Tähänkö loppuu yhdentyminen – mitä nyt, Eurooppa?
Mikä ei tapa, se saattaa vahvistaa, arvioivat professorit Pertti Alasuutari ja Heikki Patomäki EU:n kriisiä ja tulevaisuutta.
Viime kuukausien uutiset Euroopan unionista ovat kertoneet rajoille nousseista aidoista, sisärajojen passintarkastuksista ja jäsenmaiden kiistoista turvapaikanhakijapaineen tasaamisessa.
Tarkoittaako se, että yhdentymisen huippu on takana ja suunta on kohti Eurooppaa, jossa kansallisvaltiot tekevät päätökset tykönään?
Tarkoittaako se, että yhdentymisen huippu on takana ja suunta on kohti Eurooppaa, jossa kansallisvaltiot tekevät päätökset tykönään?
Sosiologian professori Pertti Alasuutari Tampereen yliopistosta ei usko, että turvapaikanhakijatilanteesta on ainakaan yksinään EU:n lohkojaksi, jopa päinvastoin: EU:n historiassa on käynyt usein niin, että yhteinen käytäntö on löytynyt juuri kriisin kautta.
Sen sijaan taloudellinen kriisi ja euroon kohdistuva paine ovat yhtenäisyydelle suurempi uhka, hän sanoo. Ensi kesänä voi hänen mukaansa ratketa paljon, kun britit äänestävät EU-jäsenyydestä.
– On hyvin mahdollista, että Britannia irrottautuu EU:sta. Jos niin käy, se käynnistäisi muuallakin mietinnän siitä, mistä unionissa on kyse ja kannattaako siihen kuulua, Alasuutari arvelee.
Hajoamisesta uutta yleiseurooppalaisuutta?
Maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki Helsingin yliopistosta sanoo, että Euroopan integraatio on nykymuodossaan tullut tiensä päähän. Integraatio on hänen mukaansa rakennettu karulle markkinautopialla, jossa sisämarkkinat ja yhteinen raha riittävät.
– EU:n demokratia on epämääräistä. Kansalaisten solidaarisuutta tai yhteistä finanssipolitiikkaa ei ole. Markkinautopiaan kuuluu myös usko tasapainoisiin budjetteihin ja rahapolitiikkaan, jonka tavoitteet on rajattu alhaiseen inflaatioon. Kansalaisille se on merkinnyt jo pian vuosikymmenen jatkunutta massatyöttömyyttä ja epävarmuutta.
– Integraation syventämispyrkimykset jatkuvat Brysselissä, mutta uusien hankkeiden kannattajat alkavat jäädä vähemmistöön ympäri Eurooppaa. Pyrkimykset edelleen kiristää kuria ja lisätä yhdenmukaisuutta alkavat näyttää Saksan ja komission pakkovallalta.
Patomäkikin pitää silti mahdollisena, että kriisi johtaa EU:n muodonmuutokseen. Kun euroalue ja EU alkavat oikeasti hajota, saattaa syntyä yleiseurooppalainen liike, joka pystyy muuttamaan integraation suuntaa. Matkaa siihen on, hän lisää.
Yhteistä kokemusta eurooppalaisuudesta ei ole syntynyt
Euroopan yhdentymisen innokkaimpien kannattajien yhtenä kantavana ajatuksena on ollut, että EU:ssa elävät kokisivat olevansa ennen muuta eurooppalaisia.
Suomalaisuus tai muu kansallisvaltioidentiteetti olisi kakkonen tai suorastaan kolmonen, sillä ykkösenä olisi kotiseutuidentiteetti: Helsingissä asuva siis kokisi olevansa ensinnä helsinkiläinen, seuraavaksi eurooppalainen ja vasta sitten suomalainen.
Suomalaisuus tai muu kansallisvaltioidentiteetti olisi kakkonen tai suorastaan kolmonen, sillä ykkösenä olisi kotiseutuidentiteetti: Helsingissä asuva siis kokisi olevansa ensinnä helsinkiläinen, seuraavaksi eurooppalainen ja vasta sitten suomalainen.
Eurooppalaisuudesta ei kuitenkaan ole syntynyt yhteistä kokemusta. Pertti Alasuutarin mukaan se johtuu pitkälti siitä, että tiedonvälitys on kansallista. Tämäkin EU:ta koskeva juttu on kirjoitettu Suomessa suomalaisille. EU:lta puuttuvat samanlaiset suorat kanavat, joita pitkin se puhuttelisi kansalaisia.
– Toisaalta myös kansallisvaltiot ovat kuvitteellisia yhteisöjä, joille ei voi eikä kannata laittaa kulttuurisia määreitä. Kun eduskunnassa vedotaan kansakunnan etuun, sitä ei yleensä pidetä nationalismina. Se kuitenkin on nationalismin ydin, jossa unohdetaan kansalaisten sosiaaliset erot.
Europarlamentissa samaa rakennetaan ulkoisen kilpailijan kautta, Alasuutari sanoo. Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina yhdistää. Turvapaikanhakijakriisikin on yhteinen, mutta siitä ei ole yhdistäjäksi, koska kukin maa pyrkii eroon omista kuluistaan tai ainakin varmistamaan, ettei joudu kantamaan niistä enemmän kuin muut jäsenmaat.
Nimellinen kansallisaate perustuu yksinkertaistamiselle
Tällaisessa tilanteessa korostuu kansallisvaltioajattelu ja vahvistuu sille pohjautuvien puolueiden suosio. Patomäen mukaan pohja on nimellinen: nykyiseen kansallisvaltioaatteeseen ei liity tulevaisuudenuskoa, toisin kuin 1800- luvulla ja paikoin pitkälti vielä 1900-luvullakin.
Tuolloin nationalismi saattoi yhdistyä pyrkimykseen vapautua, luoda tilaa demokraattiselle itsemääräämisoikeudelle ja kaikkinaiselle yhteiskunnalliselle kehitykselle, hän sanoo.
Ihmiset myös haluavat kuulla yksinkertaisia tarinoita yksinkertaisista asioista, jotka luovat yhteisyyttä, Patomäki sanoo.
– ”Ongelmat johtuu maahanmuuttajista.” ”Olemme isänmaan asialla.” Tämä kehitys luo vihamielisen ja ristiriitaisen tavan reagoida esimerkiksi ihmisiin, jotka pakenevat Syyrian ja Irakin sotia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti