Tosi ihmeellistä puhelinasiaa

Tämä on sarjastamme lähes uskomattomia tarinoita. Liittyy nykyajan asioihin, joita en kerta kaikkiaan aina ymmärrä. Ennen kaikki oli niin selkeää ja yksinkertaista - loogista...

Eri teleoperaattoreiden myyntitykit käyvät päälle viikoittain kuin ne paljon mainostetut yleiset syyttäjät – vastikään erittäin aktiivisaggressiivinen henkilö Tampereelta. Hän tarjosi yrityksensä liittymää, jolla oli kilpailijoihin verrattuna hänen mielestä kiistattomia etuja. Keskustelimme pitkään asiasta.

Pyysin häneltä tarjouksen sähköpostin välityksellä, jotta voin vertailla sitä nykyiseen mutta sitä em. henkilö ei suostunut toimittamaan. ”Tarjous on tässä ja nyt! Ensi viikolla en enää pysty näin edullista tarjousta tekemään!” etelän myyntitykki totesi.

Sen verran hän lupasi joustaa, että soittaa uudelleen aivan ensi viikon alkupuolella. Itse lämpenin sen verran tarjouksesta, että lupasin tarkistaa, oikeastaan selvittää oman liittymämme mahdollisen määräaikaisuuden.

Tästä se otsikon vihjaama ihmeellisyys käynnistyi.

Ajattelin soittaa tuttuun liikkeeseen, josta aikanaan nykyinen liittymä otettiin. Etsin perinteisestä puhelinluettelosta liikkeen puhelinnumeroa.

Yllätyksenä totesin, että puhelimia, liittymiä, tietokoneyhteyksiä, tietokoneita, tms. laitteita ja palveluja myyvään liikkeeseen ei ollut – omaa puhelinnumeroa…

”Ei voi olla totta!” ajattelin ja menin nettiin. ”Kyllähän sieltä nyt liikkeen puhelinnumero löytyy!” ajattelin. Kyllä löytyi – koko valtakuntaa palveleva puhelinnumero. ”Hyvä niin, sieltä eteenpäin liikkeeseen!” ajattelin.

Näppäilin innoissani netistä saamani numeron. Konemainen ja kalsea naisääni kehotti – usealla kielellä – minua näppäilemään oma puhelinnumeroni ja sen jälkeen jotain ruutua vai mitä ihmeen hässäkkää…

Näppäilin numeroni puhelu ei yhdistynyt minnekään, vaan tuo edellä mainittu koneääni alkoi herjata numeroani. Toistin soittamisen eikä lopputulos ollut sen kummempi. Siinä vaiheessa minulle riitti.

Ajattelin ottaa yhteyden liikkeeseen sähköpostin välityksellä netin kautta. Mutta kuinka ollakaan, en kerta kaikkiaan löytänyt kyseisen liikkeen sähköpostiosoitetta.

Takaraivoon alkoi hiipiä uskonpuute. Ajattelin jo edesmenneen kollegani sanoin: ”Minä taidan olla hiukan syntymätyhmä! Joku tässä nyt mättää”!

Sitten välähti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minäpä soitan kyseisen liikkeen sille henkilölle, joka pisti uuden kännykkäni multimedia-asetukset kohdalleen alkuvuodesta. Hänen oma kännykkänumero oli vielä tallentuneena omassani…

Soitin ja…

”Olen lomalla – toisella puolen maapalloa – en valitettavasti voi nyt olla avuksi.” hän kohteliaasti vastasi. Toivotin hänelle hyvää lomanjatkoa ja sanoin hänelle meneväni pistäytymään liikkeessä.

Ihmeellisyydet sen kuin jatkuivat…

Menin kyseiseen liikkeeseen. Kohtelias myyntihenkilö tiedusteli asiaani. Ensimmäinen kysymykseni kuului: ”Onko tähän liikkeeseen omaa puhelinnumeroa?” ”Ei ole, kaikki on keskitetyn palvelutarjonnan myötä siirretty muualle!”

”Miten voin esimerkiksi sinulle soittaa?” tiedustelin. ”Et mitenkään suoraan, vaan ainoastaan em. palvelutarjonnan kautta!” hän valisti minua. Kerroin hänelle edellä olevat epäonnistuneet yritykseni. Minulle tuli tunne, että minua narutetaan pahanpäiväisesti.

”Voitko antaa minulle käyntikorttisi, niin voin ottaa tarvittaessa yhteyttä.” totesin. ”Meillä ei ole käyntikortteja.” hän sanoi minulle. ”Näinkö tosiaan on?” ihmettelin.
Ennen kaikki omanarvon tuntevat henkilöt, varsinkin myyntihenkilöt suorastaan tyrkyttivät käyntikorttejaan – pienimuotoisia statussymboleita.

Sain kyseiseltä henkilöltä puserrettua kyseisen liikkeen sähköpostiosoitteen, jonka hän hiukan tuskaantuneena ja pitkin hampain suostui minulle antamaan. Hän varoitteli lisäksi, että en saa välttämättä vastausta ihan heti, koska sähköposteihin ei aina ehditä heti vastata. Sanoin hänelle, että minulla on kyllä aikaa odottaa.

Itse asiani eli liittymääni liittyvät asiat selvisivät. Ihailinpa samalla hyllyssä olevaa uudenkarheaa kannettavaa tietokonetta, jolle olisi käyttöä vapaa-ajan harrastuksissa.

Entisinä hyvinä aikoina kaikki oli toisin, joudun toteamaan. En ole varmaan ensimmäinen enkä viimeinen, joka on joutunut sekoilemaan eräänlaisessa nykyajan palvelukeskittymäviidakossa.

Kuvitteellinen artikkeli Kemi vuonna nolla...

Kävin tänään keskiviikkona 13.08.2014 asioimassa Kemin kaupungintalolla. Tapasin kolme virkamiestä, joiden kanssa hyvin myönteisessä hengessä sain asiani hoidetuksi.
Kotiin tultuani kävi mielessä vanha artikkeli, jonka kirjoitin vuonna 2006, tässäpä se on muuttamattomana:

Meitä on opetettu tai vähintäänkin ainakin yritetty opettaa ajattelemaan positiivisesti. 
Se on periaatteessa hyvä asia, mutta...

Pelkkä hymistely, joo-joo-ajattelu ei kuitenkaan välttämättä vie asioita eteenpäin, vaan
aina on syytä löytyä positiivisenkriittistä arvosteluakin, asioiden kyseenalaistamista, uusien
vaihtoehtomallien esittämistä, jotta vallankahvassa olevat pysyvät kohtuullisesti
varppeillaan.
Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, kuitenkin...

Putsaillessani ja hävittäessäni melkeinpä iänikuisenvanhoja paperinippuja silmiini osui
vuoden 1988 Kemin kaupungin julkaisussa nimeltään LUKEMISET ollut artikkeli, jossa
kuvailtiin Kemin kaupungin väestökehitystä viime vuosisadan loppupuolella ja mukaillen
tämän vuosisadan alkupuolella.

Käyriä oli kolme: Toive-käyrä ylimpänä, Todennäköinen-käyrä keskellä ja Uhka-käyrä
alimpana.

Minkä käyrän kohdalla olemme juuri tällä hetkellä loppukesästä 2006 menossa?
Oikein!
Ikävä kyllä juuri viimeisen eli Uhka-käyrän kohdalla, oikeastaan vielä sen alapuolellakin... 
Meidän väestökehityksemme on ollut jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan edellä
mainituista pahin mahdollinen, todella surkea.

Väestön muuttoliikettä Kemistä yritetään aktiivitoimenpitein pysäyttää mm. houkuttelevalla
tonttipolitiikalla, meillä on merenrantaa aika viipale – hyvä niin…
Tonttipolitiikkamuutokset näkyvät aina muutaman vuoden viiveellä. Esimerkkinä
mainittakoon myös Kemipaketti (koti- ja vauvalahja) ja sen myönteiset vaikutukset...

Toivottavasti Kemissä ei ajauduta Karkkila-taudin (kunnan totaaliseen taloudelliseen
ahdinkoon) tyyppiseen tilaan, sillä silloin pahimmassa tapauksessa – vuonna 2006 + n eli
kuvitteellisessa vuonna nolla – Kemissä on kolme asukasta: eläkkeelle haikaileva uusi
kaupunginjohtaja, kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen puheenjohtaja, molemmat
jo tyytyväisiä eläkeläisiä hekin!

He köppelehtivät kaupungintalon autioilla käytävillä muistellen Kemin kaupungin menneitä
aikoja salaperäinen hymynhäive kasvoillaan...

Niin! Kemiähän pidettiinkin aikanaan eläkeläisten toive-/ihannekaupunkina – muistaakseni!
Tarvinneeko täällä muita enää silloin ollakaan?
______________________________________________________________________

Edellä oleva on aika murheellinen kuvaus  Kemistä. Nyt on kuitenkin vuosien tiukassa taloudenpidossa saatu paljon myönteistä aikaan. Huolettomasti ei toki ole varaa elää mutta suunta on hyvä.
Tuoko lähestyvä kuntaliitosselvitys uusia elementtejä Keminkin lähitulevaisuuteen, jää nähtäväksi - toivottavasti jotain entistä myönteisempää.

Tämän päivän lehdestä oli luettavissa, että torniolaiset päättäjät "suhtautuvat vakavasti" kuntaliitosselvitykseen, se on jo lähes uutinen se...

Tehtaan luottamustehtävät

Tämä on vanha teksti sarjasta Jutustelua marketin kassajonossa. Teksti on vuodelta 2004. Sitä ei muistaakseni ole julkaistu aikaisemmin, ainoastaan omilla kotisivuillani, josta sen mahdollisesti muutama henkilö on käväissyt lukemassa. En muuta tekstiä, olkoon sellaisenaan.

Totean, että se on varsin ajankohtainen edelleenkin...

______________________________________________________________________ 

En voinut olla kerta kaikkiaan kuulematta jutustelua marketin kassajonossa, jossa kaksi
jämäkän oloista, keski-ikäistä miestä - taisivat olla aktiivisesti työssäkäyviä, ilmeisesti ns.
toisinajattelevia ammattimiehiä - keskusteli jokseenkin äänekkäästi tehtaiden
luottamusmiestehtävistä, jutustelussa ryöpsähteli ammattijärjestöasiat aika voimallisesti…
Jutustelun aikana vilahtelivat nimittäin sanat; aloitetoiminta, palkkaliukumat, tuotantopalkkiot
ja nimenomaan poliittiset luottamusmiesnimitykset.

Asia, mikä nimenomaan minun kiinnostukseni, oikeastaan uteliaisuuteni herätti, oli toisen
jutustelijan mukana olleen pikkupojan sanat: ”Isi! Voiko tehtaalla olla töissä muitakin kuin
vasemmistolaisia?”
”Mitä sinä höpiset Kalle?” tokaisi kyseisen pojan isä hiukan ihmetellen...
”Mistä sinä sellaista olet saanut päähäsi?” hän vielä kysäisi. ”Tietysti voi! Onhan niitä toki
muitakin, vaikka eivät itsestään ääntä liiemmälti pidäkään” hän vielä lisäsi...

”Isi! Sinä sanoit eilen äidille, että taas valittiin liuta niitä vasemmistolaisia tehtaan
luottamusmiestehtäviin! Kaikki merkittävät tehtävät on miehitetty punaisilla, eri sävyisillä
punaisilla! Sanoit lisäksi, että tässä alkaa kohta nähdä punaista!” pikkupoika muistutti
isäänsä...

”Niin, niin, niinhän siitä oli puhetta, mutta onhan siellä muitakin, on, on – Kalle!” isä valisti
puolestaan poikaansa.

”Sanoit myös, että kohta on kunnallisvaalit edessä, jolloin näytetään, että muutakin väriä
Kemissäkin löytyy!” Kalle kailotti isänsä sanomisia...

”Missä ne muut sitten luuraavat?” kysyi jonossa olevan duunarin hiukan hiljaisensorttinen
seuralainen...

Kallen isän ohimossa alkoi verisuoni pullistella, jonka Kalle ja seuralainen ilmeisesti
huomasivat ja siitä mahdollisesti aiheutuvat seuraamukset, joten keskustelu jysähti yhtäkkiä
kuin seinään, loppui tykkänään...

”Kyllä niitä löytyy, kyllä niitä löytyy, voit olla varma, että niitä sunnuntaina 24.10.2004 kyllä
löytyy! Jaaha, eiköhän sitten mennä tuonne taas tuonne pelimaailmaan! Mennään tuonne
eläkeläisten joukkoon, siihen joukkoonhan mekin olemme vääjäämättä menossa ja annetaan
palaa!” sanoi Kallen isä keinotekoisen rehvakkaasti.

”Niin, jospa sieltä sitten saisi vähän leivän päälle jotakin!” sanoi ensin mainittu
hyväntahtoisesti pikkupojalleen hymyillen.
Niin he poistuivat kassalta hedelmäpelien suuntaan, joilla näytti olevan vielä iltamyöhäänkin
tungosta.

Posti tulee, oletko valmis?

Olipa mukava lukea tekstinpätkä lehdestä, että Itella muuttuu Postiksi ensi vuoden alusta. Jo on aikakin!

Toivottavasti Posti-brändin myötä toimintatapa muuttuu yhä asiakasystävällisemmäksi.

Olisi jo ihan liikaa toivoa, että Suomeen syntyisi vielä Postipankki. Itselläni on ensimmäisen "palkkapankkini", Postipankin ja postisiirtotilin myötä vielä vanhana jäänteenä nykyisessä Danske Bankissa samannumeroinen tili käytössä.

Postia odotellessa...

Asiaan liittyvä nettilainaus:

”Posti on perinteinen ja arvostettu suomalainen brändi, joka on palvellut kunniakkaasti suomalaisia 375 vuoden ajan. Olemme ylpeitä juuristamme ja olemme nyt rakentamassa uutta Postia moderniksi, asiakaskeskeiseksi ja laadukkaaksi palveluyritykseksi”, sanoo tiedotteessa konsernin toimitusjohtaja Heikki Malinen.

Nimenmuutoksen myötä Itella luopuu kahden brändin käytöstä kotimaassa. Nykyisin Itella toimii Suomessa Posti-nimellä kuluttaja-asiakkaille ja Itella-nimellä yritysasiakkaille. Ensi vuodesta lähtien Postista tulee Suomessa yhtiön ainoa brändi, joka palvelee sekä kuluttaja- että yritysasiakkaita.

”Suomalaisilla on erittäin vahva tunne- ja luottamusside Postiin. Kohderyhmätutkimuksista saatujen tulosten perusteella yhtiön brändiä pitää selkeyttää ja Posti-nimi oli ylivertainen vaihtoehto. Kuluttajista ja yrittäjistä yli 80 % pitää Posti-nimeä sopivampana nimenä yritykselle. Yhdellä nimellä voimme tarjota asiakkaillemme selkeämmän asiakaskokemuksen ja palveluvalikoiman. Muutos selkiyttää asiointia Postin kanssa sekä omaa tekemistämme.”

Nollatutkijat ahneuskannustimien tukijoukkoina...

Varoituksen sana on heti aluksi paikallaan. Tämä on aivan liian pitkä blogiteksti, yritin kyllä sitä lyhentää.
Olen aikaisemminkin kirjoittanut lähes samasta asiasta ja kirjoitan varmaan vielä jatkossakin.

Viimeisen vuoden aikana mediaamme ovat hallinneet suomalaisten, nykyisin voimakkaasti
kansainvälistyneiden yritysten lähes keskinäinen kilpailu siitä, mikä yrityksistä räväkimmin
saattaa muodolliset yt-neuvottelut päätökseen ja voimallisimmin heittää ammattitaitoista
väkeä ulos.

Irtisanomisbuumi on vallannut rantaan vyöryvän hyökyaallon tavoin monet yrityksemme!

Yleisesti on todettu ahneuden vallanneen osan suomalaisista pörssiyrityksistä, vaikka
suomalaisen yhteiskunnan menestystekijät ovat edelleenkin osaamisessa, työnteossa ja
niistä syntyvissä tuloksissa.
Ilmeisesti on niin, että pörssi-analyytikot pakottavat yritysjohtajat sellaisiin hetkittäisiin
operatiivisiin toimiin, joilla käytännössä heikennetään yrityksen pitkän aikajänteen
tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Ahneuden huumassa yrityksiltä imetään se varanto, jolla pitäisi kasvattaa tutkimus- ja tuotekehityksen osuutta sekä myös se puskuriraha, jolla selvittäisiin vaikeista ajoista. 

Palkansaajat ovat lähteneet viime vuosina taloustalkoisiin hyväksymällä maltilliset
tuloratkaisut. Tarkoituksena on ollut turvata yritysten tulevaisuus, mutta omistajien,
yleensä kasvottomien kansainvälisten suursijoittajien ahneudella ei ole näkyvissä mitään
rajaa, kohtuutta.

Aivan viime aikoina ovat otsikoihin nousseet erityisesti yritysjohtajien jättipalkkiot, jotka
aikanaan luotiin ilmeisesti hyvässä uskossa kannustimiksi pitää em. henkilöiden työpanos
jatkossakin heidän edustamiensa yritysten käytössä. Huolehtia siitä, että yritys on tuottava ja että työpaikat säilyvät.
Asia on riistäytynyt käsistä, vastuunkantajia ei tahdo löytyä, jälkiviisaita selittäjiä sitäkin
enemmän. 

Palkkiot ovat nousseet sellaisiin mittasuhteisiin, että niillä ei enää ole kohtuuden ja/tai
järjellisyyden kanssa mitään tekemistä.

Taannoin ovat julkisuuteen nousseet eräiden niin sanottujen asiantuntijoiden näkemykset, lausunnot em. tyyppisistä kannustimista. Kysymyksessä on mielestäni sarjastamme nollatutkimuksia. Asian voi ilmaista myös: Pukki kaalimaan vartijana tai ei korppi korpin silmää noki…

On luonnollista, mikäli tiedustellaan kannustimien oikeutusta asiantuntijalta, joka
todennäköisesti on itsekin sen piirissä tai hänellä on mahdollisuus työ-/virkaurallaan edetä
sen piiriin – vastaus on yksipuolinen, supersubjektiivinen ja nykymenoa kannustava,
ruokkiva.

On alettu puhua pitkäkestoisista kannustimista ja kannustinjärjestelmistä, väitetään, että
suurten vuosibonusten aika on ohi…

Eikö loppujen lopuksi kenelle tahansa riitä asiallinen vuosittainen ansiotaso, joka tähän
saakka on pääsääntöisesti noussut vähintäänkin kohtuullisesti yrityksen aidon
menestyksen myötä… 

Kuka yritysjohtaja/virkamies tarvitsee elääkseen miljoonien eurojen vuosituloja,
puhumattakaan miljoonien eurojen bonuksia, kannustimia?

Normaali, jokapäiväinen elämä hoituu ansioilla, joihin vaikuttavat henkilön koulutus,
ammattitaito ja vastuu tehtävästään. Viime aikoina on selkeästi tullut esiin ilmiöitä, joissa
henkilöt ovat saaneet röyhkeällä ja vastuuttomalla ahneudella huikeita rahasummia.

Em. henkilöt ovat sokaistuttaneet ja antaneet itsensä ajautua käsittämättömään,
uudentyyppiseen oravanpyörään, joka on kaukana tavallisesta, ihmisen perustarpeet
kohtuullisesti turvaavasta peruselämästä.

Missään ei ole rajoja näkyvissä eikä kukaan tunnu muistavan, että viimeisessä palttoossa ei ole taskuja!

Annammeko Suomi-nimisessä sivistysvaltiossa tällaisen menon edelleenkin jatkua?

Ainakin jonkin verran jarrutuselementtiä on odotettavissa: Kansantaloutemme tila ei olekaan viimeaikaisten tapahtumien vuoksi niin vahva kuin olemme olettaneet...

Kissa kiitoksella elää, sanotaan...

Suomalaiseen kulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut ainakaan ylenpalttinen positiivisen, myönteisen palautteen antaminen. Ei edes silloin, kun sen antamiseen olisivat painavat syyt.

Sen sijaan mielellään annamme negatiivista, kielteistä palautetta, vaikka siihen ei edes välttämättä olisi ollut tarvetta.

Kuulen monen lukijan tykönään pohdiskelevan: "Onkohan tuo nyt aivan noin synkkä tilanne käytännössä?"

Henkilökohtaisesti oltuani lähes viisikymmentä vuotta työ- ja opiskelijaelämässä sain suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa positiivista palautetta, vaikka hoidin minulle annetut tehtävät omasta mielestäni aina asiallisesti - lähes aina täysillä.

Em. positiivisiin palautteisiin en välttämättä laske vapaa-aikana tehdystä järjestö-, yms. toiminnasta saatuja huomionosoituksia; standaareja, merkkejä, mitaleja, jne., joita tosin monet pitävät erityisen suuressa arvossa...

Ne tulevat usein virka-ajan/henkilön iän, ei niinkään palkittavan todellisten ansioitten perusteella.

 En lähde erittelemään saamiani positiivisia palautteita ainakaan tässä vaiheessa.    

Ne ovat olleet kuitenkin sellaisia, että niistä on tullut itsellekin todellinen, vahva tunne, että nyt meni suoritus niin sanotusti putkeen - hyvä niin.

Tavoitteeni on nykyisin antaa positiivista palautetta aina, kun siihen on vähääkään syytä ja mahdollisuutta.

                   

Olenko tavoitteessani onnistunut, se on asia erikseen...

                 

Nöyryyttävää kyykyttämistä!

Olen juuri hetki sitten saapunut kaupungilta ja todennut ännännen kerran murheellisen
asiakokonaisuuden, josta olen jo aiemmin monesti aikonut kirjoittaa.

Tiedän etukäteen, että moni saattaa kokea kohta lukemansa turhan - ettei peräti
tyhjänpäiväiseksi, mutta siitä huolimatta…

Asia liittyy tupakointiin! Minusta on nöyryyttävää kyykyttämistä ohjata tupakoitsijat
nimenomaan pikkukuppiloiden ja - kapakoiden sisääntulo-ovien pieleen. Heidän ei pitäisi
alistua siihen.

Suoraa lainatekstiä netistä:

Tupakkalaki Suomessa
Toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetussa laissa on kielletty myymästä tai
luovuttamasta alle 18-vuotiaille tupakkaa tai tupakointivälineitä. Lain mukaan tupakalla
tarkoitetaan tupakkakasvin lehdistä tai sen osista valmistettua nautintoainetta. Näiden
lisäksi tupakkalakia sovelletaan tupakkavastikkeisiin, tupakkajäljitelmiin ja
tupakointivälineisiin.
Tupakkatuotteiden myyntikiellosta alle 18-vuotiaille tulee myyntipaikan yhteydessä
tiedottaa ilmoituksella ja tupakkatuotteita saa myydä ainoastaan valvotuissa
myyntipaikoissa.
Tupakointi kiellettiin Suomessa julkisissa tiloissa ja kulkuneuvoissa vuonna 1977.

Tupakan ja tupakkatuotteiden suora ja epäsuora mainonta on ollut Suomessa kiellettyä vuodesta 1978 lähtien. Työntekijöiden altistumista tupakansavulle työpaikoilla on säädelty
tupakkalailla vuodesta 1995.
Ravintoloita koskevan tupakkalain ensimmäinen uudistus tuli voimaan vuonna 2000.
Toinen uudistus tuli voimaan vuonna 2007, jonka jälkeen tupakointi ei ole ollut sallittua.
Suomessa ravintolatupakoinnin kieltävä laki astui voimaan 1. kesäkuuta 2007, siirtymäaika
tietyissä tapauksissa 1. kesäkuuta 2009 saakka, jolloin ainoastaan erillisessä
tupakointitilassa on mahdollista tupakoida.

Ravintoloitsija päättää tilan rakentamisesta tai rakentamatta jättämisestä. Yli 50
neliömetrin suuruisilla ravintoloilla on mahdollista hakea nykyiselle käytännölle lisäaikaa
vuoden 2009 kesäkuun alkuun saakka. Suomessa laki toimii erityisen hyvin, kun taas
esimerkiksi Saksassa ihmiset eivät välitä kiellosta ja nykyään Saksassa ravintoloissa
tupakointi on sallittu. 

Lain tarkoitus on suojella ravintolatyöntekijöitä ja asettaa heidät samanarvoiseen asemaan
muiden työntekijöiden kanssa.

Lakia on mahdollisesti edellisestäkin vielä viilattu, jos niin ilmeisesti vielä tiukempaan suuntaan...

___________________________________________________________________

Tupakkalain tavoitteet ovat hyviä; tupakointi aiheuttaa riippuvuutta, se on kiistattomasti terveydelle vaarallista, jne. mutta…

On nöyryyttävää ja surullista katsella nimenomaan pohjoisissa luonnonolosuhteissamme
ihmisiä, jotka kaikesta valistuksesta ja sormenheristelystä huolimatta haluavat polttaa.

Ilmeisesti he myös nauttivat henkilökohtaisesta pikku paheestaan, tupakoinnista, jonka
vuoksi he värjöttelevät kadulla savupilven keskellä etsien kengilleen tilaa natsa- ja
räkäklimppien keskeltä. 

Huolestuneita meidän pitäisi olla toisaalta myös ohi kulkevista tupakoimattomista;
lastenkärryntyöntäjistä, koirantaluttajista, kauppareissulla kävijöistä, jne., jotka saattavat
altistua tupakka- ja räkäklimppihöyrystä ohi kulkiessaan.

Tupakan valmistus ja myynti on hyvä, ilmeisesti peräti erittäin menestyvä liiketoimi.

Luulisi kansainvälisten, globaalien tupakkaorganisaatioiden olevan kiinnostuneita –
turvatakseen valmistamiensa tuotteidensa menekin jatkossa – sponsoroimaan
pikkubaareille ja - kapakoille asialliset tupakointitilat, suorastaan kilvoittelevan niistä.

Teknisesti asia on erittäin helposti toteutettavissa nykytekniikalla. Vähän sähköpiuhaa,
elektroniikkaa, suotimia, ilmastointiputkia, tehokas huippuimuri, kevyttä elementtirakennetta, jne. siinä se on ja häiritsevät sauhut ohjataan taivaan tuuliin…

Tehdä siis sellaiset lain ja asetuksen täyttävät tupakointitilat, joissa tupakoitsijoille luodaan
kohtuullisen asialliset/viihtyisät nautinto-olosuhteet.

Toki tupakointi on minullekin tuttua. Onneksi lopetin mokoman kesällä 1976. Minulla oli kolme hyvää syytä lopettaa tupakointi, sen aikainen piiputtelu. Se onkin ihan oma tarinansa...

Nyt suppailemaan!

Ennen sanottiin: "Kaikkea se saksalainen keksii!" Tämän tekstin innovaatio tulee kuitenkin hiukan kauempaa peräti Hawaijilta saakka.

Ylen sivuilla on artikkeleita Sup-lautailusta eli stand up paddle boarding -lautailusta. 

Kyseessä on melontalaji, jota harrastetaan laudan päällä seisten. Laudalla melomisesta saa kuitenkin halutessaan myös kovan kuntoilulajinkin, sanotaan.

"Kalusto on hyvin yksinkertainen. Kolme metriä pitkä ja 80 senttiä leveä surffilaudan näköinen lauta asetetaan veteen, otetaan mela käteen ja lähdetään melomaan. Pelastusliivejä ei kannata unohtaa. Märkäpukua ei tarvita, vaan laudan päällä pärjää vaikka pyhäpuvussa. Kengät ja sukat kuitenkin kannattaa jättää rannalle. Ihan kuivin jaloin laudan päällä ei selviä. Nilkat saattavat kastua, jos aallot lyövät laudan yli. Muuten vaatetusta ei tarvitse sen kummemmin miettiä." todetaan lennokkaassa lähes supermainosmaisessa yrittäjävetoisessa tekstissä.

Tekstin mukaan ensimmäiset 15 sekuntia on epävarma olo - niin varmaan. Lauta ei mene ympäri vaikka kuinka yrittää keikuttaa. Tasapaino tekstin mukaan löytyy nopeasti koukistamalla polvia ja seisomalla hartioiden levyisessä haara-asennossa...

Suppailukuvaa katsellessani ja tekstiä lukiessani tulivat mieleen vanhat suomalaiset tukkilaiselokuvat, joissa filmin komea sankarihahmo laskee tukilla kuohuvaa koskea käsissään tasapainoa auttava puuseiväs, kukaties keksi, joka oli ja on tärkeä työväline puita uitettaessa.

Toisaalta vilahti ajatuksissa 1970-ja 80-luvun vaihteen kesäaamun rantaseuranta Saimaan rannalla, Taipalsaaren Saimaanharjulla.
Seurasimme poikiemme kanssa keski-ikäisen miehen alkutaistelua, opettelua surffilaudan käyttöä rantamatalikossa.
Kyllä oli naurussa pitelemistä! Meidän oli pakko soudella etäämmälle, ettemme olisi häirinneet naurunremahduksillamme aktiivista surffailijaa.
Kyllä hän sinnikkään yrittämisen myötä pysyi pystyssä vempaimellaan loppujen lopuksi sllä kerralla kymmeniä metrejä...

Tunnustan avoimesti, että olen ollut usein totaalisesti väärässä uusien "vouhotusten" rynniessä markkinoille.

Jokohan Sup-vempaimia nähdään kuitenkin Perämeren pohjukassa kesällä 2015?

Takavuosien Suomen omistaja

Muistelen mielelläni menneitä, sellaisia asioita, joista olen aikanaan kirjoittanut tekstejä, mutta niitä ei ole julkaistu missään. 

Tässä on eräs sellainen:

Minulla on ollut tapanani Helsingissä käydessäni pistäytyä Senaatintorin läheisyydessä olevassa kirjadivarissa, josta löytyy jonkin verran kirjoja, joiden hinta ei ole ostamisen esteenä – 0,20 euroa/kpl!

Aikanaan ostin säännöllisesti 5-10 kirjaa lähes jokaisella käyntikerrallani. En ole kehdannut tingata paljousalennuksia...

Viimeisimpien kirjojen joukossa oli professori Pentti Kourin kirjoittama kirja Suomen omistaja ja elämäni muut roolit…

Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1996. Luin hetki sitten hiukan jälkijunassa kyseisen kirjan. Siinä on paljon 1980-90-luvun asioita, jotka ovat vielä kohtalaisen hyvin muistissa ja joista on itsekin valitettavasti joutunut kiistatta kärsimään maksumiehen roolissa.

Kirjan johdannossa sanotaan: ”Tämä kirja on kertomus yhden ihmisen noususta, tuhosta ja jälleen syntymisestä. Se on kirja minusta, mutta se on yhtä paljon kirja Suomesta. Se on kertomus siitä, miten sattumien kautta askel askeleelta nousin nopeasti tilanteeseen, jossa 1989 talvella olin, niin kuin Suomen Kuvalehden kannessa kerrottiin Suomen omistaja.

Olin yhtiöitteni kautta omistamassa määräysvaltaa kahdessa suurimmassa pankissa, kahdessa suurimmassa vakuutusyhtiössä. Minulla oli merkittäviä omistuksia myös teollisuusyhtiöissä ja kehitysyhtiö Sponsorissa. Kaiken tämän olin saanut aikaan

lainarahoituksella, josta suurin osa tuli KOP:sta”

Mielenkiintoinen kirja, joka valottaa 1980- ja -90-luvun tapahtumia ja antaa tietyille, vielä nykyäänkin talouselämässä/politiikassa vaikuttaville henkilöille ”uudet kasvot” ja mahdollisesti tarvetta uudelleen arviointiin…

1980-luvulla Kouri sai hoidettavakseen globaalin suursijoittaja George Soroksen Suomeen kohdistuvat sijoitukset. Kouri oli myös mukana järjestelemässä ns. Kouri-kauppoina tunnettua Kansallis-Osake-Pankin ja Pohjolan yhteistä Suomen Yhdyspankin epäonnistunutta nurkanvaltaus-operaatiota.

Kirjassa vilisee runsaasti suomalaisia talouselämän vaikuttajia – suuria ja pieniä: Aatos Erkko, Jaakko Lassila, Mika Tiivola, Ahti Hirvonen, Seppo Lindblom, Pekka Herlin, Kari Kairamo, Matti Ali-Melkkilä, Christopher Wegelius, Aarne J. Aarnio, Esko Rekola, Janne Boethius, Erik Stadigh, Pentti Talonen, Juhani Riikonen, Timo Laatunen, Taito Tuunanen, Jaakko Rauramo, Hannes Kulvik, Kaarlo Jännäri, Peter Fryckman, Nalle Wahlroos, Teppo Taberman, Esko Ollila, Paavo Väyrynen, Henrik Kuningas, Paavo Laitinen, Peter Fagernäs, Jukka Härmälä, Juhani Lipsanen, Kalle Isokallio, Simo Vuorilehto, Jorma Ollila, Matti Korhonen, Esko Aho, Rolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri, Erkki Liikanen, Mauno Koivisto, jne. …

Kuka on tarinan suurin roisto?

Kirjoittajan mielestä siitä ei ole kahta sanaa, sitä en tässä kuitenkaan paljasta. Toki edellä olevan luettelon henkilöistä joillakin on kukaties puhtaita jauhoja pussissa, mutta yksi asia on kirjoittajan mukaan varma, ne henkilöt, jotka tuhosivat Suomen talouden 1980-luvun lopussa, olivat Markku Puntila, Mauno Koivisto, Rolf Kullberg, Harri Holkeri ja Erkki Liikanen.

Mielenkiintoinen luettelo, luettelon henkilöistä vielä yksi on aktiivisesti vaikuttamassa Suomen talouselämässä, vieläpä erittäin merkittävässä asemassa.

Suomen 1990-luvun pankkikriisi lähti liikkeelle. Sitä seurannut pankkituki on Suomen taloushistorian suurin tulonsiirto. On laskettu, että pankkikriisin kokonaiskorvaus oli aikanaan noin 50 miljardia markkaa eli vajaa 8,4 miljardia euroa – ei siis aivan pikkusumma!

Kuka oli maksumiehenä? Sinä ja minä, kukapa muukaan, mutta onneksi tämä on vain elämää ja elämä on matka…


Muuten jälkijunassa ja ehkä jälkiviisaanakin kirja on lukemisen arvoinen. Miksi? Siksi, ettei vastaavaa ainakaan omin toimenpitein pääse tapahtumaan!

Kyllä tämän hetken taloudellinen meno Suomessa on myös kylmää kyytiä! Toivottavasti tästä kunnialla selvitään...

Loivia käännöksiä kännykkäkansalla!

Ajelen autolla Kemin Karjalahdella lähes viikottain asioiden muutamassa paikallisessa liikkeessä.

Liikenne on pääsääntöisesti rauhallista, mikä aiheuttanee tiettyä rentoutta ajotyyliin.Usein risteyksissä ajaminen hiukan mietityttää. Totean tämän tästä itsekseni: "Olipa loivia käännöksiä kännykkäkansalla!"

Havaintojeni mukaan melkein jokaisen vastaantulevan auton kuski puhuu estottomasti kännykkään.

Useat hapuilevat ilmeisesti lisäksi toisella, vapaalla kädellä suuntavilkkua, aurinkosuojaläppää, vaihdekeppiä, sytkäriä, CD-soitinta, tietokonetta, ilmastointivipua, tms. ja käännökset risteyksissä ovat sitä luokkaa, että olisin voinut pistää vanhan autovanhuksen maalautukseen. Niin sanottuja läheltä piti tilanteita on ollut useita.

Pari kertaa on täytynyt täysin pysähtyä, ettei ole saanut loivakurvilörpöttelijää nokilleen. Tunnustan, että varmaan omassakin ajotyylissä on skarppaamista... 

Voiko Vuotos-asiaa avata?

2000-luvun alkupuolella lehtien palstoilla otettiin kiivaasti kantaa Vuotos-asiaan - puolesta ja vastaan ja vähän siltä väliltäkin.
Siihen maailman aikaan ajattelin, että tuohon en koske pitkällä kepilläkään, koska syntyi tunne, että asia ei oikeastaan minua millään tavalla koskettanut! Lisäksi tuntui siltä, että Vuotos-kirjoittelu oli silloin turhanpäiväistä sananpieksäntää...

Niin, siinäpähän jähnätköön, jos ei ole parempaa tekemistä, aikanaan ajattelin, mutta kuinka tässä nyt näin taas kävikään…


Kyllähän tuo aina on mietityttänyt Kemijoen Isohaaran sillan yli tulva-aikaan ajellessani, että valtavan hukkavirtaaman voisi energiataloudellisesti paremminkin käyttää.

Todettakoon lisäksi, että olen tutustunut aikoinaan jonkin verran eri osapuolten erilaisiin
Vuotos-aineistoihin, pistäytynyt uteliaisuuttani jopa pikapikaa em. alueella syksyllä 2002 ja
lukenut kokonaisuudessaan huolellisesti useampaan kertaan netistä tekstin:
KHO:2002:86
Vesiasia- Vuotoksen tekoallas - Voimalaitos - Vesistön säännöstely - Vesilain 2 luvun 5 ja
6§:n keskinäinen suhde - Ehdoton luvanmyöntämiseste
Antopäivä 18.12.2002
Vuosikirjanumero KHO:2002:86
Taltionumero 3339
Diaarinumero 2405/3/01

Asiassa on kysymys patoalueineen yhteensä 242 km2:n suuruisen Vuotoksen tekoaltaan ja voimalaitoksen rakentamisesta sekä vesistön säännöstelystä.

Kyseisen asiakokonaisuuden päätösosassa mainitaan lupa-asiaa toistaiseksi käsitelleet
viranomaistahot:
Pohjois-Suomen vesioikeus, Vaasan hallinto-oikeus ja Korkein hallinto-oikeus…
Pohjois-Suomen vesioikeus on myöntänyt Kemijoki Oy:lle luvan hakemukseen liitetyn
suunnitelman mukaisesti.
Vaasan hallinto-oikeus kumosi Pohjois-Suomen vesioikeuden päätöksen ja hylkäsi
lupahakemuksen.
Korkein hallinto-oikeus pysytti voimassa Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen
lopputuloksen äänestystuloksella 6-1…

Onko asia ollut virallisesti esillä vuoden 2002 jälkeen? Ilmeisesti tilanne on jämahtänyt paikoilleen em. tilanteeseen. Asia on haudattu, unohdettu vai onko sittenkään...

Miksi tämä asia itseäni jaksaa edelleen kiinnostaa kaikesta huolimatta, on yksinkertaisuudessaan se, että edullista sähköenergiaa Suomi tarvitsee jatkossakin.

Varsinkin, kun maailmanpoliittinen tilanne ei ainakaan juuri tällä hetkellä ole parempaan suuntaan menossa - päinvastoin.
Energiakysymykset nousevat pakostakin pinnalle yhä voimallisemmin lähitulevaisuudessa.

Onko ydinvoiman lisärakentamien Suomessa ainoa vaihtoehto, kun meillä on runsaasti virtaavaa vettä käytössämme?
Onneksi ns. uusiutuvien energiamuotojen lisäys on ollut merkittävä ja noita tuulivoimapuistoja on ilmestynyt maahamme kuin sieniä sateella mutta ne eivät kuitenkaan riitä.

Lukiessani taannoin Korkeimman hallinto-oikeuden tekstiä tulin vakuuttuneeksi siitä, että
viimeisessä päätöksentekoprosessissa asiaan eivät ole vaikuttaneet faktat, tosiasiat, vaan
mielikuvat, tunneasiat, lakitulkinnat, jne., joiden pohjalta loppujen lopuksi näinkin mittavia
ja merkityksellisiä päätöksiä tehdään.

Korkeimman hallinto-oikeuden jäsenet, nuo eräiden lehtitietojen mukaan lähes Jumalasta
seuraavat, ovat lupahakemuksen käsittelyn edetessä saaneet joidenkin fanaatikkojen
arvomaailmassa lähes sädekehän päänsä päälle
Mutta toisaalta myös ilmeisesti ns.suuren enemmistön silmissä n-sarvisen pirun olemuksen…

Toistaiseksi käsittelyprosessi on työllistänyt valituskirjelmien rustaajia, asiantuntijalausuntojen laatijoita, asianajajien runsasta ja monipuolista käyttöä sekä luonnollisesti eri oikeusasteiden virkamiesten asiaan tutustumiseen ja kirjelmien laatimiseen liittyviä toimenpiteitä.

Voiko Vuotos-asiaa avata?

Kyllä voi, vähintäänkin tutkia tarkkaan tämänhetken Suomen energiapoliittisen tilanteen mukaan hankkeen vaikutukset kiihkottomasti, objektiivisesti.

Nyt taisi lipsahtaa turhan painava sunnuntaiaamunavaus... 

Paikallisessa autoliikkeessä

Selailen säännöllisesti paikallislehtien autonmyynti-ilmoituksia, vaikka minulla ei ole juuri tällä hetkellä akuuttia tarvetta uuden/käytetyn auton ostoon.

Minulla ei ole pääsääntöisesti kovin hyviä kokemuksia autoliikkeistä, tässä yksi monen vuoden takainen esimerkki:

Kävin eräässä autoliikkeessä tarkoituksena kysellä tietyn tyyppisen käytetyn auton ostomahdollisuuksia.

Pysäköin vanhan palvelijani, todella hyvässä kunnossa olevan, jo rippikouluiän reippaasti
ohittaneen ja jo aikuisikäisen autoni autoliikkeen avarien lasi-ikkunoiden eteen ja astelin
toiveikkaana sisään tehovalaistuksessa kiiltelevien menopelien keskelle.

Tehovalaistuksessa seisoskeli autoliikkeen myyntitykki hiukset suittuina tyylikkäässä
puvussaan ja kengät häikäisevän kiiltävinä.
Hän keskusteli intensiivisen aktiivisesti paikallisen äkkiäveriään kanssa ilmeisesti juuri liikkeeseen rahdatusta, superhyperspecialekstraluxusmodern-menopelin myynnistä/ostosta.

Hän ei kiinnittänyt juurikaan huomiota vaatimattomaan olemukseeni tai oikeastaan
hätäisesti sen verran, että hän vilkaisi minua syrjäsilmällä kuin halpaa makkaraa...
Hän ei edes vastannut hyvää-päivää-tervehdykseeni, aivan kuin hän olisi käyttänyt jo
hyvää-päivää-tervehdyskiintiönsä siltä päivältä täyteen.

Minä en ollut ilmeisesti hänen arvomaailmassaan potentiaalinen asiakas, jonka hän oli
todennäköisesti pika-analyysissään todennut nähtyään pysäköimäni avolava-auton, kesäauton liikkeen edessä.

Hän luokitteli minut ns. renkaanpotkijaksi.

Suunnilleen yhtä hyödyttömäksi kuin muutama vuosi sitten pankinjohtajat tavalliset
asiakkaat, jotka toivat tullessaan vain hiekkaa pankin kiiltäville lattioille...

Kova kiire tuntui olevan muillakin liikkeen myyntimiehillä, jotka tukka putkella kännykkäänsä
kailottaen viilettivät ohitseni.

Kiertelin siksakkia lenkin uusien ja vanhojen autojen keskellä ja poistuin kaikessa
hiljaisuudessa takavasemmalle ja lähdin vanhalla palvelijallani liikenteeseen.
Pois ajellessani kävi mielessä, että ilmeisesti autoliikkeillä meni silloin sen verran
hyvin, että on varaa pitää em. tyyppisiä myyntimiehiä palveluksessaan...
Olen sen verran ns. totaalikäyttäytyjä, että tuskinpa niin autonkipeä olen, että kyseiseen
liikkeeseen on enää asiaa.

Todettakoon, että ostimme netin kautta em. tapahtuman jälkeen vähän ajetun, hyväkuntoisen maastoauton, josta olemme viime vuosina käyttäneet nimeä - talviauto. Se on vieläkin käytössämme.

Järkevintä luonnollisesti olisi siirtyä yhden auton käyttäjäksi. Niissä merkeissä joutunee vielä ainakin kerran menemään autoliikkeeseen.
Varmaan kilpailun koventuessa palvelukin on viime vuosina parantunut...

Burn rubber, suomeksi:polttaa kumia...

Otsikon termi liittyy olennaisesti lähinnä jännittäviin varttimailikilpailuihin, kiihdytyskilpailuihin, joissa ennen starttia poltetaan näyttävästi kumia.

Miksi?

Todennäköisesti siksi, että saadaan renkaan pintakerros ”ottavaksi” kriittisessä lähtökiihdytystilanteessa. Renkaan pidolla ja nimenomaan ajajan reflekseillä on ratkaiseva merkitys, jotta rinnalla oleva vastustaja/kanssakilpailija voidaan päihittää.

Lyhyt nettilainaus:

Kiteytetysti voisi todeta kiihdytysajon ideana olevan ajaa varttimaili eli 402,33 metriä mahdollisimman rivakasti. Varsinaista kisaa edeltää aika-ajo eli lajittelu (qualification), jonka tulosten perusteella kilpailijat sijoitetaan pudotuskaavioon. Pudotuskisassa (elimination) voittaja selviää jatkoon seuraavalle kierrokselle, kunnes finaalissa kaksi parasta kohtaa toisensa. Ajanotto toimii valokennoilla ja ajat mitataan tuhannesosasekunnin tarkkuudella, joten lähdössä on syytä olla hoksottimet kohdallaan tai peli on menetetty jo ensimmäisen sekunnin aikana.

Kilpailuryhmiä on pilvin pimein; viritysasteet samoin kuin kori- ja runkorakennelmat vaihtelevat. Toisena ääripäänä on kaupasta ostettu tuotantoauto ja toisena lähes 8000-hevosvoimainen dragster.

Jos otetaan esimerkiksi nuo kiihdytysajon huiput eli Top Fuel dragsterit, tuntuu että kaikki niihin liittyvät lukemat ovat uskomattomia

Autot kiihtyvät 0-100 km/h 0,46 sekunnissa! Eikä tuohon nopeuteen mennessä auto ehdi vielä liikahtaa kuin 8 metriä. Eli satasta mennään jo ennen kuin auto on liikkunut edes oman pituutensa verran!

Nitrometaania kuluu juhlavat 10 litraa 100 metrillä. G-voimia (nyt ei siis puhuta G-pisteestä!) kohdistuu kuskiin lähdössä peräti 8 G:tä ja jarrutuksessakin 5 G:tä. 

Aika haipakkaa ja kumi palaa! Tulipa hiukan pitkänpuoleinen tekninen ”aasinsilta” itse aiheeseen…

Kumi palaa myös havaintojeni mukaan myös tavallisessa katuliikenteessä. Tuntuu välillä siltä, että rauhallisella ajotyylillä ei aina pysy ajorytmissä mukana, on niin sanotusti tien tukkona.

Tämän tästä peräpeiliin ilmestyy muutaman metrin etäisyydelle superkiireinen autoilija, joka ensimmäisen tilaisuuden tullen, renkaat ulvoen, tekee autollaan näyttävän ohituksen jättäen asfaltin pintaan mustat kiihdytysjäljet…

Kiihdytysvaiheessa nopeuden täytyy olla vähintäänkin puolitoistakertainen esim. 60 km/h nopeusalueella.

Järjetöntä hurjastelua, jossa kumi parhaimmillaan = pahimmillaan palaa! Murheellista asiassa on se, että vastaan todennäköisesti tulee jossakin vaiheessa samantyyppinen kuminpolttaja ja nokkakolarissa on erittäin pienet mahdollisuudet selvitä hengissä.

Vähintäänkin erittäin suuri mahdollisuus on rajussa kiihdytystilanteessa lipsauttaa ajopelinsä tienpientareelle ja saattaa se lunastuskuntoon.

Varsinkin näin koulukauden alkaessa lienee kohtuullista toivoa, että jokainen autoilija sovittaa ajonopeutensa tilanteen sekä ajotaitojensa mukaisesti ja ottaa huomioon muut liikenteessä olevat - nimenomaan lapset, joista monet ovat liikenteessä ensimmäisiä kertoja uusilla reiteillä...

Tunnetko lähinaapurisi?

Varsin usein saamme lukea lehdistä järkyttäviä uutisia tapauksista, joissa esimerkiksi kerrostalossa on löydetty yksinäinen henkilö menehtyneenä. Pahimmassa tapauksessa henkilö on saattanut olla kuolleena vuosikausia, ruumis, maallinen tomumaja muumioituneena.

Miten on mahdollista, että kukaan ei ole kaivannut häntä? Yksinäisyys voi kerta kaikkiaan olla niin totaalista!

Asia käväisi mielessäni aivan hetki sitten, koska meidänkin talomme ohi ajelee ihmisiä eri kulkuneuvoilla, hölkkää, kävelyttää koiraa tai muutoin vain ulkoilee.

Ennen, kauan sitten, tunsin jotakuinkin alueen jokaisen asukkaan.

Vaikka olen asunut tällä alueella lähes koko elämäni - Etelä- ja Kaakkois-Suomen noin 13 vuoden opiskelu- ja työkeikkaa lukuunottamatta - en tunne ohikulkijoista kuin murto-osan. Moni kulkijoista asuu jopa saman tai viereisen kadun varrella. 

Osa heistä kohteliaasti kyllä tervehtii minua ja minä luonnollisesti takaisin mutta siitä huolimatta en läheskään jokaista tunne lähinnä siksi, että tällekin alueelle on muuttanut uusia asukaita, lähinnä lapsiperheitä.

Tuttavuuden hierominen hektisessä nykymaailmassa on vaikeampaa kuin entisaikaisessa, varsin mutkattomassa elämäntilanteessa. Pitääköhän sitä alkaa kaikesta huolimatta opettelemaan...

Mahtavaa Haaparanta!

On mukava lukea aamutuimaan myönteisiä, konkreettisia uutistekstejä lehdistä. Tämän aamun Pohjolan Sanomissa oli artikkeli Ruotsin Haaparannan Barents Centerin rakentamisurakasta.
Rakentaminen käynnistyy ja suunnitelmien mukaan vietetään kauppakeskuksen, areenan ja hotellin avajaisia syyskuussa 2016.

Mahtavaa Haaparanta/Ruotsi ja rajanpinta!

Vaikka itsekin olen hiukan epäillyt suureellista hanketta, minun on tunnustettava toisaalta, että ihailen Haaparannan kaupungin päättäjien rohkeutta asiassa. Toivottavasti kaikki etenee suunnitelmien mukaisesti.

Em. rakentamisprojekti säteilee työtä koko tälle talousalueelle, se on hyvä se...

Kannattaako nauloja kolmatta kertaa oikoa?

Olen kuullut muutaman kerran kerrottavan tarinoita tyyliin: ”Kun me tulimme sodasta, ei
ollut kaupoissa juuri mitään, perhettä perustamaan ja rakentamaan uutta kotia oli kova
halu! Likimain tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Rakennustarpeita piti haalia kasaan sieltä
sun täältä: puutavarasta, tiilistä, sementistä, nauloista, kaikesta oli kova pula. Meidänkään
rintamamiestalossa ei taida olla yhtään uuttaa naulaa, kaikki vanhoja, ruosteisia ja oiottuja!
Talo on pysynyt kopillaan.” 

Kunnioitan näitä ihmisiä, jotka loppujen lopuksi ovat luoneet pohjan Suomen nykyvauraudelle uutteralla, tosi kovalla työllä ja säästäväisyydellä.

Itse oioin jo kauan sitten kolmatta kertaa neljän ja viiden tuuman nauloja poimittuani niitä haalarin taskuun ”vanhasta sekanaulaämpäristä” varastostani.
Naputtelin kasaan väliaikaisia tukirakenteita, jotka joudun taas hetken kuluttua purkamaan.

Kannattaako nauloja kolmatta kertaa oikoa? Kyllä kannattaa, jos on aikaa ja hiukan
viitseliäisyyttä…
Tosin on avoimesti todettava, että nykynaulat tuskin kestävät vääntymättä kertakäyttöä!

Minua ärsyttää suunnattomasti nykyaikainen kertakäyttömentaliteetti! Mitään ei muka
esimerkiksi kannata korjata!

Sen totesin muun muassa raadollisesti taannoin kävellessäni optimistisena paikalliseen atk-liikkeeseen mustesuihkuprintteri kainalossa. Printteristäni on jokin rajoitinnippeli irronnut ja mennyt kukaties pölynimuripussissa kaatopaikalle.

Sain hyvin kohteliaan palvelun ja vastauksen, että printterin korjaaminen ei nykyään kannata.
Jo muovikannen aukaiseminen maksaa sen ja sen verran, vian paikallistaminen ja
korjaaminen maksaa niin ja niin paljon ja puutuva nippeli todennäköisesti yhtä sun toista ja
mahdolliset yllätystekijät sitä sun tätä…

Myyjä kertoi lisäksi, että heillä on edullinen tarjous mustavalkolaserprintteristä. Se maksaa
todennäköisesti vähemmän kuin – ehkä 0,5 euron – nippelin uusiminen…
Niinpä!
Harkitsin asia, mutta minua harmitti, että olin hankkinut hetki sitten mustesuihkuprintteriini sikakalliit mustepatruunat, taisivat maksaa jotakuinkin saman verran kuin tuo muovista prässätty ihmesuihkija…

Niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi, että jouduin ostamaan mustavalkoalserprintterin. Se on minulla käytössä vieläkin.

Kohta ei muka minkään korjaaminen kannata, täytyy ostaa uutta, uutta, uutta, jotta koneet,
tuotantovälineet pyörivät laakerit punaisina synnyttäen lisäarvoa yritykselle, kunnon
osinkotuloja omistajille ja muhkeita optioita nykypiiskureille, osto-optiojohtajille!

Niinpä ja toki työtäkin, todennäköisesti jossakin kaukana ns. halvan työvoiman maissa...

Iloinen perhetapahtuma ja vähän muutakin...

Luin noin puolitoista vuotta sitten lehdestä artikkelin, oikeastaan kolumnin otsikolla Ilonen perhetapahtuma.

Otsikon valinta oli tarkkaan harkittu, joka johdatti varmaan jokaisen lukijan hiukan muihin, perinteisiin ”iloinen perhetapahtuma”- ajatuksiin.

Artikkelissa käsiteltiin kymmenien vuosien pätkätyön muuttumista vakituiseksi työpaikaksi.

Artikkelissa todettiin muun muassa: ”Työpaikan merkitys on äärettömän suuri. Meidän kattilakunnalle se tietää esimerkiksi sitä, että avoimia työpaikkoja ei enää tarvitse etsiä, eikä rustailla työhakemuksia. Myös tähän rumbaan liittyvä ainainen henkinen paine on poissa.”

Työpaikan merkitys on todellakin äärettömän suuri. Se on erityisen suuri nimenomaan talousalueellamme, jossa työttömyysprosentti on ollut pitkään kohtuuttoman korkealla.

Siksi jokainen työpaikka, varsinkin uusi työpaikka on elintärkeä. Teolliset työpaikat ovat vähentyneet viimeisten vuosikymmenien aikana mutta vihdoinkin on - tai ainakin oli - toiveissa saada niitä lisää.

Ihmettelen, miten hiljaista on edelleen Kemin Ajokseen suunnitellun biodieseltehtaan osalta. Asiasta ei ole ollut pitkiin aikoihin artikkeleita lehdissä, mainintoja uutisissa, jne. ainakin minulta ne ovat menneet ohi näkökentän…

Tyyntä positiivimyrskyn edellä? Vapo on ilmoittanut olevansa edelleen Kemin Ajoksen biodieselhankkeen takana. Siihen on ns. valmista rahaa EU:n myöntämä lähes 90 miljoonan euron avustus
Hankkeen kokonaiskustannukset ovat vajaa 500 miljoonaa euroa, jolla saadaan välillisesti satoja uusia työpaikkoja – tehtaalle ja lähiympäristöön.
Ilmeisesti tällä hetkellä – hiljaisuuden vallitessa – haetaan kiihkeästi lisärahoitusta, kukaties kansainvälisiä rahoittajia.

Viime vuosina on muodostunut pakostakin käsitys – olipa vallankahvassa minkä värinen hallitus tahansa – että hävitetään aika reipasta vauhtia valtion, Sinun ja minun omaisuutta.

On syntynyt näkemys, joiden mukaan valtio ei saa omistaa juuri mitään, siis me, Sinä ja minä…

Entisinä hyvinä aikoina, silloin kun presidentit olivat vielä Kekkosia, valtio oli tiukasti mukana monessa.

Mielestäni vähintäänkin valtiolla, siis meillä, Sinulla ja minulla edustajiemme välityksellä täytyy olla erittäin tiukka ote nimenomaan mm. : energiatuotannosta, rautatieverkostosta, tieverkostosta, lentoverkostosta, perusmetalliteollisuudesta, luonnollisesti koulutustoiminnasta, jne. …

Valtion mukana oleminen uusissa, merkittävissä energiatuotanto-/polttoaineratkaisuissa, joissa perusraaka-aineena on puu, on edelleen enemmän kuin perusteltua.

Kemin Ajoksen biodieselhanke on koko Lapin asia, vaikka täällä Perämeren pohjukassa tuntuu siltä, että se halutaan vaieta kuoliaaksi…

Varjonyrkkeily on siis alkanut...

Ukrainan kriisi on siirtynyt uuteen vaiheeseen. EU:n ja USA.n muodolliset kevytpakotteet ovat tänään aiheuttaneet Venäjän vastapakotteet. Se oli täysin odotettavissa...

Varjonyrkkeily on siis alkanut.

Mitä seuraavassa vaiheessa? Todennäköisesti hiukan kovempia pakotteita. Entä sitä seuraavana...

Erinomainen vaihtoehto olisi todeta, että nyt alkaa olla aika todeta tilanteen vakavuus ja miettiä ainoaa oikeaa vaihtoehtoa - neuvottelujen aloittamista, ennen kuin pakotteet aiheuttavat kohtuuttomia maailmantaloudellisia ongelmia.

Suomalaisille yrityksille pakotteet aiheuttavat päänkivistystä. Onneksi me olemme aika näppäriä kohtuullisella aikajänteellä hakemaan uusia ratkaisuja - niin tässäkin murheellisessa tilanteessa...

Isänmaallinen teko, osta Talvivaaraa!

Kävipä mielessä vanhat tekstini otsikolla: Isänmaallinen teko, osta Nokiaa! Osa niistä julkaistiin ainakin täällä Perämeren pohjukassa.
Valtakunnan ykköslehtiin ym. tyyppinen pikku-uutinen ja kannanotto ei tainnut yltää. Tosin en tiedä varmuudella, koska en oikeastaan lue muita kuin Helsingin Sanomia - nykyisinkin päivittäin!

Niin - Nokian pörssikurssi taisi olla siihen maailman aikaan pitkästi alle 3 euroa/osake ja liikkeelle oli valtavasti harsohattuisten amerikkalaismummojen hallinnoimien säätiöiden paniikkimyyntiä. Näin isot pojat ja niin sanotut pörssiasiantuntijat silloin toitotttivat yhdestä suusta.

Itse tarkoitin tekstilläni, että osta sekä Nokian osakkeita että puhelimia - silloin LUMIA alkoi nostaa päätään voimallisesti...

Arvelen, että suomalaiset lisäsivät Nokian omistusta ihan mukavasti. Varmaan heillä tälläkin hetkellä on hymy herkässä - Nyky-Nokia on aivan toista maata - kassassa ilmeisesti noin 5 miljardin euron pinnassa irtorahaa ja kurssi mukavalla spekulaatiokeskustelutasolla.

Järkevillä osto-operaatioilla ja strategiavalinnoilla Nokiaa omistavien hymy sen kun levenee lähitulevaisuudessa - näin se menee - onneksi...

Mutta se Talvivaara, jolle pahimmat skeptikot ja mustamaalaajat, ovat valmiita pistämään lapun luukulle - ovat olleet jo sitä mieltä kauan aikaa. 

Tänään Talvivaaran osakkeen pörssikurssi painui alle 6 sentin. Pörssikurssiin vaikutti olennaisesti epävarmuus, joka johtui tiedottamisviiveestä, se on ymmärrettävää.
Rahoitustilanne on kriittinen, se ei ole enää edes kunnon uutinen.

Toivottavasti loppukuusta tulee sen verran tuhtia ja vakuuttavaa infoa nimenomaan lähitulevaisuuden rahoitusmahdollisuuksista, että tämän blogikirjoituksen otsikolle olisi kunnolla katetta.
_______________________________________________________________________

Tänään torstaina 07.11.2014 on avoimesti todettava, että lyhyen aikajänteen rahoitusneuvottelut eivät ole tuottaneet myönteistä lopputulosta. Talvivaaran tytäryhtiö on hakeutunut konkurssiin.
Valtion johdolla pyritään löytämään kaivostoiminnan jatkajaksi luotettavaa ja ammattitaitoista ulkopuolista osaajaa, joka ottaa päävastuun lähitulevaisuuden toiminnoista...