista, käräjöinneistä, tavoista ja menoista sekä tapakulttuurista ynnä vallasta ja vallankäytöstä, ihmisen asemasta lähes neljän vuosisadan ajalta, heidän vahvuuksistaan ja heikkouksistaan, maallisen ja kirkollisen voiman törmäyksistä.” toteavat teoksen toimittajat Elsi ja Ossi Liiten…

Miksi minua kyseinen julkaisu, teos erityisesti kiinnostaa?

Syy on yksinkertainen, siinä on muutamia kohtia, jotka liittyvät esivanhempieni elämään, vaikka he ovat isäni puolelta tulleet Kemin seudulle Kainuusta vasta 1800-luvun loppupuolella. Äitini puolelta esivanhempani elämä on sijoittunut pääasiassa Kemijokivarren Törmän seudulle, osittain Tervolaan huomattavasti pitempään.

Kiinnostukseni kohde em. teoksessa on lähinnä Pekka Tuhkanen.

Miksi?

Siksi, että hän oli isoisäni, Aukusti Pyykön eno, siis äidin veli, joka todennäköisesti omalta osaltaan on oleellisesti vaikuttanut siihen, että isoisäni on aikanaan siirtynyt Kainuusta, Kuhmon Lentiirasta Kemiin...

Niin ja myös siihen aivan ehdottoman varmasti, että juuri minä Aki Aarre Olavi Pyykkö tätä artikkelia kirjoitan/kirjoittelen!

Ossi Hedmanìn kirjoittamassa Kemin historia-kirjassa, 1-osassa on tarina Pekka Petter Tuhkasesta, Laitakarin sahan työntekijästä.

”Pekka Tuhkanen uutterana, taitavana ja kykenevänä ihmisenä teki töitä Laitakarin sahamiljöössä edeten loppujen lopuksi kyseisen sahan inspehtoriksi, isännöitsijäksi eli sahan johtajaksi.”

”Hän toimi saarella sekä kaupungissa, Sauvosaaressa kauppiaana, jolle inhimillisyys luotonannossa ja luottamus sahatyöntekijöihin on tarinoiden mukaan ollut silmiinpistävää.

Pekka Tuhkanen osti Laitakarin höyrysahan perustajalta, oululaiselta Johan Gustav Bergbomilta Sauvosaaresta Kemin kaupungin tontin nro 1.

Pekka Tuhkanen rakennutti em. tontille useita rakennuksia vuonna 1875...

Kyseinen Bergbom oli saanut kyseisen tontin Kemin kaupungilta yhden 1 markan muodollisella kauppahinnalla. Pekka Tuhkanen osti kyseisen tontin itselleen kahdensadan markan kauppahinnalla, mutta se ei köyhää kirpaissut, sillä Pekka Tuhkanen oli siihen aikaan Kemin neljänneksi varakkain henkilö!”

Kyseinen paikka tunnetaan nykyisin Kemin Kaupungin edustustiloina ns. Jänkälänä. Oikeastaan kyseinen paikka olisi nimettävä uudelleen tontin alkuperäisen rakentajan mukaisesti Tuhkaseksi.

Syy, miksi Pekka Tuhkasen tarina minua kiehtoo, on mm. siinä, että hän oli ilmeisesti toiminnoissaan aikaansa edellä, josta on osoituksena mm. hänen neuvottelemansa metsäkaupat Kemijärven Isokylän metsänomistajien kanssa.

Väitetään, että kyseinen metsäkauppa on silloisen Laitakarin sahan omistajan, Kemi Oy:n koko historian ajan ehdottomasti parhain metsäkauppa, metsäkauppa, jonka arvoa ei aluksi ymmärretty.

Pekka Tuhkasella oli merkittäviä kiinteistö- ja maaomaisuuksia, jotka viime kädessä ohjautuivat Kemin kaupungin/valtion omistukseen, koska hänellä ei ollut perillisiä. Minulle on jäänyt mielikuva Pekka Tuhkasesta hyvänä ihmisenä, yrityksensä ja elinyhteisönsä eteen tekevänä henkilönä – todellisena ammattimiehenä. Ne ovat asioita, joita kenen tahansa on syytä arvostaa.

Kemin asutuksen historiaa – teoksessa on toisaalta kovia, tunteettomia elementtejä, jotka ovat tyypillisiä myös tämän ajan raadollisessa nykymenossa.

Mutta onneksi teos sisältää myös sellaisia inhimillisiä, empaattisia pehmoelementtejä, joita moni – minä mukaan lukien – toivoo/olettaa/luottaa käytännön elämässä vielä nykyaikanakin löytyvän.

Luku- ja pohdiskeluterveisin

Aki Pyykkö

Opetusalan eläkeläinen Kemistä