Ansiotasopohdiskelua Suomessa ennen vanhaan...

Selailin taas vanhoja tekstejäni, joista alla oleva tuntuu aina olevan ajankohtainen. Varoituksen sana lienee paikallaan: Teksti on pitkä, mutta siitä huolimatta se on syytä lukea...


Muutaman vuoden takainen tekstini:

ANSIOTASO – KORRELAATIO VIIHTEELLISEEN EDUNVALVONTAAN(KO)…

Olen takavuosina kirjoittanut useaankin kertaan ansiotasosta, nimenomaan siitä, että ansiotaso on yksi signaali yhteiskunnan arvostuksesta.

Opettajat eivät ole kovin hyvin pärjänneet kisassa: Ei ainakaan varhaiskasvatuksen, ei yleiskoulun eikä ammatillisenkaan koulutuksen osa-alueella. Juhlapuheissa toki opettajien arvostus on yleisesti ottaen erittäin korkealla.

Olen tuonut voimakkaasti ja avoimesti viime vuosikymmeninä itse esiin henkilökohtaisen näkemykseni toteamalla: ”En ole koskaan saanut oikean tasoista palkkaa tekemästäni työstä.”

Tai oikeastaan tarkemmin muisteltuani olen sittenkin! Aivan opettajaurani alkumetreillä, siirryttyäni teollisuudesta, jossa olen aloittanut ammatillisen urani vuonna 1962, tuntiopettajaksi teknillisen kouluun ja sen jälkeen ammattiaineiden opettajan virkaan ammattikouluun.
Silloin sain opetustyöstä kriittisenkin vertailun kestävää palkkaa verrattuna nuoren insinöörin palkkaan teollisuudessa…

Niin, edellä mainitussa siirtymävaiheessa elettiin 1970-luvun alkupuolta ja siitä alkaen ansiotason vertailu ammatillisen opetussektorin ja teollisuuden välillä on ollut henkilökohtaisella tasolla tuskallista. Ammatillisen opetussektorin ansiotason jälkeenjääneisyys on ollut jatkuvaa ja systemaattisesta ainakin 2000-luvun alkupuolelle saakka. Tällä hetkellä ansiotasoon liittyvä ns. hajurako on kohtuuttoman suuri...

Tosin tällä hetkellä objektiivista vertailua tilastollisesti on erittäin vaikea tehdä ja toisaalta minun ei sitä tarvitsekaan enää eläkeläisenä tehdä muutoin kuin yleisestä kiinnostuksesta.

Kuulen jo monen lukijan jupisevan: ”Miksi et ”saatanan/peijakkaan itkupilli” mennyt aikanaan takaisin teollisuuden palvelukseen?”

Vastaukseni on yksinkertainen: ”Olen todella pitänyt opettajan työstä ammatillisella sektorilla.” En pelkästään niiden usein mainitun kolmen turhanpäiväisen kateussyyn (kesä-heinä-elo) vuoksi.

Opetustyötä ammatillisella sektorilla kesti vuodesta 1972 aina vuoden 2008 loppupuolelle saakka, mielestäni ihan sopivan/riittävän mittainen rupeama.

Kyseiseen ajanjaksoon liittyy toki myös muutakin; edunvalvontaa insinööri- ja opetussektorilla, yritysmaailmayhteyksiä, ideointia ja niihin liittyviä toteutuksia, jne. niin ja tietysti tätä tekstin vääntämistä…

Ansiotasoon liittyvänä olen kirjoittanut myös avoimesti eräästä tulpasta riviopettajien ansiotason kohottamiselle – esimiehet…

Ei niin, että esimiehet vastustaisivat alaistensa ansiotason kohottamista vaan niin, että sopimusjärjestelmässämme ei mielestäni opetussektorilla toimivien esimiestenkään ansiotaso ole riittävästi kohonnut.

Esimiehet: johtavat rehtorit, rehtorit, apulaisrehtorit, koulutusjohtajat, toimialajohtajat, koulutusalajohtajat, koulutuspäälliköt, jne. ovat jääneet myös viime vuosikymmeninä pahasti ”palkkakuoppaan”. Mielestäni heidät on ensin palkkakuopasta yhteisin ponnistuksin yritettävä hinata kuopan reunalle, jotta riviopettajillekin alkaa tippua tupo-pöydältä hiukan suurempia murusia.

Nuorten/kokeneiden, dynaamisten, uraputkihakuisten opettajien haaveet uudesta, uljaasta esimiestehtävästä saattavat totaalisesti hiipua heidän havaitessaan tulevan ansiotasonsa alhaisuuden entiseen tehtäväänsä verrattuna, mikäli otetaan huomioon verotukselliset näkökohdat ja tehtävän luonteen eli olla varppeilla jotakuinkin 24 tuntia vuorokaudessa...

Olen kuullut usein nuorten uraputkiopettajien sanottavan: ”Ansiotason rahallisen erotuksen löytää melkein kadulta tai ainakin suurempien markettien lattioilta!”

Lisäksi nykyisen tyyppinen tilanne aiheuttaa epätasapainoa esimiestehtävien sukupuolisessa jakaumassa. Se on jo nyt nähtävissä monien suurten koulutuskuntayhtymien yhteydessä. Akkavalta! Irrotellaan jo nyt rempseästi/murheellisesti/huolestuneesti/…

Em. tyyppiset kirjoitukset saivat aikanaan sanomalehdissä odottamaani palautetta.

Räikeimmillään opettajat on leimattu jotakuinkin laiskimmiksi ja ahneimmiksi, mitä maa päällään kantaa ja pahimmillaan opetustyö on todettu vaatimustasoltaan lähes vasemman käden hommaksi.

”Miksi et lähde ns. oikeisiin töihin, josta maksetaan kunnon palkkaa?” minultakin on usein kysytty. No, vastaus em. tyyppiseen tuli jo henkilökohtaisesti edellä todetuksi.

Onneksi em. tyyppisiin teksteihin tuli kiivasta asiaoikaisua riviopettajien taholta...

Onko artikkelin otsikko aiheellinen: ansiotaso- korrelaatio viihteelliseen edunvalvontaan(ko)?

Otetaanko opetussektorin esitykset nimenomaan tulopolitiikan alueella päättäjien taholta liian kevyesti? ”Ne nyt ovat taas niitä iänaikaisia/jokavuotisia tupo-pöydällä pyöriviä esityksiä!” kukaties todetaan. ”Niitähän ne opettajat laivaseminaareissaan, opetusmessuillaan, valtuustoissaan suoltavat/viimeistelevät aivan häiriöksi saakka!” kukaties työnantajan puolella kabineteissa rehvastellaan avoimesti…

Olen itse ollut mukana aikanaan paikallisessa, alueellisessa ja valtakunnallisessa edunvalvontaprosessissa. Mahdollisesti henkilökohtainen osallistumiseni olisi voinut/saanut olla aktiivisempaa varsinkin valtakunnallisella osa-alueella.

Tässä vaiheessa voi tekstissä herkutella konditionaalimuodolla mm. siten, että olisi pitänyt olla selkeästi ja oleellisesti enemmän myös niin sanottua pyrkyä.

Toki jotakuinkin tiedän, miten opetussektorilla mm. ammatillisella osa-alueella koko opetusalan neuvottelupöytiin yltävät esitykset syntyvät. Se on monien vaiheiden, kompromissien ja osaprosessien lopputulos, eräänlainen huipentuma.

Tiedän, että se on vastuullista ja vakavaa työtä joka vaiheessa, mutta siitä huolimatta eri vaiheisiin liittyy mielestäni myös kohtuullisen viihteellisiä elementtejä.

Totean avoimesti, että mm. itse olen useinkin vuosikymmenien aikana pohdiskellut, ovatko päätöksiä tekevät henkilöt riittävällä antaumuksella asiassa mukana, tosissaan vaan ovatko henkilöiden primääritavoitteet loppujen lopuksi enemmän sosiaalisen kanssakäymisen, mukavan yhdessäolon, viihtymisen ja yleisen hömpän osa-alueella…

Yleisesti ottaen yhteiskuntasuhteiden ylläpito on ensiarvoisen tärkeää.

Siihen liittyy luonnollisesti mm. opettajajärjestöjen perinteinen tapa kutsua vieraakseen mm. eri neuvotteluosapuolia – myös kevyisiin iltapippaloihin. Tuntea vastapuolen ajatusmaailmaa, tavoitteita ei-neuvottelutilanteessa auttaa varmaan ymmärtämään häntä tiukassa neuvottelutilanteessa mutta…

Syntyykö kukaties työnantajatahojen kanssa toteutettavissa kevyehköissä iltayhteistilaisuuksissa liian kevyitä tupoirrottelua yleisen läpänheiton oheistuotteina.

Lipsahtaako vaikuttajiltamme kukaties rentoplörinässä asiakokonaisuuksia, jolloin vakuuttavuus, uskottavuus kärsii…

Ovatko neuvottelijat molemmin puolin tulleet vuosien saatossa liian tutuiksi toisilleen ja aletaan kerrata vanhaa. Sopiva verenvaihto lienee paikallaan.

”Kyllä opettajat tyytyvät tähän, ovathan he tyytyneet aikaisemminkin. Lakkoon menemisen kynnys on korkealla. Ovathan he tämän maan vastuuntuntoinen, itseään piiskaava selkäranka!” saatetaan juhlapuhemaisesti mairitella…

Ovatko opetussektorin ammatilliset rivijäsenet saaneet maksamilleen jäsenmaksuille vastinetta?

Jos ansiotaso olisi ainoa mittari, vastaus on varsin tyly, valitettavasti eivät.

Onneksi opettajan työtä ei ole syytä tarkastella ainoastaan verotustiedoilla, vaan sitä on mahdollisuus tarkastella myös monilla muilla mittareilla; työolosuhteilla, työviihtyvyydellä, työturvallisuudella, ammattijärjestön oheiseduilla, jne. …

Toistan, että mielestäni seuraavissa tupo-neuvotteluissa, jos niitä nyt sitten entisaikaisessa mielessä edes käydään, on syytä hakea esimiesasemassa oleville tuntuvaa ansiotason korotusta, jotta ainakin yksi tulppa poistuu riviopettajien ansiotason kohottamiseksi.

Se tuskin pelkästään opettajajärjestön tehtävä on, mutta kyseistä tuporeikää tuskin tiukempaan tilkitäkään kannattaa alkaa.

Kolme viimeisintä tupoa ovat tuoneet pientä ansiotasoon liittyvää korjaavaa elementtiä, mitkä on tulkittava vaatimattomiksi aluiksi uuteen suuntaan. Se on hyvä alku, mutta niille on ehdottomasti löydyttävä selkeä jatko jo ensi vuonna kiivaasti lähestyvissä tupo-neuvotteluissa, olipa sopimustapa ja -aika mitä tahansa.

Ansiotasoon liittyviä korjaavia tekijöitä on löydyttävä nopeasti mahdollisista otsikon korrelaatioepäilyistä huolimatta tai juuri siksi.

Lainaan loppuun vanhasta saksalaisesta virrestä - Johan Rosenthalín, vuosina 1615-1690 eläneen henkilön tekstiä – todellista korrelaatiotekstiä, jota lukija voi soveltaa hektiseen nykyaikaan ...

1

Ah, mit on tää elämä? Tuska tuima, särkevä,

Työ ja vaiva rauhaton, Silloinkin kun parhain on.

2

Mitä aikamme tää on? Taisto taukoamaton,

Toinen toistaan vaivaapi, Kaikin keinoin kalvaapi.

3

Mit`on riista, tavara? Tomu, multa katoova.

Varat kootaan vaivalla, Katoavat murheella.

4

Mit´ on maine, kunnia? Kukistuva kukkula.

Tyhmä niitä ahnehtii, Toinen tyhmä kadehtii.

5

Mit´ on ihmissuosio? Haihtuva kuin tuokio.

Ystävykset riitaantuu, Veljein väli rikkoontuu.

Todettakoon, että kyseisessä vanhassa virressä on kaiken kaikkiaan kymmenen säkeistöä. Kaikki kymmenen säkeistöä hyvin ajankohtaista ja puhuttelevaa tekstiä, joskin loppua kohti yhä voimallisemmin erittäin tiukkaa uskonnollista sanomaa, niin kuin toki virressä täytyykin olla.

Pohdiskeluterveisin

Aki Pyykkö

opetusalan eläkeläinen Kemistä

Ps.

Lukija saattaa pikaluvun jälkeen todeta, että olihan sekavaa tekstiä. Niin minustakin aluksi tuntui mutta toiseen, kolmanteen, jne. kertaa luettuna se – alkaa hahmottua yhä selkeämmäksi – näin ainakin minusta tuntuu. Toki olen asian suhteen hiukan jäävi…

Sama