Hyvä teksti viimeisimmässä
Lounais-Lappi-lehdessä. Olen taannoin kirjoittanut aiheesta useaankin kertaan.
Kyllä oppilaan saamat kontaktitunnit ovat tärkeitä, niistä on ”säästetty” kohtuuttomasti.
Kun itse tulin opettajaksi 1970-luvun alussa ammattikouluun,
oppilaan kontaktitunnit olivat 40 tuntia viikossa. Siltä ne ovat vähitellen
tippuneet alaspäin. Lähtiessäni eläkkeelle vuonna 2008 kontaktituntimäärä taisi
olla 30-32 tuntia viikossa. Taitaa olla tällä hetkellä rapiat 20 tuntia
viikossa.
Kokemukseni perusteella ammatillisella sektorilla
monellakaan opiskelijalla ei ole valmiutta itsenäiseen, omaehtoiseen
työskentelyyn. Kyllä suurin osa kaipaa/tarvitsee/vaatii ohjausta, suurin osa
ihan ”kädestä pitäen” …
Onneksi opetusta on yhä enenevässä määrin siirretty käytännön työympäristöön.
Suora nettilainaus Lounais-Lappi-lehdestä:
Olemme esikoiseni kanssa miettineet ja vertailleet toisen asteen koulutuksia, sillä hän valmistautuu parhaillaan yhteishakuun. Koulun valinta ei ole helppoa, sillä esimerkiksi ammatillinen koulutus on joutunut juustoleikkurin kohteeksi viime vuosina. Säästötoimenpiteet näkyvät suoraan opetuksen laadussa.
Vanhempana toivon lapselleni hyvää ja mieluisaa koulutusta, mutta onko sitä saatavilla, kun ensi vuodeksi on suunniteltu jälleen 190 miljoonan euron leikkauksia nimenomaan ammatilliseen koulutukseen?
Ammatillisissa oppilaitoksissa annettavan tuntiopetuksen määrät on jo nyt vedetty minimiin. Opiskelijoilla on kouluviikkoja, jolloin tuntimäärät jäävät pienemmiksi kuin esimerkiksi kuusivuotiaiden esikouluikäisten tuntimäärät.
Opettajat joutuvat antamaan ammatillisen opetuksen sijasta etätehtäviä, joita opiskelijat suorittavat omatoimisesti kotoaan käsin. Etäviikon aikana tulee tehdä esimerkiksi kahden sivun essee vaaditusta aiheesta.
Aika monelta fiksulta nuorelta essee valmistuu jo päivässä. Loppuviikko pyöritellään peukaloita, sillä lähiopetusta ei ole saatavilla. Näin ahkerakin opiskelija oppii lorvailun ensiaskeleet.
Pakollisten säästötoimien alla tunteja on jouduttu myös yhdistämään.
Jo nyt esimerkiksi Torniossa yhdellä kielten tunnilla voi opiskella kuuden eri alan ammattiopiskelijoita yhtäaikaisesti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ammattisanaston oppiminen on olematonta.
Työurani aikana olen ohjannut eri alojen opiskelijoita työssäoppimisjaksoilla. Viime vuosina harjoitteluun on tullut epäkypsiä nuoria, joista ei saada pitkänkään harjoitteluajan jälkeen luotettavia tekijöitä. Osasyy on nuorissa itsessään, mutta osasyy on myös opetuksen puutteessa.
Pidän työelämätaitojen opetusta yhtenä ammatillisen koulutuksen tärkeimmistä tehtävistä, sillä on selvää, ettei raksalle mennä ilman turvakenkiä ja että töihin tullaan silloin, kun työpäivä alkaa. Kuitenkin harjoitteluun päästetään opiskelijoita, jotka räpläävät kännyköitään kesken työtehtävän tai jotka notkuvat tietokoneen ääressä odottaen, että ohjaaja kertoo mitä tehdä.
Ammatillisissa oppilaitoksissa on paljon myös erittäin lahjakkaita ja innokkaita nuoria, jotka ovat kunnianhimoisia tulevaisuudentekijöitä. He joko työllistyvät ammattiinsa tai jatkavat opintojaan korkeakouluissa. He perustavat yrityksiä ja maksavat veroja. He ovat tulevaisuuden toivoja ja yhteiskunnan ylläpitäjiä.
Elokuun lopulla opiskelijat ja yli 40 ammatillista oppilaitosta järjestivät mielenilmauksia, joilla vastustettiin tulevia, suunniteltuja leikkauksia. Opiskelijoiden ja oppilaitosten viestinä oli muistuttaa ammatillisen koulutuksen tärkeydestä ja työllistymisen mahdollisuuksista.
Mikäli ammatillista koulutusta höylätään vieläkin ohuemmaksi, ei jäljelle jää muuta kuin amisviikset. Niillä ei huomisen tulevaisuutta rakenneta.
