Suora nettilainaus Helsingin anomista hiukan tuunattuna:
Ilmainen itse jonotettu ämpäri on suomalainen unelma, ja niitä valmistetaan Vanttilassa – ”Me olemme syypäitä tähän hullutukseen”
Mikkosten sisarukset valmistavat yli miljoona ämpäriä vuodessa. Toisin kuin luulisi, halpaa muovitavaraa kannattaa yhä tehdä Suomessa.
Anni Pasanen HS
Julkaistu: 23.7. 2:00 , Päivitetty: 23.7. 8:15
Mikkosen sisarukset valmistavat ämpäreitä Punkalaitumella. Risto Mikkonen (vas.) on toimitusjohtaja. Ilkka, Ilpo ja Viljo tekevät töitä hihnalla, ja Anna-Kaisa Laakso (os. Mikkonen) hoitaa myynnin. (KUVA: VILLE-VEIKKO KAAKINEN)
HULLUTUS alkoi jo vuonna 1992.
Halpakauppaketju Tokmanni keksi jakaa ilmaisia muoviämpäreitä Pirkkalan-myymälänsä avajaisissa.
Hiukan aiemmin joku asiakas oli kysellyt Vanttilan Muovi -nimiseltä pieneltä perheyritykseltä, voisiko se alkaa valmistaa ämpäreitä. Kun se kerran teki pesuvatejakin.
Tokmanni päätyi ostamaan sankonsa samalta yritykseltä.
Vielä tuolloin kukaan ei osannut aavistaa, että parikymmentä vuotta myöhemmin ilmaisämpäreitä jakaisi kansalle yksi jos toinenkin ja että ämpärijonot luikertaisivat markettien tuulikaapeista pihalle satojen metrien vanoina. Tai että ämpärihuumalle hihiteltäisiin uutisten loppukevennyksissä.
SAMAINEN perheyritys valmistaa Punkalaitumella edelleen Tokmannin kuuluisia ämpäreitä.
Vanttilan kylässä peltojen keskellä, rasahtelevan soratien varrella kohoaa tehdashalli. Keltainen ja harjakattoinen, ei kovin iso. Äkkiä vilkaistuna sitä voisi luulla navetaksi.
Pian hallista ja sen lähettyviltä ilmestyy liuta Mikkosia, yksi toisensa jälkeen. Ensin Ilkka, päivettynyt mies, jonka paidan rintamuksessa on Portugalin lippu. Sitten lisää: Risto, Ilpo ja Viljo Mikkonen, ja vielä Anna-Kaisa Laakso – kaikki sisaruksia ja iältään viisissä–kuusissakymmenissä. Vain yksi puuttuu: Vesa, joka on lomalla ulkomailla.
”Me olemme syypäitä tähän hullutukseen”, Ilkka tokaisee ja nauraa päälle.
Mutta mikä ihme niissä ämpäreissä on? Tai niitä tohkeissaan hamuavissa suomalaisissa?
Sitä monen on vaikea ymmärtää.
Samalla kun ämpärijonoissa seisominen on noussut uudeksi kansallislajiksi, siitä on tullut joukkosieluisuuden symboli ja omaperäisyyden antiteesi. Toisaalta: jos jono laitetaan nolo–päheä-akselille, se törmää niin lujaa nolouden äärilaitaan, että kimpoaa sieltä lähes päheyden puolelle.
Monelle vetävänä tekijänä eivät ole itse ämpärit vaan niihin sujautetut lahjakortit tai kahvipakettien kaltaiset tuotehoukutukset. Aina kyse ei ole niistäkään. Ämpärijono on sosiaalinen tapahtuma, jossa kaikki kokevat jotain yhdessä ja tasaveroisina.
Sellaisessa on kummaa vetoa.
Seistä ämpärijonossa on kuin olla alasti yleisessä saunassa tai lippu kädessä Salpausselän mäkimontussa. Kaikki samalla asialla, samassa viimassa ja räntäsateessa, goretex-takit suhisten, lopulta samanlainen ämpäri kourassa. Silloin ei titteleitä tai poliittista väriä kysellä.
On ämpärivimmaa yritetty selittää historiallakin. Jonoissa voi olla murunen pula-ajan hamstraajahengestä, ajasta, jolloin kaikki tärkeä oli kortilla.
Nyt kaikki tärkeä on ämpärissä.
VANTTILAN Muovin Mikkosten ei ole tarvinnut ämpäreitä jonotella, niitä kun riittää omastakin takaa. Heillä on silti valistunut näkemys siitä, miksi juuri ilmaisista ämpäreistä on tullut hitti.
Ensimmäiseksi syyksi he nimeävät käytännöllisyyden. Onko montakaan esinettä, joka sopii yhtä lukuisaan paikkaan ja tarkoitukseen? Marja- tai sienimetsään, siivoukseen, saunaan, jäälyhtyjen tekoon, biojäteastiaksi, sängyn viereen oksennustaudissa. Ämpäri on vähän kuin Nokian kumisaappaat – ei mikään korea mutta äärimmäisen järkevä esine.
Toinen selitys lähtee ämpäreitä jakavien yritysten tarpeista. Ämpäri on suuri, näyttävä ja pitkäikäinen mutta silti halpa mainoslahja. Siinä se eroaa ilmapallosta, tulitikkurasiasta tai kynästä, jotka on nopeasti käytetty tai hukattu.
”Millä muulla esineellä saa yhtä pitkäaikaista näkyvyyttä ihmisten arjessa kuin ämpärillä, johon on painettu yrityksen nimi?” Anna-Kaisa kysyy.
2010-luvun sankokuume saa Mikkoset myhäilemään: se on näkynyt tilauksissa ”hirveästi”. Heidän mukaansa tarjouspyyntöjä tulee päivittäin.
Tehtaalla valmistuu vuodessa yli miljoona ämpäriä, kaikki kotimaisille tilaajille. Se on niin paljon, että siitä riittäisi kaksi jokaiseen suomalaiseen kesämökkiin. Eniten ämpäreitä menee myyntiin isoihin marketteihin, mutta Tokmannin lisäksi niitä ovat jakaneet ilmaiseksi lukemattomat muut Punaisesta Rististä Apulantaan.
Ilpo näyttää kännykästään kuvaa Akaan kirkon 200-vuotisjuhlaämpäristä.
”Jeesuskin on ollut tilaajien joukossa.”
TUORE ämpäri on lämpöinen kuin vastapaistettu sämpylä.
Sen valmistusohjekin kuulostaa yhtä yksinkertaiselta: Risottoriisin jyviä muistuttavia muovirakeita kaadetaan ruiskuvalukoneeseen. Sulatetaan yli 200 asteessa ja puristetaan paineella muottiin, jossa annetaan jäähtyä hetki. Kahva kiinnitetään käsin.
Ämpärit valmistetaan risottoriisiä muistuttavista muovirakeista. (KUVA: VILLE-VEIKKO KAAKINEN)
Risto on sisarussarjan vanhin ja siten myös toimitusjohtaja, mutta yrityksen tärkeimmistä asioista päätetään yhdessä. Anna-Kaisa hoitaa myynnin, mutta veljekset – Risto mukaan lukien – seisovat hihnalla työntekijöiden kanssa. Valvovat koneita, kiinnittävät ämpäreihin kahvoja ja liimaavat niihin tarroja.
Työpäivän pituus: 11 tuntia.
Yrittäjäsisarusten lisäksi Vanttilan Muovissa on kolme vakituista työntekijää, jotka ovat tulleet töihin paikkakunnan vastaanottokeskuksesta. Heitä on vuosien varrella ollut tehtaalla useita: Kosovon albaaneja, Irakin kurdeja ja luku- ja kirjoitustaidoton burmalainen entinen lapsisotilas.
Heiltä Risto ja Ilpo oppivat englantia, joka jäi keskikoulussa lukematta. Työkielenä on silti suomi. Kirosanat sentään syljeksitään kurdiksi ja burmaksi.
Ämpäri ei ole yrityksen ainoa tuote, vaikka se onkin ylivoimaisesti myydyin. Sankojen lisäksi tehdas puskee ulos satoja muitakin muovituotteita, kuten vaateripustimia, parkkikiekkoja, jääskrapoja ja tietyömaiden lippusiimoja.
Monelle voi tulla yllätyksenä, että halpaa muovitavaraa valmistetaan yhä Suomessa. Itse asiassa Vanttilan Muovi ei ole ainoa kotimainen ämpärinvalmistaja, eikä välttämättä edes suurin. Lohjalla toimivan Orthexin tuotantomäärät ovat samaa luokkaa.
Selitys sille, että Mikkosten pieni perheyritys pärjää kilpailussa kiinalaisten mammuttitehtaiden kanssa, on yksinkertainen: Sanko on halpa valmistaa Suomessakin, sillä työvoimaa tarvitaan vähän. Se on kuitenkin suhteellisen kallis kuljetettava, koska se vie paljon tilaa. Siksi ämpäreitä ei välttämättä kannata lähteä rahtaamaan Aasiasta asti.
Vanttilan Muovi valmistaa vuodessa yli miljoona ämpäriä. (KUVA: VILLE-VEIKKO KAAKINEN)
TEHDASHALLIN kahvihuoneen seinällä roikkuu mustavalkokuva, josta katsoo parrakas mies suurten silmälasien takaa. Mies on Heikki Mikkonen, sisarussarjan isä ja Vanttilan Muovin perustaja, joka kuoli lähes 30 vuotta sitten.
Kaikki alkoi pankkikirjojen kansista ja muovitaskuista vuonna 1954. Heikki-isä, taitava koneiden nikkaroija, piti radioliikettä Kokkolassa, kun kolme miestä pyysi häntä rakentamaan pvc-muovin saumauskoneen. Pian miehet tulivat toisiin ajatuksiin ja kysyivät, kiinnostiko Mikkosta ostaa kone takaisin.
Kiinnosti.
Tuotanto alkoi perheen omakotitalon siivekkeessä.
Tulipalon ja muutamien muiden käänteiden jälkeen yritys päätyi Vanttilaan. Kuten perheyrityksissä usein, lapset solahtivat työntekoon jo varhain. Viljo aloitti viisivuotiaana pyyhkimällä irtohiukkasia pois muovien leimaamisen jäljiltä.
Isän innostus koneiden nikkarointiin on periytynyt sekin. Kun ämpärien painatukseen tarvittava kone tuntui kalliilta, Ilpo rakensi sellaisen yhdessä tuttavansa kanssa. Hän katseli ensin pari vuotta videoita Youtubesta ja pähkäili, miten kone toimisi.
”Tuli lopulta parempi kuin Youtubessa.”
Muistelut keskeytyvät hetkeksi, kun portaista kantautuu laahaavien askelten ääntä. Sisarusten äiti, 82-vuotias Irma Mikkonen, kipuaa vaivalloisesti yläkertaan.
”Kaiken pahan alku ja juuri”, hän esittäytyy.
22-vuotiaana Irmalla oli neljä alle nelivuotiasta lasta ja yritys. Tämän vuoden lopussa on neljä 60 vuotta täyttänyttä lasta – ja edelleen yritys.
Yrityksen alkuaikoina hän ajoi pari kertaa viikossa pitkälle myyntimatkalle ja palasi kotiin kansio täynnä tilauksia. Edelleenkään hän ei malttaisi pysyä poissa työnteosta. Hän vastaa lastensa työpaikkaruokailusta, laittaa kahvit, voileivät ja lounaan.
”Äiti on tullut vanhemmiten laiskaksi, kun ei jaksa olla enää kuin 12 tuntia töissä”, Ilkka naljailee.
”Puolipäivähommia vain tekee!”
12-tuntiset päivät ovat nykyisin tosin liioittelua. Irman tahtia ovat hidastaneet tämänvuotinen syöpäleikkaus ja aivoinfarkti.
Sisaruksilla on silti vahva epäilys, ettei äidin puhti lopu aivan vielä.
”Siinä vaiheessa kun me lapset menemme kaikki vanhainkotiin, hän voi ehkä hellittää pikkuisen.”
Äiti Irma Mikkonen käy 82-vuotiaanakin edelleen päivittäin tehtaalla. (KUVA: VILLE-VEIKKO KAAKINEN)
Seuraa uutisia tästä aiheesta
Anni PasanenSeuraa
ämpäriSeuraa
ämpärijonoSeuraa
YrittäjyysSeuraa
PerheyrityksetSeuraa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti