PUNAINEN VIIVA NYKYAIKANA...

Vanha tekstini tietokoneen muistista kertauksena ja muistutuksena:

PUNAINEN VIIVA NYKYAIKANA...

Kävimme katsomassa Kemin kaupunginteatterissa Ilmari Kiannon kirjan Punainen viiva pohjalta tehdyn teatteriesityksen, dramatisointi ja ohjaus Iiristiina Varilo.

Esitys oli vaikuttava ja antoi nykyaikaankin ajattelemisen aihetta! Syksyllä esitykset jatkuvat – hyvä niin...

Hiukan kirjailijasta:
Kianto, Ilmari, vuoteen 1906 Calamnius (1874–1970), kirjailija, fil. tri h.c. (1957). Varhaiskautensa runoissa Kianto on yleensä tunteikas uusromantikko, joka ylistää Kainuuta ja kohoaa toisinaan pontevaan uhmaan (mm. Nälkämaan marssi). Romaanissaan Punainen viiva (1909) hän käsittelee realistisesti ja paikoin tyylitellen Kainuun syrjäseutujen kansan yhteiskunnallista heräämistä. Hänen toinen mestariteoksensa Ryysyrannan Jooseppi (1924) on kursailematon ja naturalismissaan runollinen. Kianto julkaisi useita muistelmasävyisiä teoksia (mm. Omat koirat purivat ja Iki-Kianto muistelee).

Esityksen taustatietoja:

Elettiin Venäjän vallan aikaa. Suomi sai vuonna 1906 uuden vaalilain. Vanhat säätyvaltiopäivät korvattiin uudella yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittavalla yksikamarisella eduskunnalla. Ensimmäisenä Euroopassa myös naiset saivat äänioikeuden. Yksikamarisen eduskunnan valitseminen herätti valtavan innostuksen koko maassa, aina syrjäisimpiä loukkoja myöten.
Eletään talvea 1906 Kainuun korvessa. Korpiloukon torpassa elää kituuttavat Topi Romppanen, vaimonsa Riika ja heidän viisi lastaan. Elämä ei ole helppoa, köyhälle kansalle ei tahdo edes leipä riittää. Topi lähtee kirkolle vaihtamaan pyytämiään lintuja jauhopussiin. Perillä hän majoittuu suutarin taloon ja saa kuulla uudesta laista, jonka mukaan tavallinen köyhä kansa saa valita uuden eduskunnan, vetää punaisen viivan. Uusi aate, soli-sali-ratti, valtaa mielet. Vihdoinkin saa kansa oikeutta ja herrojen valta loppuu. Innostus on valtava...

Kun vaalipäivä sitten koittaa, ovat niin Topi kuin Riikakin valtansa tunnossa. Vihdoinkin kaikki muuttuu paremmaksi. Vai muuttuuko sittenkään...

Tekstiä suoraan Kemin kaupunginteatterin esitteestä:

Oikukas, ankara erämaa sanelee Punaisen viivan korpielämän lait aina puisesta kehdosta routaiseen hautaan.

Taivaspaikkaa niin maan päällä kuin taivaissa lupaa milloin kirkko, milloin aate, mutta yhä vain ammottaa köyhän jauhovakka tyhjyyttään. Uusi ja vanha aate saavat kamppailla raivoisasti pienen ihmisen sielusta; kukaan ei voita - todellisuus pysyy uomassaan ja vain luonto korjaa vääjäämättä omansa.”Luonto on säälimättömässä välinpitämättömyydessään vain sokea, ihminen voi päättää itse näkeekö lähimmäistensä kärsimyksen - vain ihminen valitsee itse välinpitämättömyytensä ja julmuutensa asteen.”

Näin se ikävä kyllä on, sillä me useimmiten ummistamme silmämme ympärillämme vallitsevasta hädästä.

Säälimättömässä voiton tavoittelussa, ahneudessamme olemme myös purkamassa, suorastaan tuhoamassa viime vuosikymmeninä luotuja turvaverkkoja.

Ja vielä siteeksi pakkoripaus globalisaatiotakin...

Väitetään, että hyvinvointiyhteiskunta ja sosiaaliset turvaverkot ovat kannattaneet meidät Suomessa taantumien yli.

Kielteisiin globalisoitumisen seurannaisvaikutuksiin kuuluu köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen eli yhä kasvava eriarvoisuus sekä yritysten ja rahoituslaitosten vallan kasvu kansallisten hallitusten kustannuksella eli demokratian vaje.

Sosiaaliset turvaverkot ovat heikentyneet ja kärsijöinä ovat kiistatta eri kansakuntien vähäosaiset, köyhät...

Ilman maailmassa vallitsevia kriisejäkin 1,3 miljardia ihmistä elää noin yhdellä eurolla päivässä, kolme miljardia ihmistä noin kahdella eurolla päivässä, juuri nyt 1,3 miljardia ihmistä on ilman puhdasta vettä, kahden miljardin on tultava toimeen ilman sähköä ja kolme miljardia ilman viemäreitä.

Puhumattakaan, että tänäkin päivänä muutama kymmenentuhatta ihmistä, pääosa lapsia, kuolee nälkään...

Murheellisin globalisaatiomielin

Aki Pyykkö