Alla oleva teksti on eräs vanhoista, aikanaan Ammattikasvatuksen aikakauskirjaan lähettämiäni teksteistä. En ole tarkistanut, onko sitä julkaistu, ehkä ei, koska se on varmaan todettu rönsyilevän aihepiirin lisäksi turhan pitkäksikin...
Olen kirjoittanut asiasta lyhyen kaavan mukaan jo kesällä.
Varoituksen sana lukjalle: Teksti kannattanee lukea illankähmeessä, jolloin se saatta toimia tehokkaana unilääkkeenä.
Vanha tekstini ns. toisen elämäni eli työelämän ajoilta:
MODERNIT UUSSTAHANOVILAISET KVARTAALITALOUDEN JA INDIVIDUALISMIN
PUSERRUKSESSA
UUSSTAHANOVILAISET > LUE:
MUKAKORVAAMATTOMAT
Olen kirjoittanut tästä aihepiiristä jossain
muodossa aikaisemminkin – muistaakseni...
Olen havainnut viime aikoina
kollegoissani ammatillisella sektorilla todella huolestuttavia piirteitä. Kahvipöytäkeskusteluissa
ja varsinkin kokouksissa tuodaan estottomasti esiin, nimenomaan lähimmän
esimiehen läsnä ollessa, kuinka kukin on painanut ympäripyöreitä työvuorokausia.
Joskus hehkutellaan jopa kesäaikaisia, ilman lomapäiviä tehtyjä työrupeamia saavutuksiensa
toteuttamiseksi, >lue: pönkittämiseksi…
Kokouksissa suorastaan kilvoitellaan -
ehkä vähän kehua retostellaankin - kuinka pitkiä päiviä kukin on tehnyt!
”Niin, niin,… !” säestävät kilvan
esimiehetkin ”Vuorokaudessahan on vain kaksikymmentäneljä (24) tuntia (h),
kunpa olisi yksikin (1) tunti lisää!” he huokailevat!
Eräänä mittatikkuna takavuosina – ennen
tietotekniikka-aikaa – oli käytössä, kuinka pitkään kenenkin työhuoneessa
illalla paloivat valot. Innokkaimmat pitivät jopa ruutupaperilla tilastoja
asiasta.
Nykyajan mittatikkuna on otettu
käyttöön työtietokoneelta lähetetyt sähköpostiviestit!
Aivan superuutena mittatikkuja on
kuulemma mm. se, kuinka myöhään nimenomaan työhön liittyviä sähköpostiviestejä
on lähtenyt kotitietokoneelta tai tekstiviestejä näppärästi kouransilmään
sopivasta työnantajan kännykästä, jne. ...
Ennen, jos joku epäilevätuomas ei
oikein uskonut työpaikkakilvoittelijoiden, modernien uusstahanovilaisten
työrupeamia eli kuinka pitkään ne valot todella - ihan oikeasti - työhuoneessa
olivatkaan palaneet, voi nyt tulla vakuuttuneeksi tarkistettuaan
sähköpostiviestin tai tekstiviestin lähetysajan.
Jotkut tosin väittävät, että
parhaimmat/pahimmat jopa manipuloivat tietokoneen ja kännykän ajannäyttöä
saavutuksiensa toteuttamiseksi, lue: pönkittämiseksi...
Mikä siinä on sitten muka
huolestuttavaa? Saahan jokainen polttaa itsensä loppuun, jos niin haluaa?
Kyllä! Kyllä! Ja niin polttavatkin,
mitenpä sitä nyt voidaan estää? Ei niin mitenkään, mutta...
En ole raaskinut mainita näille
hypertyönarkomaaneille, että kuuluisa stahanovilaisuus on kiistatta osoitettu
totaaliksi kuplaksi, niin kuin moni muukin asia nykyaikoina - onneksi…
Miten tuo uusstahanovilaisuus liittyy kvartaalitalouteen ja
yltiöpäiseen individualismiin?
Niin ja mitä nuo käsitteet oikeastaan
ovat? Muistutettakoon mieliin, että ne tarkoittavat elämäämme maailmanlaajuisesti
verkottuneessa, globaalisessa markkinataloudessa neljännesvuosirytmissä,
kvartaaleissa, jossa ihannoidaan yksilöllisyyttä yli kaiken.
Kvartaalitalouteen liittyen Suomessakin
on puhuttu jo vuosikymmeniä ns. markkinavoimista, kasvottomista
suursijoittajista. He seuraavat herkeämättä eri yritysten
neljännesvuosikatsauksia ja tekevät niiden perusteella tunteettomasti
ratkaisujaan.
Heille käsite tulosvaroitus on myrkkyä.
Mikäli on odotettavissa, että juuri nyt
meneillään olevalla vuosineljänneksellä tulos = voitto ei olekaan edellisen
neljänneksen tasoinen, alkaa tapahtua...
Kuvitellaanpa, että tulos = voitto jollakin
huippuyrityksellä edellisellä vuosineljänneksellä oli 1,5 miljardia euroa ja
nyt meneillään olevan tulosvaroituksen mukaan ”vaivaiset” 1,25 miljardia euroa,
niin johan sijoitusrahat alkavat siirtyä sutjakkaasti paremmille apajille.
Kvartaalitalous merkitsee tiliä
sijoittajalle vuosineljänneksittäin. Pitemmälle tosi sijoittaja ei katsele,
sillä maailmalla on yllin kyllin rahastettavaa!
Individualismi puolestaan korostaa
yltiöpäistä yksilöllisyyden korostamista. Se tulee selvästi esiin mm. lehtien
menestystarinoista. Niissä annetaan lukijalle mielikuva, että saada kasaan x
miljoonaa euroa verotettavaa tuloa ja/tai -omaisuutta, on ehdottomasti
tavoittelemisen arvoista, olipa eurot hankittu erinomaisen optiosopimuksen, hyvin
ajoitetun yrityskaupan, yrityksen uussijaintiratkaisun, onnekkaan
televisio-ohjelmakokonaisuuden, huippu-urheilusuorituksen, tms. myötä...
Varsinkin niin sanotun keltaisen
lehdistön lööpeissä vilahtelee näitä individualismin ilmentymiä, joista monet
poistuvat takaoikealle liukkain tanssiaskelin lakeerikengissään ynnä
merkkivaateissaan.
He putkahtavat kohta taas jossakin muussa
individualismisuutta korostavassa ympäristössä. ”Jokainen on oman onnensa
seppä!” meille opettavaisesti saarnataan.
Suurinta osaa heistä ei taatusti
kiinnosta pätkääkään, miten esimerkiksi Suomi-niminen maa, yhteiskunta toimii
tai tulee toimeen.
Näennäisesti he saattavat toki vakuuttaa
lööppilehtiin riippuvuussuhteessa olevan herkkäuskoisen vakilukijan, että he
ovat tämän maan selkäranka. Kuitenkin he ovat turvatakseen –
individualistisesti – oman ökytoimeentulonsa valmiita silmää räpäyttämättä
siirtämään yritystoimintansa tai rahansa mihin tahansa halvan työvoiman
maahan/veroparatiisiin, kunhan vaan rahaa tulee edelleen kuin suokuokalla!
On muka uutta, että suomalaisyritysten
voitot menevät yhä enemmän ulkomaille, investoinnit vähenevät ja palkat
laahaavat lähes paikallaan tai niihin saadaan hikisellä puserruksella vähän
ekstraa. Näinhän on ollut jo vuosikausia!
Valtiovaltakin tuskailee mukavoimattomuuttaan,
valtionohjaus mm. pörssiyhtiöissä suurillakin äänivalloilla on lapsellista
näpertelyä. Silmänlumeeksi saatetaan räätälöidä elvytyspaketteja pahimman
kritiikin vaimentamiseksi, tukahduttamiseksi…
Ettei tämä artikkeli mene totaalisesti taustalla
olevien riistokapitalistien esittelyksi, heitähän ei Suomessa ole tosivanhojen
laulujen perusteella kuin kaksikymmentä, nykyisin toki äkkirikastuneet mukaan
lukien todennäköisesti muutama sata, on syytä avoimesti todeta, että nimenomaan
individualismi nostaa kyllä päätään joka paikassa.
Se on pelkistettynä: ”Minulle/meille kaikki nyt heti!” Tähän
liittyy myös upouusi käsite, elintasorasite, joka rassaa mielenrauhaa.
Pitääkö elintason aina vaan kasvaa,
kasvaa, kasvaa? Tänään eivät riitä enää eilisen romppeet ja huomenna täytyy
olla meno kiihkeämpää kuin tänään: tilavampi asunto, etelän
aurinkoon/tunturinkupeeseen useammin, kelohonkamökki ja vähintäänkin
viikko-osaketta siellä sun täällä, uudenkarhee ja entistä tilavampi auto alle
yhä tiheämmin, puhumattakaan monista vapaa-ajan vekottimista, jne. ...
Tuttu oravanpyörä, joka on aika kaukana
tavallisesta, ihmisen perustarpeet kohtuullisesti turvaavasta peruselämästä.
Missään ei ole rajoja näkyvissä eikä
kukaan tunnu muistavan, että viimeisessä palttoossa ei ole taskuja! Onko syytä
aloittaa vihdoinkin vakava keskustelu elämisen tasosta, elämisen laadusta?
Niin, palaan tuohon jo kaukana olevaan
kysymykseen, miten tuo moderni uusstahanovilaisuus liittyy kvartaalitalouteen
ja yltiöpäiseen individualismiin?
Mielestäni siten, että
opettajainhuoneissa kukaties onkin netti auki illankähmeessä, ei niinkään
opetustehtäviin liittyviin asiakokonaisuuksiin, vaan maailman globaaliin
pörssimaailmaan, haetaan viimeiset, kuumat vinkit seuraavan päivän tai jopa
seuraavan hetken pörssisijoituksille…
Opettajien palkkaus on laahannut yksityissektorista pahasti
jäljessä vuosikymmeniä.
Tullessani opetussektorille 1970-luvun
alkupuolella ammatillisella puolella insinöörin, silloisen ammattiaineiden
opettajan palkkaus oli vertailukelpoinen teollisuuden käyttötehtävissä oleviin
insinööreihin verrattuna.
Arvioni mukaan – luotettavien
tilastotietojen puuttuessa – jälkeenjääneisyys tällä hetkellä lienee 40-60%:n
luokkaa!
”Niin, mutta onhan teillä ne kolme (3)
hyvää syytä opetussektorilla – kesä-, heinä- ja elokuu !” kuulen teollisuuden
edustajien ajattelevan…
Toki pientä, oikeansuuntaista
liikehdintää on parissa kolmessa viimeisimmässä palkkaratkaisussa tapahtunut.
Liikehdintää eli selkeää ansiotason nousua on tapahduttava myös tulevaisuudessa,
sillä muutoin Suomen opetussektori on lievästi sanoen kusessa. Pätevää,
ammattitaitoista opettajakuntaa ei löydy kohta tämänhetkisillä
lähtöansiotasoilla hakemallakaan.
Vuosina 2005-2020 opettajien ja
opetusalan asiantuntijoiden työpaikkoja avautuu lähes kuusikymmentä tuhatta –
60.000! Se on paljon se…
Palaa takaisin tuohon nettiasiaan.
Jotta opettajalla on leivän päällä muutakin kuin ylähuuli, jotkut kuulemma ovat
pahasti ajautuneet nettiriippuvaisiksi ja pelaavat pörssipeliä kohentaakseen
taloudellista asemaansa.
Väitetään, että monet ovat siinä
onnistuneetkin. Uutuuttaan kiiltäviä menopelejä meidänkin yksikön
parkkiruuduissa näkee nykyisin yhä enemmän. Niitä ei taatusti opettajien
nykyansioilla hankita. Kysymyksessä toki voi olla se klassinen tarina niistä kuollakupsahtaneista
Amerikan sukulaisista, perinnöistä rapakon takaa…
Mikäli näin mukavasti asiat olisivat,
kovasti on meidänkin yksikön opettajien kaukaisia sukulaisia leivän perässä
valtameren taakse lähtenyt!
”Tämä on kyllä jo liian paksua!” kuulen jo monen
Ammattikasvatuksen aikakauskirjan lukijan sanovan. ”Näin alasko arvostettu
julkaisumme on vajoamassa?” monet tuhisevat ”Nyt pitää jo alkuunsa harkita
kirjoittajan hyllyttämistä! Viimeistään kesälomien jälkeen!”
No, jatkan ainakin tätä artikkelia
vielä hetken matkaa…
Edellä mainitsemani nykyajan
uusstahanovilaiset kollegani seuraavat herkeämättä siis illankähmeessä valoja
polttaen mitäpä muuta kuin pörssikursseja.
He seuraavat sitä prosessia, missä on
tärkeintä lisäarvon saaminen omistajille. Mikä käytännössä tarkoittaa sitä,
että osakkeen kurssi on saatava niin ylös kuin mahdollista keinoja kaihtamatta.
Keinoja kaihtamatta puolestaan
tarkoittaa käytännössä sitä, että yrityksen ns. tulos- ja/tai myyntikuntoon
saattaminen on ollut huolestuttavan yleistä viime aikoina.
Yrityksen myyntikuntoon saattaminen
taas on tarkoittanut useissa tapauksissa mm. sitä, että ammattitaitoista
työvoimaa on muodollisesti toteutettujen yt-neuvottelujen saattelemina irtisanottu...
Irtisanomisbuumi on vallannut rantaan
vyöryvän hyökyaallon tavoin monet yrityksemme!
Yleisesti on todettu ahneuden
vallanneen osan suomalaisista pörssiyrityksistä, vaikka suomalaisen
yhteiskunnan menestystekijät ovat edelleenkin osaamisessa, työnteossa ja siitä
syntyvässä tuloksessa.
Ilmeisesti on niin, että
pörssi-analyytikot pakottavat yritysjohtajat sellaisiin hetkittäisiin operatiivisiin
toimiin, joilla käytännössä heikennetään yrityksen pitkän aikajänteen tulevaisuuden
mahdollisuuksia.
Ahneuden
huumassa yrityksiltä imetään se varanto, jolla pitäisi kasvattaa tutkimus- ja
tuotekehityksen osuutta sekä myös se puskuriraha, jolla selvittäisiin vaikeista
ajoista.
Palkansaajat
ovat lähteneet viime vuosina taloustalkoisiin hyväksymällä maltilliset
tuloratkaisut. Tarkoituksena on ollut turvata yritysten tulevaisuus, mutta
omistajien, yleensä kasvottomien kansainvälisten suursijoittajien ahneudella ei
ole näkyvissä mitään rajaa, kohtuutta.
Ikävät
ratkaisut joutuu yrityksissä viime kädessä tekemään paikallinen yritysjohtaja,
joka hänkin on yleensä palkollinen – tulos tai ulos – hengessä, mutta hänen
oloaan rauhoittaa kummasti muhkea optio- ja irtisanomissopimus...
Kuinka
kauan tällainen jatkuu/saa jatkua?
Niin, miten tämä nyt sitten liittyy
edellä mainitsemiini nykyajan uusstahanovilaisiin kollegoihini?
Pörssipeli on raakaa! Ratkaista hetki –
oikea hetki ostaa ja toisaalta oikea hetki myydä –
niin yksinkertaistahan se on, pelisilmä,
oikea ajoitus ja rahaa ropisee tilille kaatamalla tai sitten ei…
Tällaisena hetkenä muistuu aina mieleen
kirjailija Veijo Meren romaanin pohjalta tehty ja kauan sitten esitetty
televisionäytelmä Aleksi ja Anna. Tarina liittyi 1900-luvun alun
varuskuntakaupunkiin ja siellä venäläiskapteenin sotilasmiespalvelijaan
Aleksiin ja hänen suomalaiseen tyttöystäväänsä. Nuoret pohtivat
tulevaisuuttaan.
Aleksi toteaa, että hän haluaa
kauppiaaksi. ”Ostaa halvalla, myydä halvalla, hyvä elämä!”
Aleksin ihanteelliset näkemykset
olisivat nykymaailman pörssimaailmassa irvikuva, vähintäänkin surkea vitsi –
valitettavasti…
Nykyajan uusstahanovilaisterveisin
Aki Pyykkö
riviopettaja, osa-aikaeläkeläinen
Kemi
