Perinnönjaossa lähiomaisten henkilösuhteet punnitaan, näin se varmaan käytännössä on jokaisessa perikunnassa...
Lähiomaisen kuoleman jälkeen on jäljelle jääville työtä vaikka muille jakaa, se on meillä kaikilla pääsääntöisesti jossakin vaiheessa edessä. Ne työt on vaan tehtävä, siitä ei ole kahta sanaa.
Yhtenä mielenkiintoisimmista osa-alueista on varmaan vainajan maallisen/materiaalisen omaisuuden jakaminen, kalkkiviivoilla perunkirjoitus ja sitä seuraava perinnönjako. Mikäli vainaja on aikanaan eläessään "täysissä sielun ja ruumiiin voimissa" tehnyt todistettavan jälkisäädöksen, testamentin, asia on yleensä yksiselitteinen ja helpottaa tilannetta.
Jo em. kalkkiviivavaihetta ennen yleensä tapahtuu paljon, varsinkin tapauksissa, jossa esim. vainajan asuinkiinteistö menee myyntiin. Jo myyntikuntoon saattamisessa vuosikymmenien saatossa kertynyttä tavaraa on pakko alkaa "hävittää". Hävitys tarkoittaa käytännössä keskenään jakamista, kirpputorikuviota=myymistä, muuta kierrättämistä, jäteastiakuvioita, jne. ...
Ennen tätä vaihetta usein iäkkäät lähiomaiset esittävät näkemyksenään: "Minä en tarvitse mitään, minulla on kaikkea jo omat nurkat täynnä!" mutta...
Tilanne saattaa saada uuden käänteen, kun kokoonnutaan fyysisesti paikan päälle tutkimaan tavarapaljouden hävittämisen marssijärjestystä. Silmiin saattaa osua mielenkiintoisia esineitä, joilla on - yleensä myönteisiä muistoarvoja - edesmenneeseen.
"Tämän minä voin ottaa, sillä ... ." tulee spontaanisti esiin.
Itse olen sisareni ja lastemme kanssa juuri tässä vaiheessa menossa. Ainakin toistaiseksi olemme puheväleissä...
Olen onneksi vain sivusta joutunut seuraamaan riitaantumista perinnönjaossa; eräässä tapauksessa jopa järkikullan menetystä. Usein juuri mainitsemasi "tunne-esineet" saattavat nousta arvoon arvaamattomaan. Uskon teidän tapauksessa puhevälien säilyvän koko prosessin ajan, niitä ei kannata ihan pienestä menettää.
VastaaPoista