Selailin hetki sitten vanhoja tekstejäni. Kiinnitin huomiota Pesän kohentaminen tekstiini, joka julkaistiin taannoin Ammattikasvatuksen aikakauskirja-julkaisussa. Miksi? Siksi, että artikkelissa mainitun Pikkupuolen (entinen Ekoateljee) varustusta lisäämme lähiviikkoina Biolanin kompostoivalla kuivakäymälällä. Olemme saaneet asiaan liittyvänä kaksi tarjousta, toisessa tarjouksessa on mukana myös asennustyön osuus. Tämä on viimeisen päälle ekologinen, ympäristöystävällinen ratkaisu.
Toinen vaihtoehto olisi vetää päärakennuksesta vesi ja viemäri rakennukseen. Sitä ei nyt tehdä...
Vanha teksti uusintana:
PESÄN
KOHENTAMINEN…
Varoitan
Sinua Ammattikasvatuksen aikakauskirja-julkaisun lukija! Tässä
tulee puolipitkä, osittain 2-osainen aasinsilta varsinaiseen asiaan.
Toivon kärsivällisyyttä ja keskittymistä tekstiini myös
alkuosaan – kiitos.
Olen
opetellut vuodesta 1982 lähtien rakentamamme/rakennuttamamme
omakotitalon varaavan takan sytyttämistä ja luonnollisesti puiden
polttamista takassa. Olen keskustellut asiasta niin sanottujen
asiantuntijoiden kanssa useinkin ja selaillut silloin tällöin vielä
nykyisinkin netistä erilaisia ohjeistuksia, jopa vilkaissut asiaan
liittyviä, asiantuntevia keskustelupalstoja ottamatta niihin
kuitenkaan itse osaa.
Asiaan
löytyy paljon hyviä ohjeita, vinkkejä, mutta loppujen lopuksi itse
on tehtävä tykönään – tässä tapauksessa oman takan ääressä
– oikeat tai ainakin omasta mielestä oikealta tuntuvat ratkaisut.
Nykyisen
päätalomme takan sytyttäminen ja puiden polttaminen sujuu jo
kohtalaisen hyvin, vaikka joskus ilmanaloista riippuen tulee
yllätyksiä, takka äksyilee ja saattaa vieläkin tuprautella savuja
sisään. Tosin syynä ilmanalojen lisäksi saattaa olla tiettyjen
puhdistusoperaatioiden laiminlyöminen, henkilökohtainen laiskuus
tai vähintäänkin mukavuudenhalu…
Olemme
rakentaneet/rakennuttaneet tontillemme päätalon ja varaston lisäksi
poikkeusluvalla kolmatta rakennusta työnimeltään Ekoateljee jo
lähes kymmenen vuoden ajan. Se valmistunee lopullisesti keväällä
tai alkukesästä 2009. Mitä ihmeen Ekoateljetta?
En
lähde sitä pitkän kaavan mukaan selostamaan, mutta se on
mielenkiintoinen, osittain 2-kerroksinen noin 80 neliömetrin
rakennus ja siinä on mielestäni mielenkiintoisia
materiaalivalintoja ja ratkaisuja.
Olemme
antaneet sittemmin ko. rakennukselle nimen Pikkupuoli. Pikkupuolia
oli ennen vanhaan varsinkin pikkukaupungeissa paljon. Monet nuoret
parit aloittivat yhteiselonsa pikkupuolelta, usein nykyaikaan
verrattuna hyvin vaatimattomissa asuinolosuhteissa. Sanonta – vesi
tulee ja menee, kunhan jaksaa kantaa – kuvaa hyvin vallinneita
olosuhteita. Luonnollisesti klapien teko, sisään kanto ja
lämmittäminen olivat jokapäiväistä elämää.
Niin,
yksi mielenkiintoinen kokonaisuus meidän uudella pikkupuolella on
kohtalaisen massiivinen leivinuuni-varaava takka-kokonaisuus. Se on
ollut jo jonkin aikaa hitaan kuivattamisen ja varovaisen
ylöslämmityksen kohteena.
Koska
lopulliset pinnat odottavat tekoaan ja luukkuja ei ole lopullisesti
paikoillaan, olen ylöslämmittänyt tavallaan avoleivinuunia ja
avotakkaa. Savut tuntuvat menevän varovaisen syttymisen alettua
monimutkaistakin reittiä hyvin taivaan tuuliin, mutta pesän
hoitaminen, tulen ylläpitäminen vaatii kohtalaisen aktiivista
kohentamista…
Kohentamista,
siis puiden siirtelyä osittain hiilloksenkin pöyhimistä, jotta
puut saadaan hallitusti palamaan. Varsinkin sytyttämisen
alkuvaiheessa kohentaminen saattaa olla liian kärsimätöntä
häsyämistä, jolloin tuli sammuu ja prosessi on aloitettava alusta.
Pesän
kohentamisessa on oltava maltti mukana, muutoin hyvinkin alkanut
palaminen lopahtaa, sammuu totaalisesti – prosessi pysähtyy…
Edellä
oleva oli kirjoitukseni aasinsillan ensimmäinen osa, nyt tulee
toinen osa:
Eläköitymispaperini
lähtivät elokuussa liikkeelle, päätökset tulivat syyskuussa ja
olen jäänyt virallisesti (vanhuus)eläkkeelle 01.10.2008 alkaen.
Siten vuonna 1962 alkanut puunjalostusteollisuuden ammattiura ja
vuonna 1972 alkanut opettajaura ovat tältä erää takanapäin.
Tosin laitatan nimikirjaotteen kuntoon, eihän tuota vielä tiedä,
mitä sitä alkaa isona tehdä eläkkeellä ollessaan. Erilaisia
aktiviteetteja on vielä mielenpäällä…
Tällä
erää viimeinen työnantajani oli Kemi-Tornionlaakson
koulutuskuntayhtymä Lappiaan kuuluva Ammattiopisto Lappia, tekniikan
ja liiketalouden yksikössä prosessiosastolla.
Eläköitymisen
myötä olen luonnollisesti luopunut/joutunut luopumaan jotakuinkin
kaikista entisistä ammattijärjestöaktiviteeteistäni.
Minun
ammattijärjestöpesääni on kohennettu viime aikoina sen verran
reippaasti ja tehokkaasti, että jäljelle jäi oikeastaan pieni
hiillos, kipinä eli tämäntyyppinen kirjoittaminen juuri tähän
julkaisuun.
Kukaties
muihinkin entisen elämäni ammattijärjestöjulkaisuihin on syytä
tekstejä joskus lähettää, jos tarvetta aidosti ilmenee.
Yritysmaailmassa
on viime vuosina puhuttu paljon niin hiljaisen tiedon hyväksi
käytöstä, haltuun otosta. Siis sellaisen tiedon hyödyntämisestä,
jonka aktiivityöelämästä eläkkeelle siirtyvä vie mennessään…
Julkisella
sektorilla, muun muassa opetussektorilla on syytä samaan asiaan
kiinnittää juuri näinä aikoina erityistä huomiota, sillä mm.
ammatillisella sektorilla jää tosi paljon ammattiosaajia,
pedagogeja täysin ansaitsemalleen eläkkeelle.
Eläkkeelle
jääviä on syytä kuunnella kohtuullisen herkällä korvalla,
ainakin niitä, jotka eivät lähde talosta ovet paukkuen.
Henkilökohtaisesti
olen pohdiskellut viime aikoina ihmisen työelämään liittyvästä
jalanjäljestä...
Kunnioitan
suuresti niitä, osittain jo haudan lepoon saatettuja ns. vanhan
kansan ihmisiä, tervaskantoja, jotka minullekin ovat kertoneet
omasta työelämän jalanjäljestään jotakuinkin tyyliin: ”
Kuulehan, minä olen käynyt vain viisi luokkaa kiertokoulua ja
senkin vastapäivään, mutta katso, mitä olen saanut aikaan!
Minulla on oma, itse alusta alkaen – sokkelista vesikattoon
viimeistä listaa myöten – rakennettu koti, perhe, lapset,
lastenlapset ja nyt jo lastenlastenlapset! Minä olen omalla työlläni
ja uutteruudella saavuttanut sen, mitä ihminen voi ikinä toivoa! Ei
ole kuule tarvinnut sossun luukulla norkoilla ja avustuksia anella!”
jo edesmennyt tuttavani usein sanoi vauhtiin päästyään.
”Minun
onneni on se, että minulla on olut aina työtä! Kovaa, mielekästä
työtä, jonka olen aina hoitanut niin hyvin kuin olen kyennyt.
Työstä olen ollut aina kiitollinen.” hän totesi aina vakavana...
”Tiedätkö,
että minä kouluja käymätön etenin peräti kympiksi, pomoksi
työpaikallani, niin minuun luotettiin! No, nyt eläkepäivillä
näitä on mukava muistella.” hän usein totesi lievästi
kehaistuaan omaa työelämäkaartaan, työelämän jalanjälkeään.
Muun
muassa kyseinen henkilö teki todella pitkän työrupeaman,
laskelmieni mukaan palkkatyötä noin 15-vuotiaasta 65 vuoteen miinus
armeija ja sotavuodet.
Hänen
työelämän jalanjälki oli erittäin mittava ja kunnioitusta
herättävä. Hän oli myös monessa muussa mukana. Hän oli aikansa
vaikuttajia...
Kuinka
moni meistä mahtaa yltää vastaavaan?
Toisaalta
taas valitettavan monilla aloilla työssä olevien jalanjälki on
todella syvä, pelottavan syvä, lähestulkoon pieni monttu mm.
jatkuvana kiireenä työssä, riittämättömyyden tunteena
työsuorituksestaan, runsaine ylitöineen, epämukavien työaikoineen,
työuupumisineen, jne. ...
Toivottavasti
monelle meistä, oikeastaan teistä – nimenomaan nuorille
koulutetuille henkilöille annetaan arvokkaaseen, täysipainoiseen
työelämän jalanjälkeen mahdollisuus ja …
Jäädä
aikanaan – sitten joskus – ansaitsemallenne eläkkeelle
ulkopuolelta toteutetun hienotunteisen pesän kohentamisen jälkeen
niin, että tulta, puhumattakaan hiillosta ei onnistuta totaalisesti
sammuttamaan.
Pohdiskeluterveisin
Aki
Pyykkö
opetusalan
eläkeläinen Kemistä
