Hmmmmm - niinpä - näin kai se sitten vaan on sano...
Suora nettilainaus Yle Uutiset-sivuilta sellaisenan:
Kari Enqvistin kolumni: Miksi me olemme maailman onnellisin kansa ja kuitenkin samaan aikaan pelkäämme tulevaisuutta?
Suomalaisuuden onnellisuuden taustalla on myös jatkuva ahdistus. Sen syitä ovat joko paasikivimäinen realismi tai sitten yksinkertaisesti pelko tulevasta, kirjoittaa Kari Enqvist.
Antti Haanpää
Suomessa asuu maailman onnellisin mutta samalla ehkä ahdistunein kansa. Esimerkiksi keskustelussa ilmastonmuutoksesta sävyt ovat itkuisia ja povaavat kuolemaa viimeistään tulevilla sukupolville.
Sanastoomme on jopa loikannut käsite ilmastoahdistus. Romahduksen tiedetään tapahtuvan ylihuomenna, ja sen sijaan että kolmivuotiaat keskittyisivät leikkimään, heidät pitäisi värvätä keräämään roskia luonnosta.
Huoli on suunnaton siitä huolimatta, että juuri suomalaiset ovat ilmaston lämmetessä voittajien leirissä.
Ilmastonmuutos on tietysti erittäin vakava globaali ongelma – siitä ei ole epäilystä. Mutta onko ahdistus meillä suurempi kuin muualla – ja jos on, miksi?
Maailmanloppu oli tuloillaan myös 35 vuotta sitten. Silloin sotilasliitto Nato oli päättänyt sijoittaa lyhyen kantaman ydinohjuksia Länsi-Eurooppaan vastatoimena Neuvostoliiton SS-20 -ohjuksille. Syksyllä 1983 näitä Naton euro-ohjuksia vastaan protestoitiin suurilla rauhanmarsseilla. Länsi-Saksassa marssijoita oli miljoona, Lontoossa ja Roomassa kummassakin puoli miljoonaa.
Myös Suomessa oli hätä siitä huolimatta, että geopoliittisen asemamme vuoksi olimme luultavasti kaikkein parhaiten turvassa mahdolliselta konfliktilta. Täällä marsseihin osallistui 220 000 henkeä. Väkilukuun suhteutettuna se oli liki kolme kertaa enemmän kuin maissa, jonne euro-ohjukset olivat tulossa ja jotka siksi olivat Neuvostoliiton ensi-iskun todennäköisimpiä kohteita.
Löydän kaksi mahdollista selitystä suomalaiseen hyperangstiin.
Me protestanttiset työmuurahaiset varustaudumme joko tulevaan ydintalveen tai sitten venuspätsiin, kumpi nyt sitten tuleekaan ensin.
Voi olla, että olemme yksinkertaisesti järkevämpiä kuin kaikki muut. Olemme realisteja, jotka näkevät paasikimäisellä kirkkaudella maailman realiteetit sellaisena kuin ne todella ovat.
Päinvastoin kuin välimerelliset siskomme ja veljemme, jotka sirkkojen lailla vinguttavat huolettomia viulujaan, me protestanttiset työmuurahaiset varustaudumme joko tulevaan ydintalveen tai sitten venuspätsiin, kumpi nyt sitten tuleekaan ensin.
Olemme siis ahdistuneita, koska siihen on kiistämättömät syynsä.
Toinen vaihtoehto on, että sisäinen körttimme, tuo synkkien pakkastalvien varjo, pitää meidät jatkuvassa pelossa. Ennen odotimme Jumalan sinkoavan milloin tahansa päähän kuuman kiven. Tänään olemme varmoja, että jotain pahaa tapahtuu, sillä aavistamme olevamme syntisiä ja synnin palkan tiedämme kaikki.
Meitä ahdistaa, koska tulevaisuuden määritelmään kuuluu, että se on tuntematon.
Lapsia ei uskalleta tehdä, koska tulevaisuus on epävarma. Opiskella ei arvaa, kun ei tiedä, millaisia töitä on tarjolla. Elää ei osata, kun ei pysty ennustamaan, sataako vai paistaako. Meitä ahdistaa, koska tulevaisuuden määritelmään kuuluu, että se on tuntematon.
Mistä tämä voimattomuus? Isoisämme elivät maailmassa, jossa ei tiedetty, puhkeaako ensi vuonna sota. Heidän isoisänsä eivät toukokuussa tienneet, onko seuraavana jouluna pöydässä leipää vai onko halla vienyt viljan.
Nyt askelmerkkien pitäisi olla selvät eläkeikään saakka. Sekään ei taida enää riittää rauhoittamaan. Sillä mistä sitä voi tietää, millaisia eläke-alennuksia on tarjolla viidenkymmenen vuoden päästä?
Maailma on tietysti muuttunut monimutkaiseksi ja arvaamattomaksi. On ymmärrettävää, että se pelottaa. Mutta sellaista elämä nyt vain on. Se on pakko hyväksyä.
Miksi emme siis voisi sanoa: tulee mitä tulee, se hoidetaan. Niin hyvin kuin kyetään. Tämä koskee myös ilmastonmuutosta. Purraan hammasta ja sanotaan se voimasana, joka alkaa p-kirjaimella. Se, jonka keskellä pärisee päättäväinen ärrä ja joka loppuu huokaisuun ”kele”.
Sinnikkäällä yrityksellä väistyi myös eurooppalaisen ydinsodan uhka. Sekä euro- että Neuvosto-ohjukset poistettiin vuonna 1987 INF-sopimuksella, joka merkitsi kylmän sodan loppua. Kaikkiaan 2 600 ydinkärkeä romutettiin.
Ydinaseita vastaan ei enää viitsitä marssia. Ne ovat yhtä poissa muodista kuin 1980-luvun olkatoppaukset.
Nyt Yhdysvaltain presidentti DonaldTrump on uhannut erota sopimuksesta, ellei Venäjä seuraavan kahden kuukauden aikana luovu risteilyohjuksista, joita se imperialistisessa kiihkossaan on sopimuksen vastaisesti rakennellut. Vanha pelko on siis heräilemässä henkiin.
Mutta ydinaseita vastaan ei enää viitsitä marssia. Ne ovat yhtä poissa muodista kuin 1980-luvun olkatoppaukset. Paholaisen paikan on ottanut muuttuva ilmasto.
Mikään ei kuitenkaan ole oikeasti kauhistuttavaa paitsi itse pelko. Näin lausui 1600-luvulla filosofi Francis Bacon. Hänellä oli myös lääke pelkoa vastaan: tieto on valtaa, hän totesi.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti