Kissa kiitoksella elää, sanotaan...

Suomalaiseen kulttuuriin ei perinteisesti ole kuulunut ainakaan ylenpalttinen positiivisen, myönteisen palautteen antaminen. Ei edes silloin, kun sen antamiseen olisivat painavat syyt.

Sen sijaan mielellään annamme negatiivista, kielteistä palautetta, vaikka siihen ei edes välttämättä olisi ollut tarvetta.

Kuulen monen lukijan tykönään pohdiskelevan: "Onkohan tuo nyt aivan noin synkkä tilanne käytännössä?"

Henkilökohtaisesti oltuani lähes viisikymmentä vuotta työ- ja opiskelijaelämässä sain suunnilleen kerran kymmenessä vuodessa positiivista palautetta, vaikka hoidin minulle annetut tehtävät omasta mielestäni aina asiallisesti - lähes aina täysillä.

Em. positiivisiin palautteisiin en välttämättä laske vapaa-aikana tehdystä järjestö-, yms. toiminnasta saatuja huomionosoituksia; standaareja, merkkejä, mitaleja, jne., joita tosin monet pitävät erityisen suuressa arvossa...

Ne tulevat usein virka-ajan/henkilön iän, ei niinkään palkittavan todellisten ansioitten perusteella.

 En lähde erittelemään saamiani positiivisia palautteita ainakaan tässä vaiheessa.    

Ne ovat olleet kuitenkin sellaisia, että niistä on tullut itsellekin todellinen, vahva tunne, että nyt meni suoritus niin sanotusti putkeen - hyvä niin.

Tavoitteeni on nykyisin antaa positiivista palautetta aina, kun siihen on vähääkään syytä ja mahdollisuutta.

                   

Olenko tavoitteessani onnistunut, se on asia erikseen...

                 

Nöyryyttävää kyykyttämistä!

Olen juuri hetki sitten saapunut kaupungilta ja todennut ännännen kerran murheellisen
asiakokonaisuuden, josta olen jo aiemmin monesti aikonut kirjoittaa.

Tiedän etukäteen, että moni saattaa kokea kohta lukemansa turhan - ettei peräti
tyhjänpäiväiseksi, mutta siitä huolimatta…

Asia liittyy tupakointiin! Minusta on nöyryyttävää kyykyttämistä ohjata tupakoitsijat
nimenomaan pikkukuppiloiden ja - kapakoiden sisääntulo-ovien pieleen. Heidän ei pitäisi
alistua siihen.

Suoraa lainatekstiä netistä:

Tupakkalaki Suomessa
Toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetussa laissa on kielletty myymästä tai
luovuttamasta alle 18-vuotiaille tupakkaa tai tupakointivälineitä. Lain mukaan tupakalla
tarkoitetaan tupakkakasvin lehdistä tai sen osista valmistettua nautintoainetta. Näiden
lisäksi tupakkalakia sovelletaan tupakkavastikkeisiin, tupakkajäljitelmiin ja
tupakointivälineisiin.
Tupakkatuotteiden myyntikiellosta alle 18-vuotiaille tulee myyntipaikan yhteydessä
tiedottaa ilmoituksella ja tupakkatuotteita saa myydä ainoastaan valvotuissa
myyntipaikoissa.
Tupakointi kiellettiin Suomessa julkisissa tiloissa ja kulkuneuvoissa vuonna 1977.

Tupakan ja tupakkatuotteiden suora ja epäsuora mainonta on ollut Suomessa kiellettyä vuodesta 1978 lähtien. Työntekijöiden altistumista tupakansavulle työpaikoilla on säädelty
tupakkalailla vuodesta 1995.
Ravintoloita koskevan tupakkalain ensimmäinen uudistus tuli voimaan vuonna 2000.
Toinen uudistus tuli voimaan vuonna 2007, jonka jälkeen tupakointi ei ole ollut sallittua.
Suomessa ravintolatupakoinnin kieltävä laki astui voimaan 1. kesäkuuta 2007, siirtymäaika
tietyissä tapauksissa 1. kesäkuuta 2009 saakka, jolloin ainoastaan erillisessä
tupakointitilassa on mahdollista tupakoida.

Ravintoloitsija päättää tilan rakentamisesta tai rakentamatta jättämisestä. Yli 50
neliömetrin suuruisilla ravintoloilla on mahdollista hakea nykyiselle käytännölle lisäaikaa
vuoden 2009 kesäkuun alkuun saakka. Suomessa laki toimii erityisen hyvin, kun taas
esimerkiksi Saksassa ihmiset eivät välitä kiellosta ja nykyään Saksassa ravintoloissa
tupakointi on sallittu. 

Lain tarkoitus on suojella ravintolatyöntekijöitä ja asettaa heidät samanarvoiseen asemaan
muiden työntekijöiden kanssa.

Lakia on mahdollisesti edellisestäkin vielä viilattu, jos niin ilmeisesti vielä tiukempaan suuntaan...

___________________________________________________________________

Tupakkalain tavoitteet ovat hyviä; tupakointi aiheuttaa riippuvuutta, se on kiistattomasti terveydelle vaarallista, jne. mutta…

On nöyryyttävää ja surullista katsella nimenomaan pohjoisissa luonnonolosuhteissamme
ihmisiä, jotka kaikesta valistuksesta ja sormenheristelystä huolimatta haluavat polttaa.

Ilmeisesti he myös nauttivat henkilökohtaisesta pikku paheestaan, tupakoinnista, jonka
vuoksi he värjöttelevät kadulla savupilven keskellä etsien kengilleen tilaa natsa- ja
räkäklimppien keskeltä. 

Huolestuneita meidän pitäisi olla toisaalta myös ohi kulkevista tupakoimattomista;
lastenkärryntyöntäjistä, koirantaluttajista, kauppareissulla kävijöistä, jne., jotka saattavat
altistua tupakka- ja räkäklimppihöyrystä ohi kulkiessaan.

Tupakan valmistus ja myynti on hyvä, ilmeisesti peräti erittäin menestyvä liiketoimi.

Luulisi kansainvälisten, globaalien tupakkaorganisaatioiden olevan kiinnostuneita –
turvatakseen valmistamiensa tuotteidensa menekin jatkossa – sponsoroimaan
pikkubaareille ja - kapakoille asialliset tupakointitilat, suorastaan kilvoittelevan niistä.

Teknisesti asia on erittäin helposti toteutettavissa nykytekniikalla. Vähän sähköpiuhaa,
elektroniikkaa, suotimia, ilmastointiputkia, tehokas huippuimuri, kevyttä elementtirakennetta, jne. siinä se on ja häiritsevät sauhut ohjataan taivaan tuuliin…

Tehdä siis sellaiset lain ja asetuksen täyttävät tupakointitilat, joissa tupakoitsijoille luodaan
kohtuullisen asialliset/viihtyisät nautinto-olosuhteet.

Toki tupakointi on minullekin tuttua. Onneksi lopetin mokoman kesällä 1976. Minulla oli kolme hyvää syytä lopettaa tupakointi, sen aikainen piiputtelu. Se onkin ihan oma tarinansa...

Nyt suppailemaan!

Ennen sanottiin: "Kaikkea se saksalainen keksii!" Tämän tekstin innovaatio tulee kuitenkin hiukan kauempaa peräti Hawaijilta saakka.

Ylen sivuilla on artikkeleita Sup-lautailusta eli stand up paddle boarding -lautailusta. 

Kyseessä on melontalaji, jota harrastetaan laudan päällä seisten. Laudalla melomisesta saa kuitenkin halutessaan myös kovan kuntoilulajinkin, sanotaan.

"Kalusto on hyvin yksinkertainen. Kolme metriä pitkä ja 80 senttiä leveä surffilaudan näköinen lauta asetetaan veteen, otetaan mela käteen ja lähdetään melomaan. Pelastusliivejä ei kannata unohtaa. Märkäpukua ei tarvita, vaan laudan päällä pärjää vaikka pyhäpuvussa. Kengät ja sukat kuitenkin kannattaa jättää rannalle. Ihan kuivin jaloin laudan päällä ei selviä. Nilkat saattavat kastua, jos aallot lyövät laudan yli. Muuten vaatetusta ei tarvitse sen kummemmin miettiä." todetaan lennokkaassa lähes supermainosmaisessa yrittäjävetoisessa tekstissä.

Tekstin mukaan ensimmäiset 15 sekuntia on epävarma olo - niin varmaan. Lauta ei mene ympäri vaikka kuinka yrittää keikuttaa. Tasapaino tekstin mukaan löytyy nopeasti koukistamalla polvia ja seisomalla hartioiden levyisessä haara-asennossa...

Suppailukuvaa katsellessani ja tekstiä lukiessani tulivat mieleen vanhat suomalaiset tukkilaiselokuvat, joissa filmin komea sankarihahmo laskee tukilla kuohuvaa koskea käsissään tasapainoa auttava puuseiväs, kukaties keksi, joka oli ja on tärkeä työväline puita uitettaessa.

Toisaalta vilahti ajatuksissa 1970-ja 80-luvun vaihteen kesäaamun rantaseuranta Saimaan rannalla, Taipalsaaren Saimaanharjulla.
Seurasimme poikiemme kanssa keski-ikäisen miehen alkutaistelua, opettelua surffilaudan käyttöä rantamatalikossa.
Kyllä oli naurussa pitelemistä! Meidän oli pakko soudella etäämmälle, ettemme olisi häirinneet naurunremahduksillamme aktiivista surffailijaa.
Kyllä hän sinnikkään yrittämisen myötä pysyi pystyssä vempaimellaan loppujen lopuksi sllä kerralla kymmeniä metrejä...

Tunnustan avoimesti, että olen ollut usein totaalisesti väärässä uusien "vouhotusten" rynniessä markkinoille.

Jokohan Sup-vempaimia nähdään kuitenkin Perämeren pohjukassa kesällä 2015?

Takavuosien Suomen omistaja

Muistelen mielelläni menneitä, sellaisia asioita, joista olen aikanaan kirjoittanut tekstejä, mutta niitä ei ole julkaistu missään. 

Tässä on eräs sellainen:

Minulla on ollut tapanani Helsingissä käydessäni pistäytyä Senaatintorin läheisyydessä olevassa kirjadivarissa, josta löytyy jonkin verran kirjoja, joiden hinta ei ole ostamisen esteenä – 0,20 euroa/kpl!

Aikanaan ostin säännöllisesti 5-10 kirjaa lähes jokaisella käyntikerrallani. En ole kehdannut tingata paljousalennuksia...

Viimeisimpien kirjojen joukossa oli professori Pentti Kourin kirjoittama kirja Suomen omistaja ja elämäni muut roolit…

Kirja on ilmestynyt jo vuonna 1996. Luin hetki sitten hiukan jälkijunassa kyseisen kirjan. Siinä on paljon 1980-90-luvun asioita, jotka ovat vielä kohtalaisen hyvin muistissa ja joista on itsekin valitettavasti joutunut kiistatta kärsimään maksumiehen roolissa.

Kirjan johdannossa sanotaan: ”Tämä kirja on kertomus yhden ihmisen noususta, tuhosta ja jälleen syntymisestä. Se on kirja minusta, mutta se on yhtä paljon kirja Suomesta. Se on kertomus siitä, miten sattumien kautta askel askeleelta nousin nopeasti tilanteeseen, jossa 1989 talvella olin, niin kuin Suomen Kuvalehden kannessa kerrottiin Suomen omistaja.

Olin yhtiöitteni kautta omistamassa määräysvaltaa kahdessa suurimmassa pankissa, kahdessa suurimmassa vakuutusyhtiössä. Minulla oli merkittäviä omistuksia myös teollisuusyhtiöissä ja kehitysyhtiö Sponsorissa. Kaiken tämän olin saanut aikaan

lainarahoituksella, josta suurin osa tuli KOP:sta”

Mielenkiintoinen kirja, joka valottaa 1980- ja -90-luvun tapahtumia ja antaa tietyille, vielä nykyäänkin talouselämässä/politiikassa vaikuttaville henkilöille ”uudet kasvot” ja mahdollisesti tarvetta uudelleen arviointiin…

1980-luvulla Kouri sai hoidettavakseen globaalin suursijoittaja George Soroksen Suomeen kohdistuvat sijoitukset. Kouri oli myös mukana järjestelemässä ns. Kouri-kauppoina tunnettua Kansallis-Osake-Pankin ja Pohjolan yhteistä Suomen Yhdyspankin epäonnistunutta nurkanvaltaus-operaatiota.

Kirjassa vilisee runsaasti suomalaisia talouselämän vaikuttajia – suuria ja pieniä: Aatos Erkko, Jaakko Lassila, Mika Tiivola, Ahti Hirvonen, Seppo Lindblom, Pekka Herlin, Kari Kairamo, Matti Ali-Melkkilä, Christopher Wegelius, Aarne J. Aarnio, Esko Rekola, Janne Boethius, Erik Stadigh, Pentti Talonen, Juhani Riikonen, Timo Laatunen, Taito Tuunanen, Jaakko Rauramo, Hannes Kulvik, Kaarlo Jännäri, Peter Fryckman, Nalle Wahlroos, Teppo Taberman, Esko Ollila, Paavo Väyrynen, Henrik Kuningas, Paavo Laitinen, Peter Fagernäs, Jukka Härmälä, Juhani Lipsanen, Kalle Isokallio, Simo Vuorilehto, Jorma Ollila, Matti Korhonen, Esko Aho, Rolf Kullberg, Markku Puntila, Harri Holkeri, Erkki Liikanen, Mauno Koivisto, jne. …

Kuka on tarinan suurin roisto?

Kirjoittajan mielestä siitä ei ole kahta sanaa, sitä en tässä kuitenkaan paljasta. Toki edellä olevan luettelon henkilöistä joillakin on kukaties puhtaita jauhoja pussissa, mutta yksi asia on kirjoittajan mukaan varma, ne henkilöt, jotka tuhosivat Suomen talouden 1980-luvun lopussa, olivat Markku Puntila, Mauno Koivisto, Rolf Kullberg, Harri Holkeri ja Erkki Liikanen.

Mielenkiintoinen luettelo, luettelon henkilöistä vielä yksi on aktiivisesti vaikuttamassa Suomen talouselämässä, vieläpä erittäin merkittävässä asemassa.

Suomen 1990-luvun pankkikriisi lähti liikkeelle. Sitä seurannut pankkituki on Suomen taloushistorian suurin tulonsiirto. On laskettu, että pankkikriisin kokonaiskorvaus oli aikanaan noin 50 miljardia markkaa eli vajaa 8,4 miljardia euroa – ei siis aivan pikkusumma!

Kuka oli maksumiehenä? Sinä ja minä, kukapa muukaan, mutta onneksi tämä on vain elämää ja elämä on matka…


Muuten jälkijunassa ja ehkä jälkiviisaanakin kirja on lukemisen arvoinen. Miksi? Siksi, ettei vastaavaa ainakaan omin toimenpitein pääse tapahtumaan!

Kyllä tämän hetken taloudellinen meno Suomessa on myös kylmää kyytiä! Toivottavasti tästä kunnialla selvitään...

Loivia käännöksiä kännykkäkansalla!

Ajelen autolla Kemin Karjalahdella lähes viikottain asioiden muutamassa paikallisessa liikkeessä.

Liikenne on pääsääntöisesti rauhallista, mikä aiheuttanee tiettyä rentoutta ajotyyliin.Usein risteyksissä ajaminen hiukan mietityttää. Totean tämän tästä itsekseni: "Olipa loivia käännöksiä kännykkäkansalla!"

Havaintojeni mukaan melkein jokaisen vastaantulevan auton kuski puhuu estottomasti kännykkään.

Useat hapuilevat ilmeisesti lisäksi toisella, vapaalla kädellä suuntavilkkua, aurinkosuojaläppää, vaihdekeppiä, sytkäriä, CD-soitinta, tietokonetta, ilmastointivipua, tms. ja käännökset risteyksissä ovat sitä luokkaa, että olisin voinut pistää vanhan autovanhuksen maalautukseen. Niin sanottuja läheltä piti tilanteita on ollut useita.

Pari kertaa on täytynyt täysin pysähtyä, ettei ole saanut loivakurvilörpöttelijää nokilleen. Tunnustan, että varmaan omassakin ajotyylissä on skarppaamista... 

Voiko Vuotos-asiaa avata?

2000-luvun alkupuolella lehtien palstoilla otettiin kiivaasti kantaa Vuotos-asiaan - puolesta ja vastaan ja vähän siltä väliltäkin.
Siihen maailman aikaan ajattelin, että tuohon en koske pitkällä kepilläkään, koska syntyi tunne, että asia ei oikeastaan minua millään tavalla koskettanut! Lisäksi tuntui siltä, että Vuotos-kirjoittelu oli silloin turhanpäiväistä sananpieksäntää...

Niin, siinäpähän jähnätköön, jos ei ole parempaa tekemistä, aikanaan ajattelin, mutta kuinka tässä nyt näin taas kävikään…


Kyllähän tuo aina on mietityttänyt Kemijoen Isohaaran sillan yli tulva-aikaan ajellessani, että valtavan hukkavirtaaman voisi energiataloudellisesti paremminkin käyttää.

Todettakoon lisäksi, että olen tutustunut aikoinaan jonkin verran eri osapuolten erilaisiin
Vuotos-aineistoihin, pistäytynyt uteliaisuuttani jopa pikapikaa em. alueella syksyllä 2002 ja
lukenut kokonaisuudessaan huolellisesti useampaan kertaan netistä tekstin:
KHO:2002:86
Vesiasia- Vuotoksen tekoallas - Voimalaitos - Vesistön säännöstely - Vesilain 2 luvun 5 ja
6§:n keskinäinen suhde - Ehdoton luvanmyöntämiseste
Antopäivä 18.12.2002
Vuosikirjanumero KHO:2002:86
Taltionumero 3339
Diaarinumero 2405/3/01

Asiassa on kysymys patoalueineen yhteensä 242 km2:n suuruisen Vuotoksen tekoaltaan ja voimalaitoksen rakentamisesta sekä vesistön säännöstelystä.

Kyseisen asiakokonaisuuden päätösosassa mainitaan lupa-asiaa toistaiseksi käsitelleet
viranomaistahot:
Pohjois-Suomen vesioikeus, Vaasan hallinto-oikeus ja Korkein hallinto-oikeus…
Pohjois-Suomen vesioikeus on myöntänyt Kemijoki Oy:lle luvan hakemukseen liitetyn
suunnitelman mukaisesti.
Vaasan hallinto-oikeus kumosi Pohjois-Suomen vesioikeuden päätöksen ja hylkäsi
lupahakemuksen.
Korkein hallinto-oikeus pysytti voimassa Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen
lopputuloksen äänestystuloksella 6-1…

Onko asia ollut virallisesti esillä vuoden 2002 jälkeen? Ilmeisesti tilanne on jämahtänyt paikoilleen em. tilanteeseen. Asia on haudattu, unohdettu vai onko sittenkään...

Miksi tämä asia itseäni jaksaa edelleen kiinnostaa kaikesta huolimatta, on yksinkertaisuudessaan se, että edullista sähköenergiaa Suomi tarvitsee jatkossakin.

Varsinkin, kun maailmanpoliittinen tilanne ei ainakaan juuri tällä hetkellä ole parempaan suuntaan menossa - päinvastoin.
Energiakysymykset nousevat pakostakin pinnalle yhä voimallisemmin lähitulevaisuudessa.

Onko ydinvoiman lisärakentamien Suomessa ainoa vaihtoehto, kun meillä on runsaasti virtaavaa vettä käytössämme?
Onneksi ns. uusiutuvien energiamuotojen lisäys on ollut merkittävä ja noita tuulivoimapuistoja on ilmestynyt maahamme kuin sieniä sateella mutta ne eivät kuitenkaan riitä.

Lukiessani taannoin Korkeimman hallinto-oikeuden tekstiä tulin vakuuttuneeksi siitä, että
viimeisessä päätöksentekoprosessissa asiaan eivät ole vaikuttaneet faktat, tosiasiat, vaan
mielikuvat, tunneasiat, lakitulkinnat, jne., joiden pohjalta loppujen lopuksi näinkin mittavia
ja merkityksellisiä päätöksiä tehdään.

Korkeimman hallinto-oikeuden jäsenet, nuo eräiden lehtitietojen mukaan lähes Jumalasta
seuraavat, ovat lupahakemuksen käsittelyn edetessä saaneet joidenkin fanaatikkojen
arvomaailmassa lähes sädekehän päänsä päälle
Mutta toisaalta myös ilmeisesti ns.suuren enemmistön silmissä n-sarvisen pirun olemuksen…

Toistaiseksi käsittelyprosessi on työllistänyt valituskirjelmien rustaajia, asiantuntijalausuntojen laatijoita, asianajajien runsasta ja monipuolista käyttöä sekä luonnollisesti eri oikeusasteiden virkamiesten asiaan tutustumiseen ja kirjelmien laatimiseen liittyviä toimenpiteitä.

Voiko Vuotos-asiaa avata?

Kyllä voi, vähintäänkin tutkia tarkkaan tämänhetken Suomen energiapoliittisen tilanteen mukaan hankkeen vaikutukset kiihkottomasti, objektiivisesti.

Nyt taisi lipsahtaa turhan painava sunnuntaiaamunavaus... 

Paikallisessa autoliikkeessä

Selailen säännöllisesti paikallislehtien autonmyynti-ilmoituksia, vaikka minulla ei ole juuri tällä hetkellä akuuttia tarvetta uuden/käytetyn auton ostoon.

Minulla ei ole pääsääntöisesti kovin hyviä kokemuksia autoliikkeistä, tässä yksi monen vuoden takainen esimerkki:

Kävin eräässä autoliikkeessä tarkoituksena kysellä tietyn tyyppisen käytetyn auton ostomahdollisuuksia.

Pysäköin vanhan palvelijani, todella hyvässä kunnossa olevan, jo rippikouluiän reippaasti
ohittaneen ja jo aikuisikäisen autoni autoliikkeen avarien lasi-ikkunoiden eteen ja astelin
toiveikkaana sisään tehovalaistuksessa kiiltelevien menopelien keskelle.

Tehovalaistuksessa seisoskeli autoliikkeen myyntitykki hiukset suittuina tyylikkäässä
puvussaan ja kengät häikäisevän kiiltävinä.
Hän keskusteli intensiivisen aktiivisesti paikallisen äkkiäveriään kanssa ilmeisesti juuri liikkeeseen rahdatusta, superhyperspecialekstraluxusmodern-menopelin myynnistä/ostosta.

Hän ei kiinnittänyt juurikaan huomiota vaatimattomaan olemukseeni tai oikeastaan
hätäisesti sen verran, että hän vilkaisi minua syrjäsilmällä kuin halpaa makkaraa...
Hän ei edes vastannut hyvää-päivää-tervehdykseeni, aivan kuin hän olisi käyttänyt jo
hyvää-päivää-tervehdyskiintiönsä siltä päivältä täyteen.

Minä en ollut ilmeisesti hänen arvomaailmassaan potentiaalinen asiakas, jonka hän oli
todennäköisesti pika-analyysissään todennut nähtyään pysäköimäni avolava-auton, kesäauton liikkeen edessä.

Hän luokitteli minut ns. renkaanpotkijaksi.

Suunnilleen yhtä hyödyttömäksi kuin muutama vuosi sitten pankinjohtajat tavalliset
asiakkaat, jotka toivat tullessaan vain hiekkaa pankin kiiltäville lattioille...

Kova kiire tuntui olevan muillakin liikkeen myyntimiehillä, jotka tukka putkella kännykkäänsä
kailottaen viilettivät ohitseni.

Kiertelin siksakkia lenkin uusien ja vanhojen autojen keskellä ja poistuin kaikessa
hiljaisuudessa takavasemmalle ja lähdin vanhalla palvelijallani liikenteeseen.
Pois ajellessani kävi mielessä, että ilmeisesti autoliikkeillä meni silloin sen verran
hyvin, että on varaa pitää em. tyyppisiä myyntimiehiä palveluksessaan...
Olen sen verran ns. totaalikäyttäytyjä, että tuskinpa niin autonkipeä olen, että kyseiseen
liikkeeseen on enää asiaa.

Todettakoon, että ostimme netin kautta em. tapahtuman jälkeen vähän ajetun, hyväkuntoisen maastoauton, josta olemme viime vuosina käyttäneet nimeä - talviauto. Se on vieläkin käytössämme.

Järkevintä luonnollisesti olisi siirtyä yhden auton käyttäjäksi. Niissä merkeissä joutunee vielä ainakin kerran menemään autoliikkeeseen.
Varmaan kilpailun koventuessa palvelukin on viime vuosina parantunut...

Burn rubber, suomeksi:polttaa kumia...

Otsikon termi liittyy olennaisesti lähinnä jännittäviin varttimailikilpailuihin, kiihdytyskilpailuihin, joissa ennen starttia poltetaan näyttävästi kumia.

Miksi?

Todennäköisesti siksi, että saadaan renkaan pintakerros ”ottavaksi” kriittisessä lähtökiihdytystilanteessa. Renkaan pidolla ja nimenomaan ajajan reflekseillä on ratkaiseva merkitys, jotta rinnalla oleva vastustaja/kanssakilpailija voidaan päihittää.

Lyhyt nettilainaus:

Kiteytetysti voisi todeta kiihdytysajon ideana olevan ajaa varttimaili eli 402,33 metriä mahdollisimman rivakasti. Varsinaista kisaa edeltää aika-ajo eli lajittelu (qualification), jonka tulosten perusteella kilpailijat sijoitetaan pudotuskaavioon. Pudotuskisassa (elimination) voittaja selviää jatkoon seuraavalle kierrokselle, kunnes finaalissa kaksi parasta kohtaa toisensa. Ajanotto toimii valokennoilla ja ajat mitataan tuhannesosasekunnin tarkkuudella, joten lähdössä on syytä olla hoksottimet kohdallaan tai peli on menetetty jo ensimmäisen sekunnin aikana.

Kilpailuryhmiä on pilvin pimein; viritysasteet samoin kuin kori- ja runkorakennelmat vaihtelevat. Toisena ääripäänä on kaupasta ostettu tuotantoauto ja toisena lähes 8000-hevosvoimainen dragster.

Jos otetaan esimerkiksi nuo kiihdytysajon huiput eli Top Fuel dragsterit, tuntuu että kaikki niihin liittyvät lukemat ovat uskomattomia

Autot kiihtyvät 0-100 km/h 0,46 sekunnissa! Eikä tuohon nopeuteen mennessä auto ehdi vielä liikahtaa kuin 8 metriä. Eli satasta mennään jo ennen kuin auto on liikkunut edes oman pituutensa verran!

Nitrometaania kuluu juhlavat 10 litraa 100 metrillä. G-voimia (nyt ei siis puhuta G-pisteestä!) kohdistuu kuskiin lähdössä peräti 8 G:tä ja jarrutuksessakin 5 G:tä. 

Aika haipakkaa ja kumi palaa! Tulipa hiukan pitkänpuoleinen tekninen ”aasinsilta” itse aiheeseen…

Kumi palaa myös havaintojeni mukaan myös tavallisessa katuliikenteessä. Tuntuu välillä siltä, että rauhallisella ajotyylillä ei aina pysy ajorytmissä mukana, on niin sanotusti tien tukkona.

Tämän tästä peräpeiliin ilmestyy muutaman metrin etäisyydelle superkiireinen autoilija, joka ensimmäisen tilaisuuden tullen, renkaat ulvoen, tekee autollaan näyttävän ohituksen jättäen asfaltin pintaan mustat kiihdytysjäljet…

Kiihdytysvaiheessa nopeuden täytyy olla vähintäänkin puolitoistakertainen esim. 60 km/h nopeusalueella.

Järjetöntä hurjastelua, jossa kumi parhaimmillaan = pahimmillaan palaa! Murheellista asiassa on se, että vastaan todennäköisesti tulee jossakin vaiheessa samantyyppinen kuminpolttaja ja nokkakolarissa on erittäin pienet mahdollisuudet selvitä hengissä.

Vähintäänkin erittäin suuri mahdollisuus on rajussa kiihdytystilanteessa lipsauttaa ajopelinsä tienpientareelle ja saattaa se lunastuskuntoon.

Varsinkin näin koulukauden alkaessa lienee kohtuullista toivoa, että jokainen autoilija sovittaa ajonopeutensa tilanteen sekä ajotaitojensa mukaisesti ja ottaa huomioon muut liikenteessä olevat - nimenomaan lapset, joista monet ovat liikenteessä ensimmäisiä kertoja uusilla reiteillä...

Tunnetko lähinaapurisi?

Varsin usein saamme lukea lehdistä järkyttäviä uutisia tapauksista, joissa esimerkiksi kerrostalossa on löydetty yksinäinen henkilö menehtyneenä. Pahimmassa tapauksessa henkilö on saattanut olla kuolleena vuosikausia, ruumis, maallinen tomumaja muumioituneena.

Miten on mahdollista, että kukaan ei ole kaivannut häntä? Yksinäisyys voi kerta kaikkiaan olla niin totaalista!

Asia käväisi mielessäni aivan hetki sitten, koska meidänkin talomme ohi ajelee ihmisiä eri kulkuneuvoilla, hölkkää, kävelyttää koiraa tai muutoin vain ulkoilee.

Ennen, kauan sitten, tunsin jotakuinkin alueen jokaisen asukkaan.

Vaikka olen asunut tällä alueella lähes koko elämäni - Etelä- ja Kaakkois-Suomen noin 13 vuoden opiskelu- ja työkeikkaa lukuunottamatta - en tunne ohikulkijoista kuin murto-osan. Moni kulkijoista asuu jopa saman tai viereisen kadun varrella. 

Osa heistä kohteliaasti kyllä tervehtii minua ja minä luonnollisesti takaisin mutta siitä huolimatta en läheskään jokaista tunne lähinnä siksi, että tällekin alueelle on muuttanut uusia asukaita, lähinnä lapsiperheitä.

Tuttavuuden hierominen hektisessä nykymaailmassa on vaikeampaa kuin entisaikaisessa, varsin mutkattomassa elämäntilanteessa. Pitääköhän sitä alkaa kaikesta huolimatta opettelemaan...

Mahtavaa Haaparanta!

On mukava lukea aamutuimaan myönteisiä, konkreettisia uutistekstejä lehdistä. Tämän aamun Pohjolan Sanomissa oli artikkeli Ruotsin Haaparannan Barents Centerin rakentamisurakasta.
Rakentaminen käynnistyy ja suunnitelmien mukaan vietetään kauppakeskuksen, areenan ja hotellin avajaisia syyskuussa 2016.

Mahtavaa Haaparanta/Ruotsi ja rajanpinta!

Vaikka itsekin olen hiukan epäillyt suureellista hanketta, minun on tunnustettava toisaalta, että ihailen Haaparannan kaupungin päättäjien rohkeutta asiassa. Toivottavasti kaikki etenee suunnitelmien mukaisesti.

Em. rakentamisprojekti säteilee työtä koko tälle talousalueelle, se on hyvä se...

Kannattaako nauloja kolmatta kertaa oikoa?

Olen kuullut muutaman kerran kerrottavan tarinoita tyyliin: ”Kun me tulimme sodasta, ei
ollut kaupoissa juuri mitään, perhettä perustamaan ja rakentamaan uutta kotia oli kova
halu! Likimain tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Rakennustarpeita piti haalia kasaan sieltä
sun täältä: puutavarasta, tiilistä, sementistä, nauloista, kaikesta oli kova pula. Meidänkään
rintamamiestalossa ei taida olla yhtään uuttaa naulaa, kaikki vanhoja, ruosteisia ja oiottuja!
Talo on pysynyt kopillaan.” 

Kunnioitan näitä ihmisiä, jotka loppujen lopuksi ovat luoneet pohjan Suomen nykyvauraudelle uutteralla, tosi kovalla työllä ja säästäväisyydellä.

Itse oioin jo kauan sitten kolmatta kertaa neljän ja viiden tuuman nauloja poimittuani niitä haalarin taskuun ”vanhasta sekanaulaämpäristä” varastostani.
Naputtelin kasaan väliaikaisia tukirakenteita, jotka joudun taas hetken kuluttua purkamaan.

Kannattaako nauloja kolmatta kertaa oikoa? Kyllä kannattaa, jos on aikaa ja hiukan
viitseliäisyyttä…
Tosin on avoimesti todettava, että nykynaulat tuskin kestävät vääntymättä kertakäyttöä!

Minua ärsyttää suunnattomasti nykyaikainen kertakäyttömentaliteetti! Mitään ei muka
esimerkiksi kannata korjata!

Sen totesin muun muassa raadollisesti taannoin kävellessäni optimistisena paikalliseen atk-liikkeeseen mustesuihkuprintteri kainalossa. Printteristäni on jokin rajoitinnippeli irronnut ja mennyt kukaties pölynimuripussissa kaatopaikalle.

Sain hyvin kohteliaan palvelun ja vastauksen, että printterin korjaaminen ei nykyään kannata.
Jo muovikannen aukaiseminen maksaa sen ja sen verran, vian paikallistaminen ja
korjaaminen maksaa niin ja niin paljon ja puutuva nippeli todennäköisesti yhtä sun toista ja
mahdolliset yllätystekijät sitä sun tätä…

Myyjä kertoi lisäksi, että heillä on edullinen tarjous mustavalkolaserprintteristä. Se maksaa
todennäköisesti vähemmän kuin – ehkä 0,5 euron – nippelin uusiminen…
Niinpä!
Harkitsin asia, mutta minua harmitti, että olin hankkinut hetki sitten mustesuihkuprintteriini sikakalliit mustepatruunat, taisivat maksaa jotakuinkin saman verran kuin tuo muovista prässätty ihmesuihkija…

Niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi, että jouduin ostamaan mustavalkoalserprintterin. Se on minulla käytössä vieläkin.

Kohta ei muka minkään korjaaminen kannata, täytyy ostaa uutta, uutta, uutta, jotta koneet,
tuotantovälineet pyörivät laakerit punaisina synnyttäen lisäarvoa yritykselle, kunnon
osinkotuloja omistajille ja muhkeita optioita nykypiiskureille, osto-optiojohtajille!

Niinpä ja toki työtäkin, todennäköisesti jossakin kaukana ns. halvan työvoiman maissa...

Iloinen perhetapahtuma ja vähän muutakin...

Luin noin puolitoista vuotta sitten lehdestä artikkelin, oikeastaan kolumnin otsikolla Ilonen perhetapahtuma.

Otsikon valinta oli tarkkaan harkittu, joka johdatti varmaan jokaisen lukijan hiukan muihin, perinteisiin ”iloinen perhetapahtuma”- ajatuksiin.

Artikkelissa käsiteltiin kymmenien vuosien pätkätyön muuttumista vakituiseksi työpaikaksi.

Artikkelissa todettiin muun muassa: ”Työpaikan merkitys on äärettömän suuri. Meidän kattilakunnalle se tietää esimerkiksi sitä, että avoimia työpaikkoja ei enää tarvitse etsiä, eikä rustailla työhakemuksia. Myös tähän rumbaan liittyvä ainainen henkinen paine on poissa.”

Työpaikan merkitys on todellakin äärettömän suuri. Se on erityisen suuri nimenomaan talousalueellamme, jossa työttömyysprosentti on ollut pitkään kohtuuttoman korkealla.

Siksi jokainen työpaikka, varsinkin uusi työpaikka on elintärkeä. Teolliset työpaikat ovat vähentyneet viimeisten vuosikymmenien aikana mutta vihdoinkin on - tai ainakin oli - toiveissa saada niitä lisää.

Ihmettelen, miten hiljaista on edelleen Kemin Ajokseen suunnitellun biodieseltehtaan osalta. Asiasta ei ole ollut pitkiin aikoihin artikkeleita lehdissä, mainintoja uutisissa, jne. ainakin minulta ne ovat menneet ohi näkökentän…

Tyyntä positiivimyrskyn edellä? Vapo on ilmoittanut olevansa edelleen Kemin Ajoksen biodieselhankkeen takana. Siihen on ns. valmista rahaa EU:n myöntämä lähes 90 miljoonan euron avustus
Hankkeen kokonaiskustannukset ovat vajaa 500 miljoonaa euroa, jolla saadaan välillisesti satoja uusia työpaikkoja – tehtaalle ja lähiympäristöön.
Ilmeisesti tällä hetkellä – hiljaisuuden vallitessa – haetaan kiihkeästi lisärahoitusta, kukaties kansainvälisiä rahoittajia.

Viime vuosina on muodostunut pakostakin käsitys – olipa vallankahvassa minkä värinen hallitus tahansa – että hävitetään aika reipasta vauhtia valtion, Sinun ja minun omaisuutta.

On syntynyt näkemys, joiden mukaan valtio ei saa omistaa juuri mitään, siis me, Sinä ja minä…

Entisinä hyvinä aikoina, silloin kun presidentit olivat vielä Kekkosia, valtio oli tiukasti mukana monessa.

Mielestäni vähintäänkin valtiolla, siis meillä, Sinulla ja minulla edustajiemme välityksellä täytyy olla erittäin tiukka ote nimenomaan mm. : energiatuotannosta, rautatieverkostosta, tieverkostosta, lentoverkostosta, perusmetalliteollisuudesta, luonnollisesti koulutustoiminnasta, jne. …

Valtion mukana oleminen uusissa, merkittävissä energiatuotanto-/polttoaineratkaisuissa, joissa perusraaka-aineena on puu, on edelleen enemmän kuin perusteltua.

Kemin Ajoksen biodieselhanke on koko Lapin asia, vaikka täällä Perämeren pohjukassa tuntuu siltä, että se halutaan vaieta kuoliaaksi…

Varjonyrkkeily on siis alkanut...

Ukrainan kriisi on siirtynyt uuteen vaiheeseen. EU:n ja USA.n muodolliset kevytpakotteet ovat tänään aiheuttaneet Venäjän vastapakotteet. Se oli täysin odotettavissa...

Varjonyrkkeily on siis alkanut.

Mitä seuraavassa vaiheessa? Todennäköisesti hiukan kovempia pakotteita. Entä sitä seuraavana...

Erinomainen vaihtoehto olisi todeta, että nyt alkaa olla aika todeta tilanteen vakavuus ja miettiä ainoaa oikeaa vaihtoehtoa - neuvottelujen aloittamista, ennen kuin pakotteet aiheuttavat kohtuuttomia maailmantaloudellisia ongelmia.

Suomalaisille yrityksille pakotteet aiheuttavat päänkivistystä. Onneksi me olemme aika näppäriä kohtuullisella aikajänteellä hakemaan uusia ratkaisuja - niin tässäkin murheellisessa tilanteessa...

Isänmaallinen teko, osta Talvivaaraa!

Kävipä mielessä vanhat tekstini otsikolla: Isänmaallinen teko, osta Nokiaa! Osa niistä julkaistiin ainakin täällä Perämeren pohjukassa.
Valtakunnan ykköslehtiin ym. tyyppinen pikku-uutinen ja kannanotto ei tainnut yltää. Tosin en tiedä varmuudella, koska en oikeastaan lue muita kuin Helsingin Sanomia - nykyisinkin päivittäin!

Niin - Nokian pörssikurssi taisi olla siihen maailman aikaan pitkästi alle 3 euroa/osake ja liikkeelle oli valtavasti harsohattuisten amerikkalaismummojen hallinnoimien säätiöiden paniikkimyyntiä. Näin isot pojat ja niin sanotut pörssiasiantuntijat silloin toitotttivat yhdestä suusta.

Itse tarkoitin tekstilläni, että osta sekä Nokian osakkeita että puhelimia - silloin LUMIA alkoi nostaa päätään voimallisesti...

Arvelen, että suomalaiset lisäsivät Nokian omistusta ihan mukavasti. Varmaan heillä tälläkin hetkellä on hymy herkässä - Nyky-Nokia on aivan toista maata - kassassa ilmeisesti noin 5 miljardin euron pinnassa irtorahaa ja kurssi mukavalla spekulaatiokeskustelutasolla.

Järkevillä osto-operaatioilla ja strategiavalinnoilla Nokiaa omistavien hymy sen kun levenee lähitulevaisuudessa - näin se menee - onneksi...

Mutta se Talvivaara, jolle pahimmat skeptikot ja mustamaalaajat, ovat valmiita pistämään lapun luukulle - ovat olleet jo sitä mieltä kauan aikaa. 

Tänään Talvivaaran osakkeen pörssikurssi painui alle 6 sentin. Pörssikurssiin vaikutti olennaisesti epävarmuus, joka johtui tiedottamisviiveestä, se on ymmärrettävää.
Rahoitustilanne on kriittinen, se ei ole enää edes kunnon uutinen.

Toivottavasti loppukuusta tulee sen verran tuhtia ja vakuuttavaa infoa nimenomaan lähitulevaisuuden rahoitusmahdollisuuksista, että tämän blogikirjoituksen otsikolle olisi kunnolla katetta.
_______________________________________________________________________

Tänään torstaina 07.11.2014 on avoimesti todettava, että lyhyen aikajänteen rahoitusneuvottelut eivät ole tuottaneet myönteistä lopputulosta. Talvivaaran tytäryhtiö on hakeutunut konkurssiin.
Valtion johdolla pyritään löytämään kaivostoiminnan jatkajaksi luotettavaa ja ammattitaitoista ulkopuolista osaajaa, joka ottaa päävastuun lähitulevaisuuden toiminnoista...

Voi järjen valo!

Voi järjen valo - sanoi kauan sitten opettajani supermöllin, typerän, totaalivirheellisen, äärimmäisen huonon vastauksen kuultuaan/luettuaan meiltä pojanviikareilta.

Olin kyllä kuullut huhuja ruotsalaisten suunnitelmista ottaa suomenkielen hän-sanalle uuden version.
Ajattelin niiden olelleen vain huhuja, jotka tuskin järjettömyydessään toteutuvat. Mutta kuinka ollakaan: han, hon ja nyt sitten hen!

Heh, heh, heh! No eipä tuota ruotsinkieltä tule niin kovin usein praatattua, joten tuskin minun tarvitsee arpoa han-, hon- ja hen-sanojen valillä... 

Suomi vahvasti EU:n nettomaksaja

Mietiskelin jo hetken, mikä mahtaa olla aiheeltaan minun sadas blogitekstini? Kuin taivaan lahjana tänään julkaistiin Europpan Unionin tilastot nettomaksajista ja -saajista.

Tämä on yksi minun lempiaiheistani.

Miksi?

Siksi, että en ole koko EU-historiamme aikana hyväksynyt sitä monien suomalaisten ylenpalttista iloa jäsenyydestämme ja toisaalta harhaanjohtavaa keskustelua "saamistamme EU-rahoista"...

Tähän mennessä - kolmea vuotta eli vuosia 1996, 1997 ja 2000 - lukuunottamatta saamamme EU-rahat ovat meidän omia rahojamme.

Sinun ja minun rahoja, jotka olemme hiellä ja tuskalla ansainneet. Ne ovat vaan kiertäneet mutkan kautta meille takaisin armottoman kovalla kinuamisella ja paperisodalla - byrokratialla.

Tänään julkaistujen tilastojen mukaan edellisvuosien tapaan Suomi kuuluu EU-budjetin nettomaksajien joukkoon.

Suomen nettomaksu Euroopan unionille vuonna 2013 oli 604 miljoonaa euroa eli noin 112 euroa asukasta kohden.

Yli 600 miljoonaa euroa on aikamoinen kasa riihikuivaa rahaa!

Nettomaksu aleni noin 55 miljoonalla eurolla vuodesta 2012, jolloin se oli noin 659 miljoonaa euroa.

Suurimmat nettomaksajat suhteessa bruttokansantuloon vuonna 2013 olivat Ruotsi, Tanska ja Saksa. Nettomaksajat maksoivat EU:lle vuonna 2013 keskimäärin -0,39 prosenttia bruttokansantulostaan, joten Suomen nettoasema, -0,31 prosenttia bruttokansantulosta, jäi edellisvuoden tapaan keskimääräistä hieman pienemmäksi.

Toki Suomen saama rahoitus hiukan kasvoi. Suomen EU-budjetista saama rahoitus kasvoi edellisvuodesta yhteensä noin 173 miljoonalla eurolla.

Kasvu selittyi ensisijaisesti Suomen rakennepolitiikan tukien kasvulla. Rakennepoliittiset tuet kasvoivat noin 120 miljoonalla.

Suurimmat nettosaajat bruttokansantuloon suhteutettuna olivat Unkari, Liettua ja Viro - ei erikoisemmin yllätä. Todennäköisesti luettelossa on pikapuolin myös Ukraina...

Vasili ja Anna

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että hyvät tarinat kiinnostavat minua.

Minua kiehtoo valtavasti mm. Veijo Meren kirjan perusteella tehty televisionäytelmä, Vasili ja Anna, joka näytettiin kauan sitten Suomen televisiossa.

Toivottavasti se näytetään taas joskus uusintana.

Usein televisionäytelmästä jää jokin kohta erityisesti mieleen - niin tässäkin tapauksessa...

Näytelmässä 1900 - luvun alkupuolella, kaupunki oli mahdollisesti Hämeenlinna, venäläisen upseerin miespalvelijan Vasilin sanat tyttöystävälleen Annalle, painuivat erityisesti mieleeni.

Anna kysyi Vasilin tulevaisuudensuunnitelmista.

Vasili sanoi ykskantaan: ”Minusta tulee kauppias, ostaa halvalla, myydä halvalla, hyvä elämä!”

Arvelen, että kaupanteko kiinnostaa monia ihmisiä. Se kiinnostaa minuakin.

Hyvin harvat ihmiset tekevät elämässään superhyviä kauppoja, pääosin keskinkertaisia, valitettavasti monet tekemistämme kaupoista, jälkikäteen ja nimenomaan jälkiviisaana ajatellen, olisi saanut jäädä tekemättä.

Kaupanteosta pitäisi ymmärtääkseni jäädä kaikille osapuolille " hyvä maku suuhun".

Kuitenkin vielä eräänlainen BIG BANG-tyyppinen kauppa on ainakin minulta, niin kuin varmaan monelta muultakin, tekemättä.

Kukaties se tapahtuu jo huomenna. Elämässä täytyy olla vaihtoehtoja...

Nätti-Jussin viimeiset pitkospuut - pronssiveistos kivialustalla

Tämä on ensimmäinen kokeilu, testi lähettää kuvataidekuva pienen lisätekstin ryydittämänä blogisivujeni kautta.

Teen sen mielenkiintoisen kivijalustalla olevan prossiveistoksen muodossa. Veistos on kemiläisen kuvataiteilijan, Seppo Mikkasen ensimmäinen pronssiteos. Veistos on nimeltään Nätti-Jussin viimeiset pitkospuut.
Seppo Mikkanen on ammentanut aikanaan pronssiveistostaitoa kemiläiseltä, erittäin tunnetulta ja tuotteliaalta, edesmenneeltä pronssiveistosspesialistilta, Ensio Seppäseltä.

Tunnetun tarinan mukaan tukkijätkä muuttuu kuollessaan poroksi. Vaatimattomalla digikameralla otettu kuva meidän keittiöpödän päällä ei tuo riittävästi mielestäni esiin veistoksen erinomaisuutta.

Todettakoon, että Kirjailija Lasse Lehtinen on kirjoittanut pari vuotta sitten kirjan suomalaisesta tukkijätkästä, armoitetusta tarinankertojasta, jo kauan sitten edesmenneestä Nätti-Jussista. Kirja syntyi kirjalija Arto Paasilinnan "puolivalmiin" tekstin pohjalta...

Kyseinen veistos ei ole oikein löytänyt paikkaa kodissamme, joten myyn sen mielellään hyvään taideperheeseen. Mikäli olet asiasta kiinnostunut, ota yhteyttä esim. sähköpostin välityksellä, niin hieraistaan veistoksesta kaupat. 

Sähköpostiosoitteeni on aki.pyykko@netti.fi

Informaatioteknikan kehitys hiukan hymyilyttää...

Niin kuin muistatte, olen opetusalan eläkeläinen Kemistä. Jäin eläkkeelle lokakuussa 2008 hiukan päälle 64-vuotiaana.

Luen, lueskelen tai vähintäänkin selailen nykyisin viikoittain ainoastaan yhtä tekniikan alan suomenkielistä lehteä: vanhasta muistista edelleen Talentumin Tekniikka & Talous-lehteä.

Lehdessä tulee voimallisesti esiin mm. teknologiateollisuuden tukeva rooli maassamme mutta nimenomaan informaatiotekniikan valtavan nopea kehitys.

Insinööriliiton julkaisemassa INSINÖÖRI-lehdessä tulee myös tekniikkaa ihan kotitarpeiksi järjestöasioiden ohessa.

Selailen aina silloin tällöin vanhoja papereitani tavoitteena pistää ainakin osa niistä paperinkeräykseen.

Usein siivousprosessin yhteydessä putkahtaa esiin mielenkiintoisia artikkeleita, jotka patistelevat kirjoittamaan asiaan liittyvänä taas uuden artikkelin – niin kävi tälläkin kertaa...

1980-luvun alkupuolella oli pienimuotoinen, taisipa olla opetussektorin masinoima kirjoituskilpailu, jossa tavoitteena oli hahmottaa, minkä tyyppisessä tietotekniikka-/koulumaailmassa elämme vuosituhannen vaihteessa.

Toisin sanoen silloisesta hetkestä noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua…

Lähetin oman näkemykseni asiasta irrotellen kohtalaisen reippaasti vuosituhannen vaihteen elämää.

Näin jälkikäteen totean, että menipä pahanpäiväisesti pieleen. En osannut arvioida tietotekniikan ja erityisesti informaatiotekniikan kiivasta kehitystä, uskonpa, että ei osannut moni muukaan.

Vuosituhannen vaihteesta taas tähän hetkeen olemme edenneet edelleen niin rajuin harppauksin hillittömässä markkinakilpailussa eteenpäin, että tulee kysyneeksi itseltään, kuka noita huippuunsa viritettyjä älyvempaimia loppujen lopuksi – välttämättä – tarvitsee? Eikö jo hiukan vähempi riitä?

Tuntuu siltä, että uuteen huipputekniikkaan höyrähtäneet kävelevät pienimuotoinen tietotalo povitaskussa tai käsilaukussa.

Toki tyytyväisenä totean, että ennustin aikanaan myös tietyllä osa-alueella kehityksen etenevän huomattavasti nopeammin eteenpäin verrattuna tapahtuneeseen.

Ajattelin, että ennen eläkkeelle siirtymistäni viimeisinä vuosina töihin lähtiessäni irrottaisin pienen sähköautoni kotipistorasiasta, istahtaisin sähköauton takapenkille, avaisin aamun sanomalehden selaillen siitä vinkkejä aamun virittelyyn oppilaitteni kanssa.

Niin tuo kyseinen sähköauto olisi vienyt minut Kemissä Haukkarista Karjalahdelle/Kivikankaalle ”automaattisesti”. Näin ei päässyt käymään – valitettavasti ja/tai onneksi!

Myöhemmin – jo 2000-luvun alkupuolella – toisaalta ennustin tulevaisuuden kännykän, lörpöttimen – kaiken ylitsevuotavan hulppeuden lisäksi – olevan sellainen, että siihen tulevasta/siinä olevasta informaatiosta saa tarvittaessa myös A4-paperiversion, tietysti väreissä, mikäli sille on tarvetta.

Muistelenpa, että oppilaitani hiukan hymyilytti tämä ennustukseni informaatiotekniikan kehityksestä. ”A4-arkki, printti työntyy esiin sileänä tulitikkulaatikon kokoisesta hyperkännykästä – joopa joo, pitelee ilimoja!” taisi joku oppilaistani todeta…

Nykynuori sanoisi todennäköisesti: "Tosi siisti ihan oikeesti!"

_____________________________________________________________

Kyllä rehellisyyden nimissä on pakko myös todeta, että nykyaikainen, moderni älypuhelin on aivan muuta kuin olisi voinut uneksiakaan, vaikka siitä ei vielä tänään saakaan ulos A4-paperiversioita... 

On tämä outoa aikaa!

Kirjoitin pari viikkoa sitten artikkelin otsikolla: Turhaa ja tuhoavaa uutisointia ja pari päivää sitten otsikolla: Erinomainen teksti Talvivaarasta.

Molemmat artikkelit liittyivät Sotkamossa toimivaan kaivosyhtiöön, Talvivaaraan. Ensimmäinen teksteistäni näyttää kirvoittaneen keskustelua mm. Kauppalehden nettisivuilla...

Lehdistössä näyttää olevan eräänlainen pikkukisa menossa Talvivaarasta. Pelin juoni on seuraava: 

Jos jossakin kirjoitetaan ihan asiallinen teksti, jossa avoimesti tuodaan esiin myös mahdolliset/todennäköisetkin uhkatekijät mutta yleishenki on myönteinen, niin se ei käy!

Kohtapuolin ladataan tuutin täydeltä esiin sellaista tekstiä, jossa suunnilleen haistatetaan paskat edelliselle ja väännetään niin vahvaa negatiivista öykkäröintiä, että sivullistakin alkaa hävettää. 

Asialla ovat tietysti niin sanotut asiantuntijat - niinpä! 

Tätä kai se sitten on niin kauan kuin mm. Talvivaaran osalta on löydettävissä ratkaisumalli, jolla turvataan yrityksen lähitulevaisuus, menestyminen...

Niin: Tällä kerralla taannoisen Helsingin Sanomien - mielestäni ihan asiallisen tekstin - Talvivaaran toimitusjohtajan Pekka Perän näkemyksistä kuvien ryydittämänä Nordnetin osakestrategi Jukka Oksaharju ampui alas Kauppalehdessä alta aikayksikön.

Mikäli oikein muistan, kyseinen henkilö ei ollut asialla ensimmäistä kertaa.  Artikkelin kyseenalaisen yleisilmeen perusteella ei varmaan ainakaan viimeistä kertaa...

Suomi on pieni maa, jossa monilla henkilöillä on niin sanotusti hampaankolossa yhtä sun toista.
Patoutumia puretaan esiin usein tympeän sivistymättömästi - näin se menee - valitettavasti.