En voinut olla kerta kaikkiaan kuulematta jutustelua marketin kassajonossa, jossa kaksi
mieshenkilöä, toinen elämänsä kevättä elävä ehkä kolmikymppinen ja toinen erittäin virkeän
oloinen harmaahapsi - taisivat olla jutuista päätellen pojanpoika ja isoisä - keskusteli
jokseenkin äänekkäästi luottamustehtävistä ja siihen liittyvästä oman edun tavoittelusta sekä
Kemissä koko syksyn velloneesta sosiaali- ja terveyslautakunnan säästöpäätösasiasta...
”Olenko kertonut Sinulle Matti, että eräs aktiivinen kunnanvaltuutettu – on muuten
puoluetaustaltaan ihan meikäläisiä – toitottaa päntiönään, että hänellä ei ole kunnan
luottamustehtävien suhteen muuta kriteeriä kuin että hän saa mahdollisimman monta
luottamustehtävää ja kokouspalkkiot juoksee!” iäkkäämpi mieshenkilöistä sanoi hiukan
tuohtuneena.
”Mitä enemmän kokouksia sitä parempi! Ennätys on toistaiseksi seitsemän (7) kokousta
päivässä, vaikka tuskin sillä vielä ennätysten kirjoihin pääsee!” hän muistaa aina vuodesta,
vaalikaudesta toiseen sanoa...
”Puheenjohtajana hän yrittää panna kokousaikataulut uusiksi, että ehtii useampaan.”
vanhempi miehistä, Kalle-pappa lisäsi.
”No eipähän tuosta ole ollut aikaisemmin puhetta Kalle! Miten tämä mainitsemasi
superkokousedustaja sitten ehtii lukuisiin kokouksiinsa?” nuorempi miehistä, Matti kysyi.
Hänen äänestään selkeästi kuulsi, mihin kategoriaan hän pisti kyseisen kokousintoilijan.
”Kyllä hän väittää ehtivänsä, vaikka olen kyllä muunlaistakin tietoa kuullut! Hän sanoo
sukulaistensa lähinnä, poikansa, tyttärensä, miniänsä ja vävynsä sitoutuneen häntä
kuljettamaan paikasta eli kokouspaikasta tarvittaessa toiseen. Onneksi matkat ovat näillä
kulmilla kuitenkin lyhyitä! Tiukkaa kuulemma välistä tekee, kun tärisevän auton takapenkillä
pimeässäkin täytyy availla kokouskirjekuoria ja pikaluvulla selvittää jotakin – edes sen, mistä
kokouksesta on seuraavassa kysymys!” sanoi Kalle-pappa hiukan poskenpäät punoittaen.
” Ei voi olla totta! Ei todellakaan voi olla totta! Niinkö hän sanoo? Kyllä on kiivasta touhua!”
Matti sanoi selvästi kiihtyen tilanteesta. ”Toisaalta yhteisten asioiden hoitaminen vaatii
aktiiveja ihmisiä!” hän lisäsi.
”Vai yhteisten asioiden hoitaminen!” Kalle-pappa tuhahti...
”Hän paskat haistattaa yhteisille asioille! Hänelle on oma etu, sen jälkeen oma etu ja vielä
senkin jälkeen oma etu ykkösasia! Siinä on kuule kaukana yhteisten asioiden hoitaminen!”
sanoi Kalle-pappa ärtyneenä.
”No annetaan sen olla! Oli, mitä oli!” hän vielä lisäsi, mutta...
”Sanohan Matti, vaihtaisitko Sinä minulle vaipat, joita ei edes ole varaa muka kohtuullisessa
määrin vaihtaa tai ei ole muka paikalla vaihtajaa?” kysyi Kalle-pappa yllättäen.
”Mitä Sinä nyt höpiset pappa? Sinä et ole vielä kuule vuosikymmeniin uudessa vaippaiässä!
Sinähän vaihdat itse vielä meidänkin Onnille vaippoja kuin tyhjää.” Matti, pojanpoika sanoi
hiukan ihmeissään ja hämillään pappansa ylläristä.
”Niin, niin, mutta kun tuntuu, että ei ole muka rahaa kohta mihinkään eikä tekeviä käsiä
auttamassa! Täytyy pysyä raamissa!” sanoi Kalle-pappa hiukan tuohtuneena...
”Minäkin olen kuule sitä sukupolvea, joka tämän maan sodan jälkeen pystyyn nosti melkein
tyhjästä! Olin kuule melkein viisikymmentä vuotta töissä, hyvissä hankkeissa, maksanut veroni ja kartuttanut eläkerahastoja! Satana! Minulle kyllä täytyy löytyä ihmisarvoinen lopputaival!
Jos vaippoja tarvitaan, niin ne myös vaihdetaan!” Kalle-pappa melkein huusi otsassa suoni
uhkaavasti pullistellen.
Pojanpoika katseli hiukan nolona ympärille ja yritti tyynnytellä isoisäänsä, koska mesoaminen
alkoi jo olla häiritsevän äänekästä.
”No, eiköhän me nyt sentään, eiköhän tuota rahaa löydy avuttomien, sairaitten ja vanhusten
hoitamiseen!” Matti sanoi totisena.
”Niin! toivottavasti!” sanoi Kalle-pappa rauhoittuen ja he poistuivat kassalta hedelmäpelien
suuntaan, joilla näytti olevan vielä iltamyöhälläkin tungosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti