Olemme viettäneet mökkielämää, saarimökkielämää muutaman vuoden. Kokemuksemme eivät aivan ole alla olevan artikkelin tyyppisiä. Olemme mielestämme tällä hetkellä sellaisessa "valmiustilassa", että kunhan osaisi vaan olla ja nautiskella. Totta kai pikku tekmistä aina löytyy...
Suora nettilainaus Helsingin Sanomista hiukan tuunattuna:
Me tumpelot olemme mökeillä ikuisia lapsia – Ovatko kädentaidot syntymälahja?
Kun tumpelo mökkeilee, ongelmana on tunne siitä, ettei saa pidettyä paikkoja kunnossa. Jos kädentaidot puuttuvat, ihminen kokee itsensä omalla mökillään ikuiseksi lapseksi, kirjoittaa Esa Lilja.
MATTI PIKKUJÄMSÄ
VASEMMAN KÄMMENEN pohjassa sykkii kivulias punainen rakko. Halkaisukirveen varsi on sen siihen hiertänyt.
Selkä on jumissa. Se on tottumaton kaupunkilaisselkä eikä nikottelematta jaksanut liikutella raivaussahaa kahta tankillista putkeen.
Oikea hauis on krampissa. Se ei ole tottunut moottorisahan painoon.
Eli tervetuloa kesämökille! Suomen noin puolesta miljoonasta mökistä yksi on minun käytössäni. On ollut jo viisi vuotta. Asetelma on klassinen: Pari tuntia autossa Nelostietä pohjoiseen, ja olen siirtynyt toiseen elämään. Siellä käydään muikkuverkoilla ja savustuspöntöllä, lämmitetään puusaunaa, nukutaan sikeästi, luetaan kirjoja ja toivotaan, että aika pysähtyisi.
Mutta mökkeilyn nautinnosta joutuu maksamaan hinnan, jota ei etukäteen ymmärrä. Tekemättömien töiden painolasti alkaa pikku hiljaa jäytää mieltä. Eikä ongelma ole työn määrä, vaan tunne siitä, ettei kunnolla osaa. Mitään.
NAUTINNON OHELLA mökin pito on kuin osallistuisi päättymättömiin arpajaisiin, joissa palkintona on ongelmia. Kas, kaivo on jäässä, miten se sulatetaan? Tontin nurkalla on puu, joka pitäisi kaataa. Jos yritän, vaikka en osaa, mihin suuntaan se kaatuu?
Ruohonleikkuri: kunpa remmi ei katkeaisi, terä tylsyisi tai kone lakkaisi käynnistymästä. Ja kappas, nyt vesipumppu ei enää nosta vettä, se pitää ilmata. (Tämän toimenpiteen hallitsen, vaikka en ymmärräkään, miten siihen tarvittava akku ja kompressori – saati pumppu itsessään – toimii.)
Jos ihminen on käsistään kätevä, talkkarin askareet ovat hänelle helppoja. Sen kuin tekee. Joillakin meistä silmä, pää ja kädet pelaavat kauniisti yhteen ja pulmat ratkeavat.
Mutta minä en taida olla kovin kätevä ihminen. Minä ja kaltaiseni olemme mökeillämme kuin oman elämämme ikuisia lapsia. Aina ihmettelemässä, miten asiat oikein toimivat.
OLEN KOTOISIN maatalosta, ja moni on luullut minua siksi luontaisesti käteväksi. Näin ei ole. Naapurin pikkuserkusta sen sijaan näki jo pienenä, että päänuppi pursuaa luovaa arki- ja talonpoikaisjärkeä. Hän on nyt ison talon isäntä. Minä en onneksi ole.
Olen aina ihaillut käteviä ihmisiä, ja hehän erottuivat jo koulun käsitöissä. Siellä kaikki lähtivät liikkeelle samasta laudanpätkästä tai metalliputkesta, mutta siinä missä kätevät ryhtyivät varmoin ottein työstämään kauniita leikkuulautoja ja käyttökelpoisia ruuvimeisseleitä, monilla muilla projektit jäivät kesken tai kömpelöitä tekeleitä nakeltiin häpeillen metsään kouluvuoden päätyttyä.
”Mikäs tämä on?” vaimo kysyi, kun näki yläasteella kyhäämäni löylykauhan. Se on hankalasti käytettävä ja kolho kapistus, mutta siinä on itse nakuttelemani kuparikuppi, metallista työstetty varsi ja yli kaksikymmentä vuotta kestäneet popniitit.
Kätevistä tyypeistä tulee aikuisina hartiapankkirakentajia ja toimeliaita mökkiläisiä. Muut harhailevat rautakauppojen hyllyjen välissä tyhjä katse silmissään, tulkitsemassa myyjien koodikieltä, jossa juoksumetrit, päätylistat ja jiirit vilisevät villisti.
Mutta miksi joku osaa työhommat, joku toinen ei? Saadaanko kädentaidot syntymälahjana?
Kysyn asiaa Teknisten aineiden opettajat ry:n puheenjohtajalta Jussi Karjalaiselta.
Karjalaisen arvion mukaan osittain kyse on saaduista ominaisuuksista: matemaattis-loogisesta päättelykyvystä, syy-seuraussuhteen havaitsemisesta, käden hienomotoriikasta. Ja ihan vain kyvystä tarttua toimeen. Toiset ovat puuhakkaampia kuin toiset.
Silti tärkeintä on harjoittelu.
”Joku osaa musiikkiakin aluksi paremmin. Mutta kenestäkään ei tule kirvesmiestä harjoittelematta.”
Ja harjoitteluun se koulukin koettaa kasvattaa. Jo kansakoulun isä Uno Cygnaeus ajatteli 1860-luvulla, että lapsille on koulussa opetettava kädentaitoja. Ne sivistävät ja kehittävät ajatuksenjuoksua – auttavat arjessa, Cygnaeus päätteli.
Ei se kyllä aina siltä tuntunut. Kannattiko kahdeksasluokkalaisille opettaa kaasuhitsausta ja metallin karkaisua? Enemmän hyötyisin siitä, että sormeni osaisivat näprätä luotettavia solmuja peräkärryn köysiin.
KOULUJEN NYKYINEN opetussuunnitelma kuulostaa fiksulta. Sen mukaan käsityö ”kehittää keskittymiskykyä, aloitteellisuutta, avaruudellista hahmottamista, tuntoaistia, motorisia taitoja, luovuutta. Käsityön merkitys on pitkäjänteisessä prosessissa sekä itsetuntoa vahvistavassa, mielihyvää tuottavassa kokemuksessa”.
Nyt ollaan ytimessä. Kun tarkemmin ajattelen, minäkin olen vuosien mittaan tehnyt mökillä hämmentäviä asioita. Kaakeloinut seinää. Kaatanut puun pystystä. Nikkaroinut terassin. Toki tämä on mahdollista vain siksi, että kirvesmiesappiukko on sanonut vieressä, mitä tehdään.
Mutta omin käsin tekemisessä on jokin korkeampi taso myös apupojalle.
Viime kesänä mökillä tehtiin laajennusta ja kuisti muutettiin lämpimäksi tilaksi. Siinä vierähti koko loma, mutta nättiä ja valmista tuli.
Mukavan lisätilan ohella ainakin yhtä tärkeää on nyt rauhoittava ja vahva tunne siitä, että tiedän tarkasti, mistä mökin uusi osa on tehty. Millaiset laudat, eristeet ja ruuvit maalin alta löytyvät ja missä järjestyksessä. Ne ovat minulle muutakin kuin seinät – ne ovat seinät, jotka itse rakensin. Ymmärrän, miten seinä toimii.
Tänä viikonloppuna mennään taas, rakoista piittaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti