Elämässä täytyy olla ja on vaihtoehtoja - aina, vaikka alla olevassa todetaan: Jos ihminen kadottaa tähtäimensä tulevaisuuden suhteen, kaikki menettää merkityksensä ja ihminen hiipuu nopeasti pois niin henkisesti kuin fyysisestikin. Juuri tästä syystä suurin osa itsemurhistakin tehdään. Tulevaisuudessa ei ole mitään mitä kohti kulkea.
Suora nettilainaus Yle Uutiset-sivuilta hiukan tuunattuna:
Marko Kilven kolumni: Kun kuolema tuli kylään
Kuolema on minulle tuttu. Olen tehnyt poliisina sen kanssa tiiviisti töitä parikymmentä vuotta.
Olen käsitellyt kuoleman jäljiltä valtavan määrän ihmisiä, jotka vielä hetki sitten olivat hengittäviä, ajattelevia, tuntevia olentoja. Ja sitten he lakkasivat olemasta.
Olen kirjoittanut romaanisarjaa viitisen vuotta, jossa kuolema on merkittävässä roolissa, sitä voisi pitää jopa yhtenä tarinan hahmoista. Vaikka minulla on pitkä kokemus kuolemasta, jouduin kirjoitustyötä varten syventämään tuota kokemusta vielä enemmän. Kuljin sairaalan ruumishuoneella, tein jopa työvuoroa hauturin apurina, sukkapoikana mustan auton vänkärin paikalla. Kuvittelin tietäväni kuolemasta kaiken.
Me riehumme oravanpyörässä, kehittelemme toinen toistaan merkillisempiä ongelmia ja juoksemme loputtomasti kiiltävän perässä.
Äitini kuoli joulun alla vasta 68-vuotiaana. Sain huomata, etten ollut tiennyt kuolemasta juuri mitään.
Lohdutuksen sanat, joita olen toistellut vuosien aikana lukemattomilla vainajakeikoilla, juuri läheisensä menettäneille ihmisille, tuntuivat yhtäkkiä korneilta ja kummallisen merkityksettömiltä.
Kuolema on osa elämää, varsinkin sitä on tullut viljeltyä loputtomasti. Eihän se ole totta. Kuolemalla ei ole mitään tekemistä elämän kanssa. Elämässä kaikki jatkuu, etenee, kasvaa, selviytyy. Kuolemassa mikään ei jatku. Ei kasva. Ei selviydy. Silloin kaikki loppuu hyvin tyhjentävällä tavalla ja sen ymmärtää vasta sitten, kun riittävän läheinen ihminen kuolee. Kuten nyt tapahtui.
Äiti on ainoa ihminen, joka on ollut elämässäni mukana aivan alusta lähtien. Hän on ollut iso osa elämääni ja arkeani. Olin pitänyt hänen olemassaoloaan itsestäänselvyytenä, enkä ollut osannut kuvitella, millaista elämä olisi ilman häntä.
Nyt tiedän. Se on outoa. Vierasta. Epätodelliseltakin tuntuvaa. Me ympäröimme itsemme asioilla, joista elämämme pohjimmiltaan koostuu.
Kanssaihmiset ovat merkittävin tekijä siinä yhtälössä, sillä meidät on rakennettu olemaan yhteydessä toisiimme. Kun siitä yhtälöstä poistetaan olennainen pala, yhtälöön tulee häiriö. Se ei enää toimi kuten ennen. Se ontuu ja kun pala on riittävän iso, vioittaa se yhtälöä niin pahasti, ettei mikään enää tunnu toimivan.
Yhdestä asiasta olen ainakin suhteellisen varma: Aikaa ei ole yhtään haaskattavaksi.
Mutta elämä jatkuu. Se on puolestaan totta. Tyhjä kohta paikkautuu tavalla tai toisella tai sen kanssa oppii elämään.
Aika parantaa haavat. Jälleen lausahduksia, joita on tullut vainajakeikoilla viljeltyä. Se onkin seuraava asia, joka on tuottanut päänvaivaa kuoleman suhteen – aika.
Se kulkee eteenpäin vastustamattomasti ja sen ansiosta meillä kaikilla on lopulta vain yksi ja sama päämäärä.
Kuolema. Sille ei kukaan pysty mitään. Me riehumme oravanpyörässä, kehittelemme toinen toistaan merkillisempiä ongelmia ja juoksemme loputtomasti kiiltävän perässä.
Kun kuolema tulee, niiden merkitys yhtäkkiä katoaa. Kaikki pyyhkäistään naurettavan kevyesti syrjään.
Kuolema. Sille ei kukaan pysty mitään. Me riehumme oravanpyörässä, kehittelemme toinen toistaan merkillisempiä ongelmia ja juoksemme loputtomasti kiiltävän perässä.
Kun kuolema tulee, niiden merkitys yhtäkkiä katoaa. Kaikki pyyhkäistään naurettavan kevyesti syrjään.
Kun lopputulos on aina sama ja noinkin lohduton, miksi edes yrittää?
Aika on säälimätön vastustaja, sillä jokainen hetki on historiaa. Jokainen hetki on jo menneisyyttä.
Nyt. Mitä se tarkoittaa? Onko sellaista olemassakaan? Me emme voi elää siten, että päämäärämme on kuolema. Tyhjyys. Loppu.
Jos ihminen kadottaa tähtäimensä tulevaisuuden suhteen, kaikki menettää merkityksensä ja ihminen hiipuu nopeasti pois niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Juuri tästä syystä suurin osa itsemurhistakin tehdään. Tulevaisuudessa ei ole mitään mitä kohti kulkea.
Jos ihminen kadottaa tähtäimensä tulevaisuuden suhteen, kaikki menettää merkityksensä ja ihminen hiipuu nopeasti pois niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Juuri tästä syystä suurin osa itsemurhistakin tehdään. Tulevaisuudessa ei ole mitään mitä kohti kulkea.
Pitää elää hetkessä. Nauttia siitä mitä on. Jälleen kuluneita kliseitä. Mutta kuinka totta ne ovatkaan? Mikä elämässä on lopulta tärkeintä? Onko se rakkaus? Rikkaus? Ilo? Vapaus? Mikä on lopulta elämän tarkoitus?
Ihminen kuolee vasta sitten, kun hän katoaa muistoistamme.
Yhdestä asiasta olen ainakin suhteellisen varma: Aikaa ei ole yhtään haaskattavaksi.
Ällistyttävän nopeasti se nimittäin loppuu ja elämässä on niin paljon selvittämättömiä asioita ja kysymyksiä, joihin on löydettävä vastauksia.
Ällistyttävän nopeasti se nimittäin loppuu ja elämässä on niin paljon selvittämättömiä asioita ja kysymyksiä, joihin on löydettävä vastauksia.
Voihan olla, että elämän tarkoitus on elämä itse. Silloin jokainen hetki on korvaamattoman arvokas, täysin merkityksettömältäkin tuntuva. Kuinka usein tulee elämästä ajateltua siten?
Asia saattaa olla niinkin, että kaikki ei lopukaan kuolemaan.
Jos ajatellaan, kuinka monimutkaisesti elämä on syntynyt, miten jokaisessa elävässä olennossa on jostain syystä sisäänkirjattuna samanlaista logiikkaa, selvää tarkoitusta - monimutkaisia käskyjä selviytyä, elää ja kehittyä – tuntuisi kuolema kaiken loppuna sellaiseen verrattuna käsittämättömän mielikuvituksettomalta ja epäloogiselta vaihtoehdolta.
Siinä on samanlaista epäloogisuutta kuin väittämässä, että ennen alkuräjähdystä ei ollut mitään, ei edes aikaa ja yhtäkkiä oli kaikki.
Ja toisaalta, kyllähän elämä jatkuu tietyllä tavalla vielä kuolemankin jälkeen.
Ihminen kuolee vasta sitten, kun hän katoaa muistoistamme.
Tätä en olekaan vielä käyttänyt vainajakeikoillani. Kenties on aika päivittää lohdutussanastoa.
Ihminen kuolee vasta sitten, kun hän katoaa muistoistamme.
Tätä en olekaan vielä käyttänyt vainajakeikoillani. Kenties on aika päivittää lohdutussanastoa.
Siellä se äitinikin vielä elää. Muistoissamme, siinä yhtälössä, jossa hän oli olennainen ja itsestään selvä pala arkeamme. Se on ainakin totta.
Marko Kilpi
Kirjoittaja on poliisi ja kirjailija, palkittu dekkaristi. Hän tutkiskelee elämää ja sen ilmiöitä suoraan silmästä silmään niin poliisin kuin myös nelilapsisen perheenisän näkökulmasta.
Harvinaisen viisaita pohdintoja. Nostaisin kärkeen tuon viimeisen korostuksesi: "Ihminen kuolee vasta sitten, kun hän katoaa muistoistamme." Ne muistot voivat yleisesti ottaen olla hyviä / pahoja. Siinä meille kaikille tavoittelemisen aihetta; jättää hyvä muisto elämästämme, äärimmillään hiukan parempi maailma.
VastaaPoista