Siitä on jo kauan aikaa - varmaan yli kaksikymmentä vuotta - kun vaihdoin kirjoittamiani tekstejä erään oululaisen ammattiyhdistysaktiivin kanssa.
Hän lähetti minulle mm. alla olevan tekstin, joka suorastaan huokuu elämänviisautta.
Arvelen, että ystäväni ei pane pahaksi, vaikka pistän tekstin julkiseen jakeluun. Mielestäni teksti on hyvä, puhutteleva, joka kannattaa - pituudesta huolimatta - lukea ajatuksen kanssa loppuun...
Vanha teksti:
VANHUS
Juttuni kertovat aina varttuneesta miehestä, joka on kuin
otettu Ernest Hemingwayn ”Vanhuksesta ja merestä.” Miehestä, jolla on
harmaantunut keskipitkä parta, pipo päässä, hartiat leveät, joskin jo ajan
kumaraan painamat. Ryhti, joskin kumara, silti niin pystypäinen. Mies, joka
ajattelee luonnon laajan ja avaran taivaan alla enemmän, kuin puhuu ja
selittää. Kokemusta hänellä on elämästä, yksinään ja toisenkin kanssa. Elämä on
ollut ulkoisesti hyvin vaatimatonta, mutta muuten niin rikasta ja ennen kaikkea
hän on Sinut itsensä kanssa, muuten ei
kai voisi olla luonnossa päiväkausia yksinään, vain omat ajatukset seuranaan.
Eräänä kevätkesäisenä aamuna olin niin täynnä talven ja
kevään kaikkia pieniä ja suuria kanssakulkijoideni ja omiakin suruja, että en
tiennyt miten tästä menisin itse eteenpäin. Kuitenkin kaikkien pakkomielten ja
vainoavien itsetuhoisten ajatusten seassakin muistin Vanhuksen.
Hakeuduin Vanhuksen merenrantatorppaan ja ilmeisesti olin jo
tullessani sen näköinen, että hän aavisti millä asialla liikkuisin. En tulisi
pyytämään häntä opettamaan miten verkot lasketaan karien kupeeseen tai miten
rysien repeytyneet reiät paikattaisiin. Hän kuumensi vettä ja teki merellä
kylmissä olosuhteissa eläneen vanhuksen ainoan mielestään terveellisen juoman,
muhkuraiseen ajan patinoimaan mukiinsa, kuuman rommitotin. Siinä me sitten
istuttiin ja ryypiskeltiin totia puhumatta kumpikaan sanaakaan. Muki vajeni,
kevätilta-aurinko lämmitti puolipuhtaan ikkunan läpi ja meidänkin poskemme
alkoi punoittaa. Kun olimme aikamme istuneet ja tutustelleet toisiimme
puhumatta mitään hän sanoi;
-No, kerro.
Kesti tovin ennen kuin tajusinkaan hänen puhuneen ääneen.
Mitä minulla on kerrottavaa? Mietin yhäkin mitä minulla todella olisi hänelle kerrottavaa
kun hän sanoi;
-Sinun ilmeesi oli tullessasi, kuin olisit aaveen nähnyt ja
nyt huomaan, että olet tullut myös kuuroksi tai mykäksi tai molempia.
-Ei, ei se sitä ole, hätäännyin sanomaan, vaan en keksi
sanoja sille miltä minusta nyt tuntuu.
-Sinulla on kuitenkin paha olla , ei fyysisesti niinkään,
mutta kuitenkin, hän totesi.
-Niin, en osannut muuta sanoa.
Istuimme jälleen tovin hiljaa, rommitotin loppuja
nautiskellen. Sitten mieleeni nousi kaikenlaisia sekavia ajatuksen pätkiä ja
kerroin ne kaikki Vanhukselle, joka kuunteli koko pitkän ja osittain hyvin
sekavankin tunne patoutumani,
keskeyttämättä kertaakaan sanomaani. Kun olin lopettanut istuimme jälleen ja
kuuntelimme maininkien rantaan vyörymistä. Aikojen kuluttua hän totesi;
-Niin, sen minä näinkin, että olit hyvin masentunut. mutta
kerro lisää?
Näin meidän vuoropuhelumme eteni, hyvin verkkaisesti, mutta
sanoisin terapeuttisesti. Minä sain purkaa kaikki omasta mielestäni niin
tärkeät ja minua rasittavat asiat kuulijalle, joka otti osaa, kuitenkaan mitään
teräviä huomautuksia ja ohjeita antamatta. Itse olin halukas vapauttamaan
itseni kaikista mieltäni vaivaavista
turhautumista, peloista, itsesyytöksistä, omasta riittämättömyydestä ja pyysin,
että Vanhus auttaisi. Hän mietti pitkään ja kysyi;
-Onko sinulla aikaa viisi kuusi päivää ?
-Kyllä minulla on nyt lomani alettua” vastasin.
-Niin, mutta sinun on vannottava minulle, että noudatat
ohjeitani sanatarkasti, hän pyysi.
Minulle oli kaikki lähes yhdentekevää, lupasin hänelle ja
kai vannoinkin. Hän istuutui ja kaivoi jostakin jotain nuhruista käärepaperia
ja kirjoitti löytämällään kynänpätkällä viidelle eri paperilapulle jotain.
Kirjoitettuaan, Vanhus teki kaikista viidestä paperipalasta ikään kuin
pulverilappusen taittelemalla ja kirjoitti 1- 5 numerot lappujensa päälle.
Ojentaen lappuset minulle hän vielä muistutti lupauksestani noudattaa ohjeita
sanatarkasti ja avata vain yksi lappu päivää kohti. Olin huojentunut kaikesta
saamastani avusta minkä ymmärtäväinen Vanhus oli minulle helpotukseksi antanut
ja hyvästelin ystäväni ja lupasin tulla käymään pikapuoliin uudelleen.
Mentyäni autoon ja ajettuani jonkin matkaa pysähdyin
hiljaiselle P-paikalle ja päätin, että Vanhuksen määräämä hoito alkakoon tästä.
Niinpä avasin lapun jonka päällä oli numero yksi.
Lapussa luki: ”MENE YKSIN PAIKALLE, JOSSA OLET JOSKUS OLLUT
ONNELLINEN”.
Siinä paikassa minuun iski taas painajainen, missä minä olen
ollut onnellinen? Olenko minä yleensä ollut onnellinen? Muistin kaikki
rakastumiseni ja aikuisikäni hyvät hetket, mutta olenko ollut onnellinen?
Sitten muistin hetken kun olin vanhemmiltani saanut ruinattua, ensimmäisen
kerran elämässäni, luvan lähteä yksinäni yli yön kalareissulle. Siihen oli
näytetty veneen hallinnat, kirveen ja muidenkin teräaseiden käsittely, nuotion
teko, suunnistaminen luonnossa ja ennen kaikkea uimataito. Ja sitten oli
koittanut se hetki, että voin mennä yksinäni ,teltan kanssa kalaan minne
haluan. Olin valinnut tietyn erälammen, ei ihan pelkästään kalaisuutensa takia,
vaan myös sen vuoksi, että siellä oli ihania hiekkarantoja ja päästyäni aioin
nauttia kaikista ihanista asioista, joita nyt sain tehdä yksinäni, ilman
valvontaa. Silloin, siellä erälammilla olin ollut todella onnellinen. Siispä
menin kotiini ja ilmoitin perheelleni, että menisin viikoksi yksinäisyyteen
hoidattamaan itseäni. Perheeni totesi, että olen varmasti sen hoidon tarpeessa.
Niinpä suunnistin ruokakauppojen kautta synnyinseudulleni. Jätin autoni ja
pakkasin tavarat rinkkaan ja rinkka selkään ja ei kun menoksi. Ilmeisesti, joko
rinkassa oleva tavaravalikoima oli tullut laajemmaksi ja painavammaksi tai
sitten lihakseni olivat veltostuneet vatsankasvun yhteydessä tai ehkä molempi
parempi. Kuitenkin tuo vajaan neljän kilometrin rinkkaselässä luonnossa
taivaltaminen sai hien kaatumaan yltäni ja päästyäni lammen rantaan tunsin
itseni todella huonokuntoiseksi. Istuttuani tovin hämärtyvässä pohjolan
kesäyössä, keittelin kahvit nuotiopaikalla ja pikkuhiljaa pystyttelin teltan
pystyyn ja aloin taasen tuntea sitä hurmiota, mitä olin poikasena tuntenut
sillä samalla paikalla. Olin fyysisestikin väsynyt, asettuessani makuupussiin
teltassa ja nukuin oikeastaan pitkiin aikoihin rauhallisimman yöni, heräten
vain muutaman kerran.
Aamulla aurinko oli jo korkealla kun kömmin teltastani ulos
ja sytytin nuotion ja keitin aamukahvini. Mutta jo siinä kahvia juodessani
alkoi poltella, mitä olisi lipussa numero kaksi. Niinpä en jaksanut odottaa
kahvinjuontiakaan loppuun, kun kaivoin lapun esiin ja avasin sen.
Lapussa oli yksi ainoa sana kylläkin kahteen kertaan:
”KUUNTELE; KUUNTELE”.
En tiennyt mitä minun tulisi kuunnella, mutta minä kuuntelin
istuin, join kahvia ja kuuntelin. Kuuntelin itseäni sisältä, mitä kaikkea
siellä oli, mitä kaikkea oli tapahtunut sille pikkupojalle, joka tällä samalla
muuttumattomalla paikalla oli ollut niin onnellinen ”iso mies”. Kuulin kuinka kurjet huuteli läheisellä
suolla, kuulin kuikan lammen toisesta päästä huhuilevan puolisoaan, kuulin
keväimen kaikki muutkin äänet, mutta en kaikkia niitä enää tunnistanut. Hain
ongen ja madon ja menin rantakivelle onkimaan. Sain kait, joitakin mustia kyrmyniskaisia
ahvenia, joita lammessa oli aina ollut ja aina saanut se mieheksi tullut
pikkupoikakin vuosikymmenet taaksepäin.
Päivä kului, auringonkehrä alkoi painua illan merkiksi hieman
lähemmäksi pohjoista taivaanrantaa ja minä kuuntelin sisäistä ääntä, joka
kertoi kaikesta menneestä tapahtumista, unelmista, toiveista niiden
toteutumisesta ja toteutumattomuudesta. Olin syönyt jotain ja juonut kahvia, en ollut tehnyt mitään
erikoista, mutta tunsin itseni niin väsyneeksi, mennessäni iltasella nukkumaan.
Väsymys, joka oli psyykkistä laatua ei suonut minulle kunnon yölepoa niin kuin
ei moni aikaisempienkaan viikkojen öistä. Minä yhä kuuntelin ja en ehkä
pelkästään kuunnellut vaan mielikuvittelin. Aamu tuli aikanaan siitäkin yöstä,
mutta minä en varmaankaan ollut kovin levänneen näköinen noustessani aamulla
ylös. Sinä aamuna oli olosuhteiden pakosta käytävä uimassa lammessa ja
peseydyttävä, jotta jotenkin saisi päivän alkamaan. Kahvia juodessani avasin
Vanhuksen antaman kolmannen lapun.
Lapussa luki; ”MIETI MITÄ HAUSKAA - HYVÄÄ - POSITIIVISTA
OLET ELÄMÄSSÄSI KOKOENUT”.
En tiennyt, että Vanhuksen sanavarastoon olisi kuulunutkaan
sellaista sanaa kuin positiivinen, hän jaksoi yllättää. Se päivä oli jo paljon
iloisempi ja toivorikkaampi, kun minä työkseni mietin ja ihme kyllä muistinkin
paljon hyviä ja hauskoja asioita elämäni varrelta, niitä ei vain ollut tullut
ajateltua kiireen keskellä. Nyt minulla oli koko päivä aikaa ajatella kaikkia niitä
hetkiä ja palata ajassa, siihen miehen oikeudet saaneeseen pikkupoikaan asti,
joka tämän saman lammen rannalla vietti elämänsä onnellisinta päivää. Illan
saapuessa unikin saapui paljon armahtavampana ja lempeämpänä kuin pitkiin
aikoihin.
Aamulla levänneenä luin Vanhuksen neljännen lapun; ”KIRJOITA
HIEKKAAN SURUSI JA MURHEESI”.
Otin tikun kynäkseni ja kirjoitin lupaukseni mukaan, suruja
ja murheitani laajaan rantahiekkaan ja toivoin, ettei kukaan toinen sattuisi
rannalle. Söin välillä, join kahvia ja kävin uimassa ja aina kun muistin,
jonkin murheellisen tai surullisen asian kirjoitin sen santaan. Seuraava yöni
oli pitkästä aikaa levollinen ja herätessäni aamulla tunsin todella levänneeni.
Olin jo tarmokkaampi ja suunnittelin kuinka pyytäisin ja laittaisin ruuakseni
lammen suurimmat ja komeimmat ahvenet. Aamukahvi oli makeampaa kuin aikoihin ja
aprikoin mitähän Vanhuksen viimeisessä lapussa olisi.
KÄY LUKEMASSA EILETTÄIN HIEKKAAN KIRJOITTTAMASI, luki
lapussa.
Siirryin hietikolle ja totesin aaltojen huuhtoneen
kirjoitukseni pois, silloin ymmärsin mitä Vanhus oli kaikella tarkoittanut.
Ajattelin, että kunpa minä voisin joskus olla tuon Vanhuksen kaltainen,
ymmärtää mikä tässä elämässä on todella tärkeää.
raimos
