Sata vuotta sitten Venäjän tsaarinvaltaa vastaan toistuvasti niskuroinut nuorsuomalainen kihlakunnantuomari P. E. Svinhufvud sai käskyn saapua Luumäen käräjätuvalle.
Svinhufvudille ilmoitettiin, että kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkotettavaksi Siperiaan.
Käräjätuvalta Svinhufvud ajettiin Viipurin lääninvankilaan.
”Auto seisoi vankilan ovella. Etsiväkomisario painoi nappia portinpielessä, sivuovi aukeni ja sinne vankilan sisälle hävisi se komea, pitkäviiksinen, ruotsia puhuva herra laukkuineen ja raskaine turkkeineen. Kättään heilautti vain astrakanihattunsa reunaa kohti hyvästiksi minulle – autonkuljettajalle. Seuraavana aamuna silmäiltyäni lehtiä minulle vasta selvisi, että lääninvankilaan ajettu herra oli kihlakunnantuomari Pehr Evind Svinhufvud ja kova itsenäisyysmies”, muisteli Suomen Kuvalehden vuonna 1937 haastattelema Viipurin poliisilaitoksen entinen autonkuljettaja karkotusmatkan alkua.
Pari päivää myöhemmin Svinhufvud ja hänen vaimonsa Ellen nousivat kohti itää matkaavaan junaan. Viipurin asemalle oli tuolloin kerääntynyt tuhansia uteliaita seuraamaan tapahtumaan.
Alkoi pitkä matka Siperian Tomskiin.
Svinhufvud sai poikkeuksellisesti luvan matkustaa maanpakoon omalla kustannuksellaan ja tavallisena matkustajana, kunhan maksoi myös vartijoiden matkan.
”Sinne päästäkseen he matkasivat kovassa pakkasessa reellä yli 600 kilometrin matkan Tymsk-joelle”, kertoo Svinhufvudin muistosäätiön puheenjohtaja Jyrki Vesikansa.
Svinhufvud kuvaili jälkeenpäin maanpakoa rauhalliseksi, joskin epävarmuuden varjostamaksi ajaksi. Karkotetut vierailivat toistensa luona ja järjestivät kutsuja.
”Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten sensuroituja”, hän kuvasi aikaa Tymskojen kylässä.
”Eivät ne Siperian vuodet ilmeisesti mitään kauheita olleet, Svinhufvud taisi viihtyä ihan hyvin. Hän sai jopa ottaa rakkaimman haulikkonsa mukaan, jonka kanssa pääsi metsälle. Oikeudellisessa mielessä karkotus oli tietenkin kova loukkaus”, sanoo Siperiaan karkotuksen muistotilaisuuteen osallistunut professori Timo Vihavainen.
Metsästyksen lisäksi tuleva presidentti kulutti aikaansa puhdetöiden parissa. Ellen-vaimo vieraili Siperiassa vain kolmesti, joten Svinhufvudin oli opeteltava huoltamaan omat vaatteensa, esimerkiksi parsimaan sukkansa.
Svinhufvud asui Siperiassa Viron Paltiskista karkotetun pastori von Hörschelmannin luona, jossa iltojen kerrotaan sujuneen saksalaista kirjallisuutta lukien.
"Se paikka vaan oli hirvittävän kaukana, sellainen peräkylän-peräkylä, johon ei vielä tänäkään päivänä ole vedetty teitä. Karkottaminen niin kauas kertoo siitä, että häntä pidettiin murhamiehiäkin vaarallisempana. Siperia oli muutenkin vähän outo paikka, vähän kuten Australia myöhemmin, rangaistussiirtola, jossa elämä monella tapaa jatkui. Hän ei ollut siellä vankina, vaan nimenomaan karkotettuna", toteaa Svinhufvudista uutta elämäkertaa laativa professori Martti Häikiö.
Palaamaan Svinhufvud pääsi vasta maaliskuussa 1917, kun keisarivalta oli kukistunut. Svinhufvud otettiin Suomessa vastaan kansallissankarina.
Paluunsa jälkeen hänestä tuli prokuraattori (silloinen oikeuskansleri) ja itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja. Tässä asemassa hän esitteli joulukuussa 1917 Suomen itsenäisyysjulistuksen.
Presidentiksi Svinhufvud valittiin vuoden 1931 vaaleissa. Presidenttikauden huippuhetkeksi muodostui Mäntsälän kapinan nujertaminen vuonna 1932.
Lapuanliikkeen tukemat suojeluskuntalaiset vaativat tuolloin hallituksen eroa, jolloin presidentti Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa. Puhe rauhoitti tilanteen ja sai suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa.
”Se, että presidentti ei antanut periksi ulkoparlamentaariselle liikehdinnälle, oli kyllä vahva valtiomiesteko”, toteaa Vihavainen.
"Svinhufvud pelasti suomalaisen kansanvallan kahdesti: ensin vuonna 1918 ja sitten vuonna 1932. Näitä tekoja ei voi ohittaa mitenkään", jatkaa Häikiö.
Entäpä se lempinimi: Ukko-Pekka? Sen synnystä ei ole varmuutta, mutta vielä Siperian-vuosina Svinhufvudia ei sillä nimellä kutsuttu.
Yhden tarinan mukaan suojeluskuntaharjoituksissa suoritettiin tavallista kovempia harjoituksia. Sivustaseuraajat ihmettelivät tämän syytä. Joku oli todennut, että "harjoitellaan, koska siellä on se Luumäen ukko".
Lempinimi tarttui, ja Pehr taipui suomalaiseen muotoon Pekka.
"On aika uskottavaa, että lempinimi tuli joskus 1920-luvulla, suojeluskunta-aikana", kertoo Häikiö.
"Myöhemmin on vaikea arvioida, milloin nämä lempinimet tarttuvat. Kuka osaa esimerkiksi tarkkaan sanoa, koska Kekkosta ruvettiin kutsumaan lempinimellä Urkki?" Häikiö kysyy.