En päässytkään Putinin lähelle
Kirjeenvaihtajamme Kerstin Kronvall pääsi ensimmäistä kertaa seuraamaan Putinin kuumaa linjaa paikan päällä. Kotimatkalla hän teki vaikutuksen moskovalaiseen pikkutyttöön.
Olen enemmän tai vähemmän intensiivisesti seurannut presidentti Putinin puhelinlinja-ohjelmaa televisiossa vuodesta 2003.
Silloin hän esiintyi ohjelmassa toisen kerran ja siitä muistan parhaiten ohjelman alun. Toinen juontajista kysyi, josko presidenttiä jännittää.
Silloin hän esiintyi ohjelmassa toisen kerran ja siitä muistan parhaiten ohjelman alun. Toinen juontajista kysyi, josko presidenttiä jännittää.
– Ei ollenkaan, jännittääkö teitä, Putin kysyi ja katsoi toimittajaa yllättyneenä.
Tänä vuonna halusin päästä paikan päälle katsomaan tilaisuutta ja pääsinkin sinne. Edellispäivänä piti hakea kulkulupa presidentin hallinnosta. Heillä on hyvä järjestys. Nuori mies Putinin lehdistöosastolta nimittäin poimi lupani laatikosta ennen kuin ehdin näyttää henkilöllisyyspapereita. Kulkuluvassa ei ole valokuvaa. Tyytyväisenä aloin kävellä kotiinpäin. Hetken päästä joku koputti olkapäätäni.
– Juoksen tietysti perässänne, mutten kauan, lehdistöosaston nuori mies sanoi.
Kulkulupa oli jäänyt minulta hänen pöydälleen.
Torstaiaamuna olin hyvissä ajoin paikalla odottamassa televisiolähetyksen alkua. Petyin kovasti. Toimittajia ei päästettykään studioiden puolelle vaan meille oli varattu omat tilat, joista pystyi seuraamaan tapahtumaa vain televisioista.
Myönteisenä pidin kaunista taloa, jossa olimme. Nimittäin Gostinyi dvor -niminen kauppa- ja messukeskus aivan Moskovan sydämessä. Sen sisustus edustaa mitä kauneinta jugend-tyyliä.
Oli myös hauska seurata kollegojen työtä. Jotkut kirjoittivat koko ajan, jotkut toiset puhuivat keskenään. Tylsistyneet kuvaajat, joiden oli vain odotettava, nuokkuivat tuoleilla.
Vasta varsinaisen televisiolähetyksen jälkeen meidät päästettiin toiseen tilaan, jossa meitä oli komentamassa suuri joukko turvamiehiä.
Jouduin takariviin ja kurkistin parhaani mukaan muiden välistä, kun Vladimir Putin tuli eteemme vastaamaan pariin kysymykseen. Huusin takariviltä omaa kysymystäni, joka koski venäläisten lentokoneiden käyttäytymistä Itämerellä, mutta huutooni ei vastattu.
Onnistuin vain ottamaan presidentistä pari valokuvaa.
Presidentin siirryttyä venäläisen television omaan haastatteluun, josta olin kateellinen, pääsin vihdoin käymään studiolla.
Siellä oli alkamassa suuri selfie-sessio, kun nuoret, jotka olivat vastanneet puhelimiin lähetyksen aikana, halusivat itselleen muiston tapahtumasta. He vaikuttivat väsyneiltä.
Kysyin kolmelta tytöltä, mitä tilaisuus oli heille antanut. He katsoivat minua kuin olisin lausunut jotakin sopimatonta.
– Emme saaneet mitään, vain kokemusta, yksi tytöistä vastasi.
Kukaan heistä ei ollut laskenut moneenko puheluun oli vastannut. Tytöt vuorottelivat vastauspaikoilla, kukin oli paikalla noin puoli tuntia, sitten toinen jatkoi.
Tyttöjen jatkaessa toistensa kuvaamista päätin mennä kotiin. Ulko-ovella oli vähintään yhtä pitkä jono kuin aamulla tullessani paikalle. Onneksi yksi vartijoista neuvoi toiselle ovelle, ja niin pääsin matkaan.
Metrossa katselin kameraltani kuvia. Vieressäni istui noin kymmenvuotias tyttö, joka uteliaisuuttaan hänkin katsoi kuviani.
– Olette nähneet meidän presidenttimme, hän sanoi kunnioittavalla äänellä ja hymyili ujosti.
Saatan silti seurata lähetystä toimituksessa työpöytäni ääreltä ensi vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti