Ammattiopisto Lappian Kivikankaan yksikössä oli opettaja sairastunut. Yllätyin, kun minut pyydettiin muutamaksi viikoksi hätiin.
No - saavuin aamulla yksikköön. Ihmettelin, miten yksikkö oli muuttunut niin sokkeloiseksi ja monimuotoiseksi. Haahuilin käytävillä, menin portaita ylös ja alas, taisinpa käväistä välillä kellarissakin.
Lopulta - pahasti myöhässä - löysin valtavan suuren opetustilan - oikean hollitallin - jossa oppilaat olivat siellä ja täällä. Pääasiassa pitkin seiniä räpläten älypuhelimiaan ja tablettejaan. Pelihommat taisivat olla kiihkeimmillään.
Ilmoitin heille, kuka minä olen ja mitkä ovat toimintatapani. Tuntui siltä, että juuri kukaan ei aluksi kuunnellut minua. Korotin ääntäni ja sanoin, että nyt siirrytte välittömästi lähietäisyydelle, sillä en aio huutaa tämän enempää.
Kaikki muut siirtyivät paitsi pari sankaria, jotka jatkoivat omia höpinöitään ja laiteräpläilyjään.
Sanoin heille:"Lopetatte nyt välittömästi omat touhunne tai poistutte tästä opetustilasta." Toinen uskoi sanomiseeni, mutta toinen jatkoi rehvakkaasti touhujaan. Niinhän siinä sitten kävi, että tämä kaveri lensi ulos kuin nuorten keihäs, jupisi mennessään...
Tilanteen rauhoituttua kysyin:"Kuka on luokan järjestäjä ja missä on päiväkirja?" Porukka katseli ihmeissään aivan kuin olisvat kuulleet em. käsitteet ensimmäistä kertaa. Tajusin, että kohta kymmenen vuoden takaisia juttuja ei taida enää olla käytössä lainkaan. Kaikki on netissä/verkossa/pilvessä.
"Missä teidän oppilasluettelonne on, näyttää se minulle välittömästi." sanoin päästäkseni ajan tasalle, ketä edessäni ihmetellen minua tarkkailee.
" Entä lukujärjestys?" kysyin edelleen. "Mikä ihmeen lukujärjestys? Me opiskellaan mitä, missä ja milloin halutaan, jos yleensä halutaan!" oppilaat lähes yhdestä suusta minulle totesivat.
"Ei jumalauta!" minulta pääsi spontaanisti. "Nyt teistä joku lähtee ohjaamaan minut välittömästi kansliaan." totesin "Joku tolkkuhan tähän touhuun on löydyttävä ja nopeasti."
Eräs oppilaista lähti viemään minut oppilaitoksen kansliaan, jonne matka oli monen mutkan takana.
Perille päästyämme totesin, että kansliassa olevista, lähes kymmenestä henkilöstä, ei ollut ainutkaan minulle entuudestaan tuttu.
Kerroin kuka minä olen ja että olen tullut yksikköön muutamaksi viikoksi opettajan sijaiseksi.
Kerroin parille "tiskillä olevalle virkailijalle", että haluan oppilasluettelon niistä oppilaista, jotka ovat tunneillani, selkeän, yksiselitteisen lukujärjestyksen ja mielellään entiaikaisen päiväkirjan sijaisuusajakseni.
Virkailijat katselivat minua vähintäänkin yhtä ihmetellen kuin varttitunti sitten oppilaat. Ehkä heidän katseessaan oli vielä tuollainen - voi pappa, pappa, pappa - ylimääräinen elementti.
Toinen heistä sanoi:"Me elämme nyt aivan toisenlaista aikaa kuin se, mihin te olette aikanaan tottuneet. Oppilaat tulevat ja menevät, ei ole tarkkaa aikaa eikä aihetta, kukin touhuaa omia touhujaan omien - vähäisten - mielihalujensa mukaan. He tulevat putken toisesta päästä sisään ja toisesta ulos, eipä siihen juuri pääse kukaan vaikuttamaan."
"Kyllä pääsee vaikuttamaan, totesin edellisen kuultuani. Nyt annat äkkiä sen oppilasluettelon, lukujärjestyksen ja päiväkirjan. Minua oppilaat odottavat luokassa, päivä on vasta aluillaan. Nyt tulee toinen komento, sen takaan." sanoin...
Hmmmmm - niinpä - onneksi heräsin aamu-unestani tuossa vaiheessa ja nousin aamun askareisiin.
Aivan noin pahoja painajaisia en minäkään ole nähnyt pitkään aikaan, vaikka työmaalla käyn kyllä harva se yö. Valveilla ollessani olen seurannut yleviä suunnitelmia ammatillisen koulutuksen uudistamiseksi. Päällimmäisenä on käynyt mielessä, että asia kuullostaa hyvältä: on helppo yhtyä tavoitteeseen, mutta siitä on pitkä matka kovaa raakaa työtä siihen, että joku osaa sanoa tarkasti MITEN.
VastaaPoista