Oli sunnuntai-ilta, kaverit kylässä ja keskusteltiin töistä, tietenkin. Yksi onnekas oli jäämässä opintovapaalle. Saisi kerrankin keskittyä yhteen asiaan. Toinen manasi, kuinka koko ajan meni ylitöiksi.
"Iltaisin on vaikea keskittyä mihinkään. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut kirjan!"
Kolmas oli hiljaa. Lomalla hänestä oli tullut oma itsensä, mutta töihin palattua elämä oli asettunut ahdistaviin uomiinsa. Edelleen oli istuttava kokouksissa, ja samalla olisi pitänyt olla kirjoittamassa raportteja ja vastaamassa kasaantuneisiin meileihin.
Vaikka hän teki töitä koko ajan, tuntui, ettei ikinä tarpeeksi. Hän syytti siitä itseään: "Tyhmä, saamaton jätkä."
Ymmärsin, mutta tällä kertaa minulle kuului hyvää. Olin viettänyt, osittain tarkoituksella, osittain olosuhteiden pakosta, kolme viikkoa epäajantasalla ilman jatkuvaa uutisvirtaa ja somen selailua. Älypuhelimen sijaan katsoin ulos. Siitä tuli jännä olo, jotenkin tyyni.
Lopulta keskustelu kääntyi muualle ja ylityöllistetty alkoi vastailla työviesteihin. Samalla hän selaili The Guardiania, ja yhtäkkiä hän huudahti. Eräs artikkeli sopi hetkeen liiankin hyvin. Sen pääviesti oli, että vaikka luulemme saavamme paljon aikaan, nykyrytmi tekeekin meistä tehottomampia.
"Psykologian professorin
Glenn Wilsonin tutkimus osoitti, että multitasking eli useiden asioiden samanaikainen tekeminen tai niiden välillä hyppely voi laskea älykkyysosamäärää. Siitä on enemmän haittaa kuin pilvenpolttelusta", ystävä selitti.
Pöytä hiljeni. Mitä tämä nyt oli?
Olemme oppineet, että menestyäkseen – tai ihan vain pärjätäkseen – on palloteltava työtehtävien välillä kuin jonglööri. Ennen oli viisautta hoitaa asia kerrallaan, nyt se on vain hitautta. Joustavuus ja kyky hoitaa mahdollisimman monta asiaa lyhyessä ajassa useilla välineillä ovat työelämän minimivaatimuksia.
Muutenkin aivoissamme on ruuhkaa. Sen tietävät kaikki, jotka osaavat sanoa tietoyhteiskunta, some ja informaatiotulva. Mutta mitä ruuhka aivoillemme tekee?
Ei kovin hyvää, paljastavat neurotieteelliset tutkimukset. Vaikka kuinka haluaisimme moniajaa aivojamme, ne eivät toimi kuin tietokoneet. Selviämme kahdesta samanaikaisesta, tarkkaavaisuutta vaativasta tehtävästä, mutta kolmas on jo liikaa. Tämä käy ilmi ranskalaisen tutkimusinstituutin Insermin tutkimuksesta. Kun tehtäviä lisättiin, osallistujat joko unohtivat, mitä piti tehdä, tai tekivät tuhottomasti virheitä.
Onhan se kyllä vähän hassua, että laki kieltää, ettei saa ajaa autoa ja puhua samalla kännykkään, vaikka samanlaisia suorituksia vaaditaan työpaikoilla.
Toisin kuin tietokoneet, jotka prosessoivat tietoa samanaikaisesti, me vain siirtelemme huomiota asiasta toiseen. Se maksaa. Joka kerta kun hyppäämme toimesta toiseen, työmuistia ja keskittymistä säätelevä etuotsalohkon kuori ja tyvitumakkeet polttavat happea ja sokeria, joita tarvittaisiin ajatusten uudelleen keskittämiseen.
Hidastumme. Yhdysvaltalainen neurotieteilijä ja psykologi
David Meyer on laskenut, että multitasking laskee tuottavuuttamme jopa 40 prosenttia.
Emme myöskään omaksu uutta tietoa yhtä hyvin, sillä se varastoituu väärään osaan aivoista. Tämä käy ilmi Stanfordin yliopiston neurotieteilijän
Russell Poldrackin tutkimuksesta. Oppimisesta tulee pintapuolista, huomiomme vain yksityiskohtia. Moniajajilla on myös ongelmia suodattaa epäolennaista tietoa ja järjestää ajatuksia.
Pitkään luultiin, että vaikutukset ovat lyhytkestoisia, mutta Stanfordissa tehty vertailututkimus kertoo muuta. Siinä yliopisto-opiskelijoille annettiin työmuistin käyttöä ja huomion siirtelyä vaativia tehtäviä. Kävi ilmi, että rutinoituneiden moniajajien lähimuisti oli heikompi kuin muilla. Lisäksi he olivat kaikissa tehtävissä, myös multitaskingia vaativissa, huonompia.
Tätä selittää stressi. Kun ajamme monilla rattailla, kortisolin tuotanto aivoissa lisääntyy. Ajatukset alkavat harhailla. Jos jatkamme tätä pitkään, ahdistumme. Hurjinta on, että ennen pitkää myös aivojemme rakenne muuttuu.
University of Sussexin tutkimuksessa selvisi, että jatkuvaa stimulaatiota mediavälineistä etsivien otsalohkossa on vähemmän harmaata ainetta kuin muilla eli osaa on käytetty vähemmän. Mutta onko se syy vai seuraus?
"Jos on ollut koulusta asti altis keskeytyksille ja on vaikea säädellä tarkkaavaisuutta, on ominaista ehkä vanhemmallakin iällä olla monessa kanavassa ja yrittää tehdä asioita samaan aikaan. Se taas vahvistaa ominaisuutta."
Nyt kerron salaisuuden. Vaikka oli hyvä kirjoitusflow, napsautin äsken älypuhelimen auki ja kävin Facebookissa. Sen jälkeen selailin Instagramia. Tuntui hyvältä, mutta valitettavasti aivoni petkuttivat.
Glenn Wilson kutsuu tätä infomaniaksi. Sama aivojen osa, joka säätelee keskittymistä, harhautuu helposti ja jopa palkitsee meitä uusien ärsykkeiden etsimisestä mielihyvähormonilla.
Se on aika suuri huijaus. Mutta onko sillä väliä? Joka tapauksessa aivojemme rakenne muuttuu koko ajan. Sitä paitsi pelko siitä, että multitasking ja älypuhelimet tuhoavat meidät, tuntuu tutulta. Moderni aika ja uudet teknologiat ovat aina aiheuttaneet kauhua.
Siitä, miten tämä kaikki muuttaa ajatteluamme, ei ole vielä tutkimuksia. Jotkut kyllä uskovat, että iPadia purulelunaan käyttäneistä diginatiiveista tulee dementoitunein sukupolvi ikinä, mutta entä jos tapahtuu se mikä ennenkin: totumme, omaksumme, ehkä aivomme jopa tehostuvat?
Huotilainen epäilee. Voimme ehkä oppia sietämään ja taipua hyppivään tyyliin. Stressi ei kuitenkaan katoa.
"On pelottava ajatus, että aivoja aletaan käyttää vain pintapuolisesti. Klikkaillaan nopeita hauskoja palkintoja eikä haasteta aivojamme enää suurempien kokonaisuuksien hallintaan. Ei diginatiiveista superihmisiä tule."
Ann-Mari Huhtanen
Palstalla arvioidaan kotimaan ja maailman
asioita, kosketusetäisyydeltä.
