Alla olevassa artikkelissa todetaan:
Ohto Oksalan Työn psykologia (1948) -teoksen mukaan sielulliselle väsymykselle on usein selkeä syy: epämääräiset kesken jäävät työtehtävät, jotka kasvattavat sielullista velkaa.
Kyllä! Ohto Oksala oli aikanaan oikeassa. Kesken jäävät ja tekemättömät työt rassaavat takuuvarmasti tämänkin päivän tekijää.
Suora nettilainaus Yle Uutiset-sivuilta hiukan tuunattuna:
Mona Mannevuon kolumni: Huomio laiskan työläisen pomo, lääke löytyy 40-luvun työnjohto-opeista
Työntekijöiden motivaation puutetta jaksetaan nykyisin haukkua. 40-luvun opaskirjassa sille sentään löydettiin syykin ja vika oli työnjohdossa, kirjoittaa Mona Mannevuo.
Suomalaisessa työelämäkeskustelussa toistuvat vuodesta toiseen tutut teemat. Yhtäältä työkansalaisia torutaan kehnosta työtehosta ja intohimon puutteesta. Toisaalta työuupumuksen ja masennuksen yhdistelmä vaikuttaa olevan uusi kansansairaus.
Suomalaisen työntekijän intohimoa ja sisukkuutta arvioidaan yllättävän usein vertailuilla yhdysvaltalaiseen työkulttuuriin. Vertailevan pohdinnan lopputulos on aina sama: yhdysvaltalaisiin verrattuna suomalaiset pääsevät työelämässä helpolla, joten uupumisen ja valittamisen syynä on huono asenne ja heikko luonne.
Työntekijää on tapana verrata myös menneiden aikojen suomalaiseen työläiseen, joka oli uuttera ja sisukas. Käytetyin esimerkki sisukkuudesta lienee suota kuokkiva Koskelan Jussi. Vähemmälle huomiolle jää se, että pappilan sinnikäs torppari on fiktiivinen hahmo, joka on myös yrmeä ja uupunut jatkuvien kipujen ja vastoinkäymisten takia.
Sisukkuuden katoamisesta syytetään etenkin nuorisoa, jonka epäillään sairauslomailevan eli saikuttelevan ja elävän keskellä harhaisia työelämään liittyviä kuvitelmia. Erityisen järkyttävää näyttää olevan se, että nuoret kuvittelevat töissä olevan miellyttävä ja keskusteleva ilmapiiri.
Tovi sitten epäily työntekijöiden saikuttelusta eteni niin pitkälle, että Yle teetti aiheesta Taloustutkimuksen kanssa kyselyn. Kyselyn tuloksien mukaan saikuttelun sijaan yleisempää on tulla sairaana töihin. Tutkimusasetelmaa tosin voi kyseenalaistaa.
Myytit suota kuokkivasta Jussista käyttökelpoisia etenkin silloin, kun julkisen sektorin työntekijöitä halutaan läimäyttää korville
Ensinnäkin, ovela saikuttelija ei myönnä kyselyssä saikuttelevansa. Toiseksi, sairauslomat ovat yhä useammin harmaalla alueella eli niitä saadaan työhön liittyvistä syistä, jotka eivät ole selkeitä sairauksia. Epämääräistä unettomuutta, huonovointisuutta ja masennusta aiheuttavat esimerkiksi työpaikkakiusaaminen ja työuupumus.
Sisun tai intohimon puute ei liene ainoa syy sille, että joka päivä kahdeksan työikäistä päätyy mielenterveyssyistä työkyvyttömyyseläkkeelle. Tarinat laiskureista ja saikuttelijoista tempaavat mukaansa, koska ne tarjoavat yksinkertaisen selitysmallin työelämän ongelmiin, jotka ovat usein rakenteellisia ja monimutkaisia.
Otetaan esimerkki monimutkaisesta ongelmasta: Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksen ja teho-osaston julkisuuteen tulleet vajaamiehitykseen ja kiireeseen liittyvät ongelmat.
Tilastollisesta näkökulmasta ei näyttänyt siltä, että KYSin tilanne olisi erityisen pulmallinen. Sairaala toimi erinomaisesti kaikilla mittareilla. Numerot ja vertailut eivät kerro henkilökunnan uupumuksesta tai eettistä kuormasta saati niihin liittyvistä mahdollisista riskeistä.
Sielulliselle väsymykselle on usein selkeä syy: epämääräiset kesken jäävät työtehtävät, jotka kasvattavat sielullista velkaa (1948)
Myytit suota kuokkivasta Jussista ja yhdysvaltalaisesta työelämästä ovat käyttökelpoisia etenkin silloin, kun julkisen sektorin työntekijöitä halutaan läimäyttää korville oletetusta tehottomuudesta. Moittiminen tiivistyy väitteisiin lyhyistä työajoista ja pitkistä lomista.
Epämääräinen sisupuhe ja erilaisissa työkulttuureissa toimivien työntekijöiden vertailu ei ole rakentavaa eikä perusteltua. Keskustelujen monipuolistamiseksi työelämään liittyvät väitteet tulisi asettaa aina kulttuuriseen ja työtehtävään liittyvään kontekstiin.
Työuupumus ei ole Suomessa uusi ilmiö. Se tunnettiin myös 1940-luvun työnjohto-opeissa nimellä sielullinen väsymys.
Ohto Oksalan Työn psykologia (1948) -teoksen mukaan sielulliselle väsymykselle on usein selkeä syy: epämääräiset kesken jäävät työtehtävät, jotka kasvattavat sielullista velkaa.
Oksala tarjoaa työtehon ylläpitämiseen ja kohentamiseen selkeitä työnjohdollisia sääntöjä, joita ei saa rikkoa.
Ensinnäkin, suoritettavien töiden tulee muodostaa kokonaisuus, jonka suorittaja on omaksunut, ymmärtänyt ja jonka hän näkee mielekkääksi.
Toiseksi, työt ja tehtävät on jaettava niin, että ne on mahdollista suorittaa kukin kerrallaan viivyttelemättä ja kunnollisesti loppuun saakka.
Mikäli sääntöjä rikotaan, seurauksena on hermostumisilmiö ja sielullinen ahdistus. Toisin sanoen työuupumus eli häiriötila, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys ja heikentynyt ammatillinen itsetunto.
2010-luvun työmarkkinoilla työntekijä ei uskalla poistua ovet paukkuen kohti uusia haasteita
Oksalan mukaan sielullinen velka kasaantuu vähitellen. Ensin tulee ajatussynti, työn kiroaminen hiljaa mielessään. Seuraavaksi seuraa pyrkimys työtehtävien ja olosuhteiden muuttamiseen. Mikäli vastarinta sivuutetaan laiskureiden valituksena – kuten usein käy – seurauksena on työtehon huononeminen. Opitut asiat alkavat unohtua, sählääminen lisääntyy ja työ muuttuu tulipalojen sammuttamiseksi.
Lopulta ristiriita työn ja itsetunnon välillä kasvaa niin suureksi, että työntekijä luovuttaa. Oksalan mukaan tässä vaiheessa kuumaveriset heittävät tavaransa seinään, haukkuvat työnjohdon ja lähtevät etsimään otollisempia olosuhteita.
2010-luvun työmarkkinoilla työntekijä ei uskalla poistua ovet paukkuen kohti uusia haasteita. Neljäs vaihe tunnetaankin nykyään käsitteellä harmaalla alueella oleva sairausloma.
Intohimosta Oksala ei mainitse muuta kuin sen, että työlle omistautuminen saattaa syventää sielullista velkaa. Mitä suuremmat odotukset työntekijä asettaa työlleen, sitä suuremmat ovat myös pettymyksen kokemukset.
Nykylukijalle Oksalan teos on kiehtova lukukokemus. Yhtäältä teoksessa suhtaudutaan työkansalaisiin neuroottisina alamaisina. Toisaalta kaikki ristiriitatilanteet johtuvat työelämän epätasa-arvoisista valtasuhteista. Hämmentävää on myös se, että Oksalan työnjohto-opissa työturvallisuuden yleinen sääntö on pitkäaikainen työsuhde ja työntekijöiden keskinäinen järjestäytyminen.
Ei riitä jos muutama sisupussi etenee tehokkaasti urallaan samalla kun loput ovat sairauslomalla
On selvää, että lukuisat taloudelliset ja poliittiset muutokset ovat uudelleenjärjestelleet työelämän valtasuhteita vuosikymmenien varrella. Keskeinen muuttuja mosaiikissa on työttömyys ja työn tarjonta. Mitä enemmän tulijoita on, sitä enemmän työnjohdolliset ongelmat on mahdollista määritellä yksilön vajavaisuudeksi. Uupuneen tilalle löytyy aina joku intohimoinen ja sisukas.
Nykyajan työolobarometreissä työelämän ongelmat eivät näyttäydy yksittäisten työntekijöiden sisun puutteena. Sen sijaan kyseessä on moniulotteinen vyyhti, jossa voimia syövät kiire, epävarmuus, huono työilmapiiri ja kehno johtajuus.
Epämääräisen horinan sisusta voisikin lopettaa tykkänään ja pohtia sen sijaan niitä uupumukselle otollisia rakenteita, joissa työntekijät toimivat.
On ikävä totuus, että kilpailullisissa ja toistuvia muutoksia läpikäyvissä organisaatiossa työtehtävien epätasainen jakaminen ja epäasiallinen johtajuuskultuuri on usein sekä yhden haitta että jonkun toisen etu. Yksilöllinen menestys ei kuitenkaan kasvata työtehoa yleisesti – ja siihen johtamisella ja työn tehostamisella tulisi pyrkiä. Ei riitä jos muutama sisupussi etenee tehokkaasti urallaan samalla kun loput ovat sairauslomalla.
Oksalan sanoin: Työrauha ja työteho vaativat, että työyhteisössä on pidättäydyttävä toisten ihmisten loukkaamisesta ja sortamisesta.
Muuten kehitys kehittyy, mutta näin yksinkertainen asia näyttää olevan vaikea ymmärtää vuosikymmenestä toiseen.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella. Hän on kiinnostunut työn tehostamisesta, työnjohto-opeista ja niiden historiasta. Hän ei haikaile menneeseen, mutta suhtautuu kriittisesti työelämän muutospuheeseen. Hän kirjoittaa kolumnia yksityishenkilönä eikä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti