Niin kuin muistatte, olen opetusalan eläkeläinen Kemistä. Jäin eläkkeelle lokakuussa 2008 hiukan päälle 64-vuotiaana.
Luen, lueskelen tai vähintäänkin
selailen nykyisin viikoittain ainoastaan yhtä tekniikan alan suomenkielistä lehteä:
vanhasta muistista edelleen Talentumin Tekniikka & Talous-lehteä.
Lehdessä tulee voimallisesti
esiin mm. teknologiateollisuuden tukeva rooli maassamme mutta nimenomaan informaatiotekniikan
valtavan nopea kehitys.
Insinööriliiton julkaisemassa INSINÖÖRI-lehdessä tulee myös tekniikkaa ihan kotitarpeiksi järjestöasioiden ohessa.
Selailen aina silloin tällöin vanhoja
papereitani tavoitteena pistää ainakin osa niistä paperinkeräykseen.
Usein
siivousprosessin yhteydessä putkahtaa esiin mielenkiintoisia artikkeleita,
jotka patistelevat kirjoittamaan asiaan liittyvänä taas uuden artikkelin – niin
kävi tälläkin kertaa...
1980-luvun alkupuolella oli pienimuotoinen,
taisipa olla opetussektorin masinoima kirjoituskilpailu, jossa tavoitteena oli
hahmottaa, minkä tyyppisessä tietotekniikka-/koulumaailmassa elämme vuosituhannen
vaihteessa.
Toisin sanoen silloisesta hetkestä noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua…
Lähetin oman näkemykseni asiasta
irrotellen kohtalaisen reippaasti vuosituhannen vaihteen elämää.
Näin jälkikäteen totean, että menipä
pahanpäiväisesti pieleen. En osannut arvioida tietotekniikan ja erityisesti informaatiotekniikan
kiivasta kehitystä, uskonpa, että ei osannut moni muukaan.
Vuosituhannen vaihteesta taas tähän hetkeen
olemme edenneet edelleen niin rajuin harppauksin hillittömässä
markkinakilpailussa eteenpäin, että tulee kysyneeksi itseltään, kuka noita
huippuunsa viritettyjä älyvempaimia loppujen lopuksi – välttämättä – tarvitsee? Eikö jo hiukan vähempi riitä?
Tuntuu
siltä, että uuteen huipputekniikkaan höyrähtäneet kävelevät pienimuotoinen tietotalo
povitaskussa tai käsilaukussa.
Toki tyytyväisenä totean, että ennustin
aikanaan myös tietyllä osa-alueella kehityksen etenevän huomattavasti nopeammin
eteenpäin verrattuna tapahtuneeseen.
Ajattelin, että ennen eläkkeelle
siirtymistäni viimeisinä vuosina töihin lähtiessäni irrottaisin pienen
sähköautoni kotipistorasiasta, istahtaisin sähköauton takapenkille, avaisin
aamun sanomalehden selaillen siitä vinkkejä aamun virittelyyn oppilaitteni
kanssa.
Niin tuo kyseinen sähköauto olisi
vienyt minut Kemissä Haukkarista Karjalahdelle/Kivikankaalle ”automaattisesti”.
Näin ei päässyt käymään – valitettavasti ja/tai onneksi!
Myöhemmin – jo 2000-luvun alkupuolella –
toisaalta ennustin tulevaisuuden kännykän, lörpöttimen – kaiken ylitsevuotavan
hulppeuden lisäksi – olevan sellainen, että siihen tulevasta/siinä olevasta
informaatiosta saa tarvittaessa myös A4-paperiversion, tietysti väreissä, mikäli
sille on tarvetta.
Muistelenpa, että oppilaitani hiukan
hymyilytti tämä ennustukseni informaatiotekniikan kehityksestä. ”A4-arkki, printti
työntyy esiin sileänä tulitikkulaatikon kokoisesta hyperkännykästä – joopa joo,
pitelee ilimoja!” taisi joku oppilaistani todeta…
Nykynuori sanoisi todennäköisesti: "Tosi siisti ihan oikeesti!"
_____________________________________________________________
Kyllä rehellisyyden nimissä on pakko myös todeta, että nykyaikainen, moderni älypuhelin on aivan muuta kuin olisi voinut uneksiakaan, vaikka siitä ei vielä tänään saakaan ulos A4-paperiversioita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti