Istuimme viime viikolla Haukkarin Kainuunkadun varrella olevan makotitalomme keittiöpöydän ääressä.
Minä, nuorempi pojistamme Timo, Timon poika Lauri ja tytär Anna. He olivat hiihtolomalla Kemissä. Vaimoni oli edellisenä päivänä leikattu Länsi-Pohjan Keskussairaalassa. Lonkkaleikkaus oli onnistunut hyvin, olimme porukalla käyneet häntä katsomassa päivällä.
Minä, Lauri ja Anna pelasimme korttia > katkoa eli viimenen tikki-korttipeliä. Minä ja poikani maistelimme lasin pari punaviintä ja muistelimme menneitä. Luonnollisesti velipoikani Eeron kuolema ja seuraavan päivän siunaustilaisuus oli myös ajatuksissa.
Kesken korttipelin Lauri kysyi:"Pappa, mitä sinä sait isältäsi perinnöksi?"
"Jaaha täytyypä hiukan miettiä." totesin aluksi. "Minulle perinnönjaossa jäi tämä tontti. Aikaisemmin tontin olivat saaneet Anneli kadun toiselta puolelta ja Eero entisen perunapeltotontin. Se myytiin ja Eero sai siitä rahat tililleen Ruotsin Luulajaan."
Kerroin lisäksi, että isoisälläni Aukusti Pyyköllä oli alueella ollut enemmänkin maata, mm. "Juntusen maat", sillä isäni Lauri Pyykkö ja Eino Juntusen vaimo, Anna Juntunen o.s. Pyykkö olivat sisarruksia. Isoisäni oli lisäksi ostanut maita Kaakamosta aikeissa muuttaa sinne. Ilmeisesti hänen vaimonsa Liisan kuolema 1920-luvulla muutti suunnitelmat.
Kyseiset - jo silloin jaetut maat - myytiin 1950-luvulla serkkupojalleni Veijo Juntuselle, joka rakensi sinne omakotitalon...
Niin mistä edellinen iski juuri nyt ajatuksiini? Siksi, että hetki sitten kävin taas hakemassa puukatoksesta ison kärryllisen koivuklapeja - noin viikon annoksen - sisälle. Puita kärrätessäni tuli pelottavan hyvä tunne > täällä minä olen kotonani, en kaipaa mitään muuta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti