lauantai 14. maaliskuuta 2020

Pekka Juntin kolumni: Ajatuksia pelkääjän paikalta

Hmmmmm - niinpä - tuttua ja turvallista/ajankohtaista tekstiä...

Suora nettilainaus Yle Uutiset - sivuilta sellaisenaan:

Pekka Juntin kolumni: Ajatuksia pelkääjän paikalta

Korona-virus näyttää pienuutemme, jonka ehdimme jo unohtaa. Se tuo kummaa lohtua, kirjoittaa Pekka Juntti.
Kolumnit

Kolumnisti Pekka Juntti
Pekka Tynell / YLE


Tietenkin pelkään koronaa. Mutta samalla näkymättömässä tappajassa on jotakin kummaa johdonmukaisuutta, sellaista vääjäämättömyyttä, joka rauhoittaa minua.
Kun nuorena jullina jallitin jäniksiä Tornion Liakan taimikoissa, ajattelin, että ihmiset ovat aika pitkälti jänöjen kaltaisia, pomppivat sinne tänne melko päämäärättömästi, aterioivat, nukkuvat ja nussivat aikansa, kunnes rutto tulee ja harventaa.
Tiesin vanhojen tarinat. Vuoden 1809 Suomen sodan yksi päätepisteistä oli kotikyläni Liakka. Suomalaisten joukkojen loput juuttuivat Tornioon talveksi. Yksi sotilasleireistä sijaitsi vain kilometrin päässä kotipaikastani. Riutuneeseen sotajoukkoon iski kai punatauti, joka tappoi vuodenvaihteessa 1808-1809 pari tuhatta sotilasta. ”Täällä Tornion alueella oltiin ja elettiin kuoleman valtakunnassa”, kuvaili armeijan lääkäri Dahlgren olosuhteita jälkeenpäin.
Aikalaislähteiden mukaan sairaita sotilaita virui kylämme talojen heinäladoissa ja ulkorakennuksissa. Kuolleita makasi teiden varsilla. Tauti tarttui myös kyläläisiin. Pelkästään Juntin talosta kuoli tuona talvena yhdeksän ihmistä.
Sotilaiden hautuumaa nimettömine kivineen sekä myöhemmin rakennettu muistomerkki seisovat edelleen Virkamaalla. Se oli hyvä jänispaikka varsinkin talvella, sillä ympärillä nousi taaja taimikko, jossa riitti niille ruokaa. Kun koira ajoi jäniksiä, hautuumaan ohut puuton aukea teki taimistoon hyvän passilinjan. Tuskin maassa makaavat pyyntejäni pahakseen panivat.
Silloin tällöin löydän itseni ihmettelemästä flightradar24.com(siirryt toiseen palveluun)-sivustoa, joka näyttää reaaliajassa maailman lentoliikenteen ja koneiden sijainnit kartalla. Kun katsoo keltaisten lentokoneen symboleiden liikahduksia ruudulla, ymmärtää, että maailma tosiaan on kylä. Siellä basillit liitävät nytkin doupatun myrskyliitäjän lailla yli merten ja mannerten kohti uusia sierainaukkoja…
Sivustoa katsoessa ihmettelen, kuinka voi olla mahdollista, että olemme säästyneet niin hyvin espanjantaudin kaltaisilta pandemioilta, vaikka meitä on valtavasti ja meillä on hysteerinen tarve liikkua. Olemmeko tosiaan onnistuneet luomaan itsestämme niin jumalan kaltaisia, että hallitsemme mielin määrin koko planeettaa, kitkemme tuosta vain taudit, estämme eteen tulevat katastrofit kerta toisensa jälkeen niin kauan, että lopulta kaikki on lopussa?
Ihminen tietää jo maailman rajallisuuden. Mutta se ei näytä ymmärtävän sitä. Se mieluummin pyrkii uusille planeetoille kuin jarruttaa vauhtiaan. Olen surrut hulluuttamme, mutta samalla ajatellut, että luonto lopulta ratkoo asian puolestamme, jos emme itse siihen pysty. Ennemmin tai myöhemmin se näyttää meille paikkamme ja pistää ruotuun.
Sellaisia olen miettinyt, vaikka järki-minäni ymmärtää, ettei luonto laita hanttiin. Se ei lähetä viruksia meidän kimppuun, ei se tee suunnitelmia eikä operaatioita. Luonto vain on ja mutatoituu matkallaan ennalta arvaamattomiin suuntiin. Koko ajatus luonnon järjestyksestä, jonkinlaisesta myyttisestä tasapainosta, on vain ihmisen kömpelö yritys kuvata ympäröivää, jota emme taida koskaan kunnolla kyetä ymmärtämään.
Ehkä se ei ole edes meidän tehtävämme. Eikö ole melko ylimielinen ajatus, että Äärettömässä Kaikkeudessa olisi yksi hidas kahdella jalalla etenevä pattipolvi, jolle joku suurempi olisi antanut tehtäväksi ratkoa kaiken olevan arvoituksen?
Eikö ole paljon loogisempi ajatus, että olemme lopulta vain kuin jänikset Liakan viteliköissä. Teemme tekojamme vailla suurempaa ymmärrystä, nusaisemme kun on paikka ja kuolemme pois. Pelottavan, yhä suuremmaksi kasvavan kulkutaudin varjossa saan ajatuksestani kummaa lohtua. Se on jonkinlaista heittäytyvää fatalismia, kohtalonuskoa, sellaista suloista voimattomuuden tunnetta. Joinakin hetkinä heikkouden kokemukseni on niin voimakas, että siinä on epäilemättä uskonnollisia piirteitä – vaikka luulin, että se kohta minua on ikuisesti tyhjä.
Ehkä tosiaan olen uskovainen, sellainen samanlainen kiilusilmäinen fundamentalisti kuin keskiverto ekonomi pörssijumalansa pauloissa. Ehkä piru vie uskon, maahan, tai johonkin ympäröivään tai vääjäämättömään, johonkin hahmottomaan, jolla ei ole äijän naamaa eikä väkivaltaista, vallanhimoista mieltä. se ei koskaan aio tappaa, mutta se tappaa. Se ei koskaan pyri eikä suunnittele, se vain on. Ympärillä.
Kamppailen, pyristelen ja teen kaikkeni, että selviän. Mutta lopulta se ottaa minutkin. Ja sinut. Jollakin tavalla. Ilman mitään syytä ja tarkoitusta. Siksi juuri tänään on hyvä päivä elää.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja ja tietokirjailija.
Aiheesta voi keskustella 15.3. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Koronavirus aiheuttaa stressiä ja huolta, vaikka välitöntä tartuntavaaraa ei olisikaan
Pysy tyynenä, pese kädet ja lue tämä chattiketju koronasta

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti